Chris Cleave: Little Been tarina

Uskomattoman pelottavaa tarttua kirjaan, jonka niin moni on jo lukenut ja ylistänyt. Mielessä risteilee monenlaisia ajatuksia: "mitä tästä enää osaa kirjoittaa", "voiko se nyt oikeasti olla niin hyvä" ja ennen kaikkea, "entä jos minä inhoan sitä?!" Ajattelinkin ensin jättää kirjan lukemisen syksymmälle tai mahdolliseen blogisavujen haihtumiseen, mutta uteliaisuus kuitenkin voitti. Merkittävä ansio uteliaisuuden herättämisessä oli ainakin Karoliinalla, Susalla, Katjalla, Jennillä, Booksyllä, Annilla, Zephyrillä, Ilsellä ja Mari A:lla. (Unohdinkohan jonkun? Ilmoita itsesi, niin lisään sinut listaan!)

Little Been tarina (Gummerus 2011) on varmasti yksi tämän vuoden kirjatapauksista täällä blogistaniassa, eikä syyttä. Kirja on yksinkertaisesti hyvä. Kaikista eniten pidin sen kielestä. Chris Cleaven (ja mitä suurimmassa määrin suomentaja Irmeli Ruuskan) tekstin lukeminen on kuin uisi linnunmaidossa: kieli on kaunista, polveilevaa, rikasta ja kutittelevaa. Ja ennen kaikkea niin pehmeää ja keveää, että katse kiitää riveillä, vaikka tarina itsessään on paikoitellen hyvin rankka. Nuoren nigerialaispakolaisen Little Been ja englantilaisen äidin ja toimittajan Sarahin elämien yhteentörmäys kova. Ensimmäisen kerran se tapahtuu nigerialaisella rannalla, toisen kerran muutama vuosi myöhemmin Little Been ilmaantuessa brittilähiöön Sarahin ulko-ovelle. Kahden kovin erilaisen naisen elämät on sidottu toisiinsa niin, ettei tiedä, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Aivan niin kuin oli käynyt viidakon valloittamalle jeepille Nigeriassa.

Kirjan alkuosa on täydellinen. Tarina koukutti ja tunnetilat vaihtelivat hykerryksestä suuttumukseen, äärimmäiseen suruun ja kohta jo taas nauruun. Elämän koko kirjo näyttäytyi kaikissa sateenkaaren väreissä. Joskus tapahtuu niin pahoja asioita, ettei ole enää jäljellä muuta kuin nauru tai itsensä tappaminen. Minun kohdallani Cleaven niskalenkki sielustani alkoi kuitenkin kirjan loppua kohti höltyä. Ei siksi, että loppuosa olisi ollut huono, mutta hautajaispäivän kuvauksen jälkeen sydämeni oli jo niin täydellisesti valloitettu ja murrettu yhtä aikaa, että tilalle tuli jo pieni turtumus.

Kirja herätti myös aitoa raivoa, vihaa länsimaisuutta ja tässä tapauksessa britti-imperiumia kohtaan. Kuinka perusteellisesti valkoinen maailma onkaan onnistunut tuhoamaan valloittamiensa alueiden ihmisten elämän sukupolvi toisensa jälkeen! Ja vieläkin, kun valta on muodollisesti afrikkalaisilla itsellään, mutta käytännössä ylikansallisilla yhtiöillä. Mikäli puoletkaan Iso-Britannian pakolaispolitiikan kuvauksesta on totta (eikä minulla ole mitään syytä uskoa, ettei olisi) olen kauhuissani. Brittien esittämät mielipiteet pakolaisista olivat ällöttäviä, eikä vähiten sen takia, että Suomessakin niitä esitetään, jopa Arkadianmäellä asti. Kirjan aihepiiri on siis mitä suurimmassa määrin ajankohtainen.

Kuitenkin kirjan mieleen jättämä tunnetila on toiveikas. Vaikka yhteiskunnat ehkä ovat kasvottoman byrokraattisia ja sulkevat hankalat ongelmat paikkoihin, joita kutsutaan vastaanottokeskuksiksi, (mutta jotka todellisuudessa ovat vankiloita ja rikkovat ihmisyyttä vastaan), yksilöissä on vielä toivoa. On sellaisia ihmisiä kuin Sarah ja mikä parasta, on sellaisia ihmisiä kuin pikku-Batman. Heidänlaistensa ansiosta pahikset eivät voita.


PS. Luin tämän kirjan Totally British-haasteeseen. Siihen liittyvät kirjat löytyvät oikeasta palkista tunnisteella britti.