Puuh (eli turnausväsymystä, puuttuva runogeeni ja jopa jotain Kanervalasta)

Taannoisessa blogikeskustelussa selvisi, että arvostamme blogin positiivisuutta. Onneksi totesimme myös, että joskus saa kenkuttaa. Hyvä niin, sillä täällä on nyt turnausväsymystä liikkeellä. Nummisuutarit, Kullervo, Kanervala ja Seitsemän veljestä viikossa (no okei, 7V on vielä kesken) +  kirjallisuustieteen viikonloppuluennot tuntuvat vaativan veronsa. Sanonpa siis vielä puuuuuuuuh ja lupaan itselleni myöstyttää klassikkotenttiäni kuukaudella, jotten ihan näänny.

Vaikka vaikutan hieman elähtäneeltä, tuntuu blogin pariin palaaminen sitäkin mukavammalta. Tiukoissa paikoissa opiskelu-urakkaa helpottaa kummasti, kun voi miettiä, miten kerron teille tästä ja tästä asiasta. Niin kuin perjantai-iltana luennoilla kun väsytti raa'asti ja paraikaa käsittelemämme teoria oli mielestäni sieltä ja syvältä. Mutta kuinka monta loisteliasta blogifilosofia-keskusteluaihetta keksinkään! Kirjallisuusopinnot siis inspiroivat blogia ja blogi taas opintoja ja minä seuraan ideapalloa katseellani kuin tennisottelussa:)

Sitten minun pitäisi kertoa teille jotakin Kiven Kanervalasta (1866), miehen ainoasta virallisesta runokokoelmasta. Se ei ole kyllä yhtä pelottavaa kuin tenttiä samainen opus. Täten olen nimittäin antanut itselleni diagnoosin ja se on puuttuva runogeeni ja runorytmitajun alikehittyneisyys. Olen jo monta kertaa maininnut täälläkin, että en vain tajua runoutta. Viime talvena teimme tekstianalyysikurssilla runoanalyysejä ja hetkeksi jo melkein innostuin: kunnes tajusin, ettei minusta kertakaikkiaan ole viettämään montaa tuntia yhtä ja samaa runoa pureskellen ja analysoiden, nyansseja etsien. Toiset ovat kärsivällisiä, mutta minä en: en harjoittele maratonia varten, en nyplää pitsejä, en ratkaise sudokuja ja kyllä! en analysoi runoja! Mutta nyt olen valmis myöntämään, ettei se johdu pelkästä kärsimättömyydestä vaan ilmeisestä kognitiivisesta viasta.

Minä pidän Kiven runoista. Pidän niiden luontokuvista, siitä, kuinka lukija voi lukea yksilön tunteita, elämän tapahtumia ja enteitä metsän huminasta, taivaan väreilystä, tähtitaivaasta. Kuinka Kiven mukaan suomalainen talonpoika tai -tyttö on kaikista omimmillaan luontoäidin syleilyssä, naavavuoteella ja kontion kanssa painiessa. Pidän jopa sentimentaalisuudesta, alakuloisuudesta, traagisuudesta ja romanttisuudestakin. Liikutun kuoleman kuvauksesta, äidin ja lapsen rakkaudesta, nuoren lemmen jännityksestä. Näen tämän kaiken ja kuitenkin sanat, rivit ja säkeet pomppivat silmissäni ja mielessäni sekavana ryöppynä. Vasta viimeisessä runossa alan päästä juoneen mukaan, sillä tokihan loilotan lukiessani mukana: "Terve metsä, terve vuori...!" Siitä huolimatta en kykene samalla tavalla pysähtymään tekstin äärelle, kuten vaikkapa Seitsemää veljestä lukiessa. Siinä hetkessä, missä pitäisi osata pitää tauko ja maistella, minä vetelen jo uutta kauhallista suuhun.

Sen takia en halua sanoa tämän enempää Kanervalasta, koska en tekisi sille varmastikaan oikeutta. Paitsi sen sanon, että tutustukaa, ellette ole sitä aiemmin tehneet. Haluaisin mielelläni esittää viiltävän analyysin, ehkä jopa osaisinkin sanoa jotain siitä suomalaisuuden maisemasta, minkä Kivi runoillaan maalaa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että silloin tyytyisin pintaan ja unohtaisin itse runon. Sen, mikä lyriikasta tekee niin hienoa niille, jotka siitä jotain ymmärtävät.