Mussolini

Jaksaakohan kukaan muu innostua poliittisesta historiasta keskellä kukkeinta kesää?? No minä olen jaksanut ja viettänyt suoranaista Italian toisen maailmansodan teemaviikkoa. Minullahan on joka kesä tapa tutustua johonkin historian merkkihenkilöön tarkemmin ja tänä kesänä kunnian sai Italian diktaattori Benito Mussolini, kiitos Ylen lähettämän Edda -Mussolinin tytär-minisarjan. Sitä katsellessani tajusin, että vaikka kuinka historianopettaja olenkin, en tiedä Mussolinista juuri mitään. Merkittävimmät muistikuvat olivat hänen toimimisensa Hitlerin sätkynukkena maailmansodan aikaan ja häntä kohdannut irvokas kohtelu kuolemansa jälkeen.

Siispä kirjastoon tiedon äärelle. Mukaan lähti ruotsalaisen Göran Häggin Mussolini -elämäkerta (Otava 2010). Kun kirjoittaa elämäkerrasta on aina vähän vaikea päättää, kertoisiko kirjasta vai itse päähenkilöstä. Tällä kertaa kerron molemmista.

Minulle Häggin teos oli pettymys. Pääasiallisesti se johtui siitä, että Mussolinia käsittelevän dramatisoinnin jälkeen kaipasin tietoa ennen kaikkea Mussolinista yksityishenkilönä. Sitä elämäkerrasta sai kuitenkin hakea turhaan. Hänen perheensä mainittiin silloin tällöin sivulauseissa, lukuisat rakastajat vähän useammin, mutta muuten yksityisen Mussolinin elämä jäi hämärän peittoon. Tämä tietysti on diktaattoreille hyvin tyypillistä jo säilyneiden lähteiden vuoksi, mutta Hägg oli ilmiselvästi tietoisesti valinnut poliittisen lähtökohdan. Ensimmäiset 100-150 sivua olivatkin paikoitellen puisevaa luettavaa, koska Hägg käsitteli enemmänkin fasistien historiaa, ei Mussolinin. Ajankuvan edetessä ongelma väistyi, sillä nämä kaksi historiaa muuttuivat yhä enemmän yhdeksi.

Häggille suotakoon siis keskittyminen fasisteihin, mutta enemmän häiritsi lähdeviitteiden puuttuminen. Yleisesti pidän itse järkevänä, ettei suurelle yleisölle tarkoitetuissa tietokirjoissa ole yksityiskohtaisia lähdemerkintöjä (kuin korkeintaan kirjan lopussa), mutta sellaisissa kohdissa, joissa kyseenalaistetaan koko edeltävän historiantutkimuksen tulkinta, olisi suotavaa viitata muihinkin lähteisiin kuin kirjailijan omiin päättelyketjuihin. Koska lähteitä ei ole, on täysin mahdotonta arvioida, kuinka pätevä ja paikkansapitävä elämäkerta on. 

Mutta kaikista eniten minua ärsytti Häggin mauton tapa viitata henkilöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin adjektiiveilla pikkuinen, säälittävä, surkea... tai substantiiveilla kääpiö, ruma, pelkuri jne. Usein nämä henkilökohtaisuudet eivät tuoneet mitään lisäarvoa itse asiaan. Hägg tuomitsee jyrkästi antisemitismin, mutta hänen tapansa määritellä ihmisiä heidän fyysisten tai psyykkisten vajavaisuuksiensa perusteella ei juuri poikkea natsien käytännöistä juutalaisten mustamaalaamisessa. Tahtoiko Hägg alleviivata lukijalle, että fasistit olivat pahoja? Mahdollisesti, mutta vaikutus oli pikemminkin päinvastainen.

Syy siihen, miksi viihdyin kuitenkin elämäkerran parissa hyvin, oli Mussolini itse. Yhtä mielenkiintoiseen ja ristiriitaiseen persoonaan en ole historian lehdillä aikoihin törmännyt. On vaikea päättää, miten häneen pitäisi suhtautua. Mussolini oli diktaattori ja diktatuuri aina sotii ihmisten perusoikeuksia vastaan. Joskin tässä tapauksessa Mussolini sai valtansa kutakuinkin laillisesti ja kuten Hägg toteaa, Italian diktatuuri oli lempeää. Toisin kuin virkaveljensä Hitler ja Stalin, Mussolini ei nähnyt tarpeellisena tuhota poliittisia vastustajiaan, sitä vastoin hän hiljensi heidät arvonimillä, kullalla ja maineella. Ennen 1930-luvun loppua ja liittoutumista Saksan kanssa fasismi myös tuomitsi rasismin jyrkästi.

Hitler ihannoi Mussolinia, mutta vielä 30-luvun alussa Mussolini ei ottanut faniaan kovin vakavasti. Myöhemmin osat vaihtuivat.

Mussolinin ongelma tuntuukin olleen siinä, ettei - näin sanoo ainakin Hägg - hänen toimintaansa ohjannut mikään muu kuin pohjaton vallanhalu. Kun vielä kaikista tärkeimmät neuvonantajat kuolivat, jäi Mussolini yksin tekemään päätöksiä, jotka olivat huonoja. Kirjaa lukiessa oikeastaan suututtaa ja tekisi mieli ravistella diktaattori järkiinsä. Mikäli Mussolini ei olisi lähtenyt inhoamansa Hitlerin kelkkaan, olisi hän saattanut jäädä historiankirjoihin, tietyin varauksin, kohtuullisen arvostettuna valtionjohtajana. Siitä kertoo jo sekin, että häntä arvostettiin muiden valtionpäämiesten keskuudessa laajasti. Mutta sotkeutuminen Hitlerin kuvioihin teki hänestä loppujen lopuksi pelkän nukkehallitsijan, jonka nimi saatiin liitettyä kaikkiin niihin inhottavuuksiin, joita Hitler Euroopassa sai aikaiseksi.

Mitä Mussolinista siis olisi ajateltava? Hän oli diktaattori ja siinä asemassa hän oli häikäilemätön ja sotki kätensä ehkä pahiten Abessiniassa käydyssä kaasusodassa. Ja liittoutuessaan Hitlerin kanssa hän hyväksyi antisemitismin ja ajoi Italiassakin läpi rotuerottelulajit. Tällaiset rikokset ihmisyyttä vastaan on ilman muuta tuomittava. Sen sijaan on vähintäänkin kyseenalaista, kuinka paljon häntä voi pitää vastuullisena vuoden 1943 jälkeisiin tapahtumiin, jolloin hän oli käytännössä Hitlerin valtaan uudelleen nostama nukkehallitsija.

Kaiken jälkeen on sanottava, että Mussolinista ei voi pitää. Mutta hän kyllä ansaitsee tulla tuomituksi omien tekojensa vuoksi, ei Hitlerin, sillä niin eri puusta nämä kaksi diktaattoria loppujen lopuksi olivat.

Ps. Viimeistelin vielä teemaviikkoni katsomalla sunnuntaina Louis de Berniéresin kirjaan perustuvan ja Nicholas Cagen tähdittämän Kapteeni Corellin mandoliinin, joka kertoo italialaisten joukkojen miehittämästä Kefalian saaresta. Suhtauduin elokuvaan tietyllä epäluulolla, mutta pidin lopulta kovasti. Häggin kirjan ja pikakuukkeloinnin perusteella monet historialliset faktat olivat paikkansa pitäviä. Suosittelen!