Peter von Bagh: Chaplin

Amman lukuhetken vuosi 2013 päättyy mielestäni mitä komeimmalla teoksella. Nyt joulukuussa olen viettänyt jo useamman viikon ajan iltojani Peter von Baghin Chaplinin kanssa. Noin 480 sivullaan järkäle ei tosin vielä yllä pikkujättiläisten luokkaan, mutta sen verran painavaa asiaa kirja sisältää (ja painava kirja myös on esineenä), ettei sitä ole voinut kiirehtien lukea. Enkä kyllä ole halunnutkaan, pikemminkin päin vastoin. Koska asiaa on paljon, varustin sivuja lukemisen ohessa pienillä muistilappusilla. Kunnes jossakin vaiheessa oma kaksivuotias kotikriitikkoni oli nyppinyt jokaikisen lapun kirjan välistä pois. Joten tästä kirjaesittelystä tulee vähän erilainen kuin etukäteen ajattelin. En kerro tätä selitelläkseni, vaan pikemminkin siksi, että uskoisin Charles Chaplinin itsensä arvostavan tapahtuman koomista ulottuvuutta. Ja melkeinpä näen sieluni silmin maestron itsensä kulkurin roolissa moista gägiä (juju, vitsi) esittämässä. Sillä erotuksella tietysti, että hänen esityksensä paitsi naurattaisi myös itkettäisi ja mahdollisesti toisi myös mieleen monia syvällisiä ajatuksia yhteiskunnasta, maailmanmenosta ja ihmisyydestä ylipäänsä.

Tässä teoksessa yhdistyy henkilökohtaisen ihailuni ja kunnioitukseni monella tapaa. Muistan Peter von Baghin lapsuuteni televisiosta, jossa hänen lyhyet analyysinsä aina edelsivät elokuvaa. Tosin aivan lapsena en ymmärtänyt hänen puheestaan mitään, jossakin vaiheessa lauseiden sisältö alkoi hiljalleen avautua. Von Baghin kirjoittamia kirjoja olen lukenut jonkin verran, hävettävän vähän kylläkin ja joku taitaa odottaa hyllyssä vielä avaamista. Von Baghin ohjaaman Kreivi-elokuvan katsoin aivan vastikään. Itse asiassa en tiennyt mitä katsoin, vaan nauliuduin elokuvan pariin kanavasurffailun tuloksena. Erinomainen, hauska, omituisella tapaa kiehtova ja mielipiteitä jakanut elokuva, kannattaa ehdottomasti katsoa! Viime syksynä osuin sattumalta samaan tilaisuuteen von Baghin kanssa ja meinasin pyörtyä järkytyksestä (en uskaltanut mennä sanomaan mitään, sillä en olisi keksinyt mitään riittävän älykästä) tämän havaitessani.

Kun siis kuulin von Baghin julkaisevan kirjan Chaplinista, kaikkien aikojen ehdottamasta suosikkinäyttelijä-ohjaajastani, tuntui se koko lailla siltä kuin olisi joulu ja juhannus yhtä aikaa. Olen katsonut Chaplinin elokuvia pienestä pitäen ja hänen omaelämäkertansa luin jo vuosia sitten. Siitä lähtien tuo hämmästyttävän nerokas elokuvantekijä ja taiteilija on kiinnostanut ja kaihertanut mielikuvitustani. Olen pikku hiljaa laajentanut Chaplinin elokuvien tuntemustani ja monet ovat sellaisia, etten väsy niitä varmasti ikinä katsomaan. Diktaattoria olen käyttänyt hyödykseni myös historianopetuksessa, arvannette varmaan, missä yhteydessä.

Suokaa anteeksi pitkällinen ja omakohtainen alustus kirjaan. Mutta se tuntuu ikäänkuin kuuluvan asiaan, sillä myös von Baghin teos on omakohtainen ja jopa välillä varsin henkilökohtainen katsaus Chaplinin elokuvatuotantoon elokuva-asiantuntijan silmin tarkasteltuna. Chaplin ei ole elämäkerta vaan pikemminkin filmografia, mutta se on paljon, paljon enemmän (varsinainen lista koko tuotannosta löytyy kirjan lopusta). Von Bagh on käynyt läpi valtavat määrät lähteitä, mukaan lukien Chaplinin oman arkiston ennen julkaisematonta materiaalia. Chaplinin luonnosten ja päiväkirjojen, aikalaiskritiikkien, haastattelujen ja tietenkin itse elokuvien analyysin avulla von Bagh luo jokaisesta elokuvasta paitsi analyysin myös oman, itsenäisen taideteoksensa. Kuinka osuvaa onkaan, että von Bagh on nimennyt luvut elokuvien järjestyksen mukaan Opus 1, Opus 2 jne. tuoden mieleen suuret säveltäjät, sillä yksi 1900-luvun suurimmista taiteilijoista Chaplin kieltämättä oli.

