Morsiusneidot (Bridesmaids)

Finnkinolla oli Superpäivä ja mies sanoi, että mene mene. Niinpä menin, jo toisen kerran tässä kuussa, huono äiti! :D Eikä Morsiusneidot (ohj. Paul Feig) edes houkutellut, vaikka kaikki sitä tuntuivat kehuvankin. Tiedättehän: amerikkalaiset häät, naisystävykset sovittamassa pukuja ja viettämässä polttareita, harjoitusillalliset... kuulosti kovasti entuudestaan nähdyltä. Mutta menin siis kuitenkin.

Aluksi luulinkin olleeni oikeassa. Huolimatta siitä, että elokuvan alku oli, miten sen nyt sanoisin, varsin reipasta menoa, ensimmäisen vartin aikana ei naurattanut kertaakaan. Ja aina elokuvissa lymyilevät hihittelijätkin pysyivät hiljaa, joten heidän kanssaan ei voinut edes antautua joukkopsykoosiin. Mutta hitaan alun jälkeen alkoi tapahtua.

Elokuva kertoo parhaista ystävyksistä, elämän murjomasta Anniesta (Kristen Wiig) ja Lillianista (Maya Rudolph), joka on menossa naimisiin. Anniesta tulee kaaso ja hän pääsee tutustumaan neljään morsiusneitoon, jotka ovat varsin omalaatuisia itse kukin. Mutta heistä Helen (Rose Byrne) on paha: hän on kuvankaunis, näyttävä, rikas, tyylikäs ja kaikki onnistuu häneltä sormia napsauttamalla. Kaiken lisäksi hän pitää Lilliania parhaana ystävänään! Siitä seuraa tietysti sota, jota käydään ensiksi kauniisti kulisseissa, mutta lopulta varsin railakkaasti morsiamen ja suvun edessä.

Juoni ei kuulosta edelleenkään kovin kaksiselta, mutta elokuvan vahvuutena on raisu huumori, joka on normaalia amerikkalaista hömppäkomediaa selvästi rohkeampaa ja särmikkäämpää. Mutta selitänpä mitä tahansa, todellisuudessa tärkein syy siihen, että pidin tästä elokuvasta on tietenkin konstaapeli Rhodes (Chris O'dowd). Hän on tavallinen, sympaattinen, hauska, fiksu ja komea. Sanalla sanoen sellainen poliisi, joka saisi ilomielin pysäyttää minutkin silloin tällöin. Kenellekään tuskin tulee kovin suurena yllätyksenä, että Anniella ja Rhodesilla on keskenään jonkinlaista sutinaa, mutta en paljasta, miten siinä loppujen lopuksi käy.

Kaiken kaikkiaan Morsiusneidot on hyväplus arvosanan saavaa kesäviihdettä, ei erityisen syvällistä, mutta kukapa sitä aina jaksaisi niin syvällinen ollakaan. Ja kyllä ystävyysteema herätti myös ajatuksia ja sai miettimään niitä vanhoja ystäviä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet jonnekin matkan varrelle. Elokuva on K11. Minulla ei ole viimeaikaista kokemusta sen ikäisistä, saattavat olla nykyään paljon kehittyneempiä kuin minä tuolloin, mutta sen verran ronskia kieltä ja kuvakulmia elokuva sisälsi, ettei tämä kukkahattutäti veisi alle 13-vuotiaita tätä leffaa katsomaan.