Itse kirjan teksti on von Baghille tyypillistä, läpeensä sivistyneen ihmisen kerrontaa. Siitä huolimatta kirja ei ole raskassoutuinen. Yksi syy siihen on jo aiemmin mainittu henkilökohtaisuus, von Bagh pikemminkin kertoo ja pohtii kuin luennoi. Taajaan käytetyistä sivistyssanoista huolimatta teksti on kiinnostavaa, sisältääpä se välillä varsin roisejakin sanamuotoja. Von Bagh etenee Chaplinin tuotannossa kronologisessa järjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä näin lukija pääsee itsekin seuraamaan Chaplinin ammatillista kehitystä ja niitä muutoksia, joita hänen työskentelytavoissaan ja tematiikassaan tapahtui. On varsin kiehtovaa huomata, kuinka alkuaikojen likimain improvisoiduista lyhyelokuvista (ensimmäisenä Keystone-vuotenaan 1914 Chaplin oli mukana 35 elokuvassa) kehitytään yhä enemmän, tarkemmin ja pitempään hiottuun ilmaisuun. Vuonna 1951 Parrasvalojen valmistuessa valmistui myös 200-sivuinen Footlights-romaani!).

Myös Chaplinin käsittelemät teemat, sanomat ja niiden aikalaisvastaanotto on mielenkiintoista, välillä myös karmivaa luettavaa. Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeinen hysteerinen kommusnistivaino ja mccarthyismi näyttäytyvät suorastaan pöyristyttävällä tavalla siinä kohtelussa, jota Chaplin osakseen sai. Ylipäänsä nykypäivän näkökulmasta tuntuu vaikealta ymmärtää sitä aliarvostusta ja ylenkatsetta, mitä Chaplinin tuotanto sai osakseen eritoten 1940-luvulta lähtien. Kirjan luettuaan ainoa mieleentuleva luonteva selitys on kateus. Sitä puoltaa sekin tosiseikka, että Chaplinin elokuvat koskettavat ja viihdyttävät yhä edelleen 2000-luvulla, siinä missä suurin osa samanaikaisista Hollywoodin tusinatuotannoista on painunut unholaan ja vieläpä aivan syystä.

Juuri komiikan ja traagisuuden yhdistelmä onkin se tekijä, mikä tekee Chaplinista niin ainutlaatuisen taiteilijan. Tätä tekijää pyrkii myös von Bagh erittelemään ja esittelemään kirjassaan. Latautuneet kohtaukset eivät suinkaan syntyneet vahingossa. Kirjasta selviää kuinka aikaa, paperia, filmikelaa ja rahaa paloi, kun perfektionistinen taiteilija etsi oikeaa ratkaisua esittää tietty asia katsojalle. Tässä prosessissa syntyi monia monimutkaisia juonikulkuja ja sivuhenkilöitä, jotka loppujen lopuksi jäivät lopullisesta elokuvasta pois. Ne olivat kuitenkin tärkeitä Chaplinille itselleen, koska tällä tavalla hän prosessoi tarinaa eteenpäin ja tiesi, mitä asioita kuvan täytyi pystyä välittämään.  Chaplinin nerous onkin ennen kaikkea (elo)kuvallista. Chaplin ei käyttänyt varsinaisia käsikirjoituksia ja vaikeaa, likipitäen mahdotonta niitä olisi palauttaa kirjalliseen käsikirjoitusmuotoon jälkikäteenkään. Äänielokuvaan siirtymistä Chaplin pitkitti tahallaan, kunnes paljasti äänensä Diktaattorissa (osin jo Nykyajassa). Toisaalta monilahjakkuus sävelsi itse, tosin vailla teorian tuntemusta, musiikin elokuviinsa, josta monet kappaleet ovat jääneet elämään ikivihreinä klassikoina (kuten Nykyajan Smile).

Voisin kirjoittaa Chaplinista (sekä henkilöstä että tästä kirjasta) vielä vaikka kuinka pitkään, mutta kehoitan kuitenkin tarttumaan mieluiten tähän kirjaan. Aivan noviisille en kirjaa kuitenkaan suosittele, sillä jonkinlainen tuntemus Chaplinin elokuviin, mahdollisesti myös elämään, on lukijalle suotavaa. Kaikista parhaiten kirja avatuisi niin, että rinnan lukemisen kanssa katsoisi Chaplinin elokuvia. Itse sainkin joululahjaksi Chaplinin elokuvaboksin ja aion lähiaikoina tutustua minulle ennalta vieraisiin elokuviin ja toisaalta katsoa vanhoja, rakkaita tuttuja aivan uusin silmin. Joten palaan varmasti tämän kirjan pariin vielä moneen, moneen otteeseen. Mikäli Chaplinin tuotanto ei ole sinulle tuttua, kannustan ehdottomasti tutustumaan. Varoitan kuitenkin, että suhtautuminen elokuvaan ei sen jälkeen ole enää entisensä. Siinä vaiheessa kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä siitä löytyy vastauksia moniin kysymyksiin.

Peter von Baghin Chaplin on ehdottomasti yksi kirjavuoteni 2013 kohokohdista.

Peter von Bagh: Chaplin
Like 2013
495s.