tiistai 31. joulukuuta 2013

Kirjavuosi on kulunut, tulkoon uusi vuosi (eli summausta ja tulevan mietiskelyä)!


Vuoden viimeisissä päivissä on taikaa. Jopa sellaista taikaa, että tulee perustaneeksi blogin. Muistin juuri, että blogini täyttää tänään neljä vuotta! Olenko järjestänyt juhlia, arvontaa tai mitään muutakaan? No en! En nimittäin muistanut koko synttäreitä! Onko se sitten jo kypsän blogi-iän merkki, kun vuosia ei jaksa enää mietiskellä? Joten ei blogibileitä tällä kertaa, sori! Haluan kuitenkin kiittää teitä lukijoitani siitä, että täällä jaksatte käydä ja siitä, että olette jälleen lukumäärällisesti lisääntyneet. Kiitoksia ja tervetuloa, vanhat ja uudet! Haluan kiittää myös kirjailijoita kaikesta, ennen kaikkea siitä, että kirjoitatte kirjoja. Ja kiitos kustantajille yhteistyöstä ja omasta työstänne, ilman teitä kirja ei päätyisi lukijansa käsiin. Ja koska näissä kiitoksissa taustamusiikki ei tule päälle, kiitän vielä kaikkia ihania blogikollegoita, joita ilman tämä juttu ei olisi yhtään mitään! Vaikka nyt ei olekaan sen kummempia juhlia tai arvontoja, LUPAAN, että vuoden 2014 aikana Copycat- kisa palaa suurempana ja hienompana kuin vielä koskaan ennen!

Vuonna 2013 luin tasan 80 kirjaa. Tulos vastaa täsmälleen viime vuosien keskiarvoani. Olen siihen erittäin tyytyväinen, sillä erityisesti loppuvuosi oli todella kiireinen ja lukuaikani laski oleellisesti. Luulen, että vuonna 2014 tulen lukemaan aiempaa vähemmän, mutta toivottavasti sitäkin laadukkaammin. Saa nähdä! Asetin vuosi sitten tavoitteekseni lukea joka kuukausi vähintään yhden tietokirjan. Ilokseni voin sanoa tavoitteen täyttyneen. Vaikken välttämättä jokaisena yksittäisenä kuukautena tietokirjaa lukenutkaan, jonakin toisena meni useampikin. Kaikista väljimpien kriteerien mukaan (keittokirjat yms. mukaan luettuna) tietoa tuli ahmittua 16 kirjan verran. Teen näistä vielä oman erillisen postauksen myöhemmin.


Vaikka sähköisestä lukemisesta on tullut arkipäivää, nautin edelleen kirjallisuuden kuitenkin pääasiassa perinteisessä paperimuodossa. Luin vain kolme e-kirjaa ja kuuntelin 6 äänikirjaa, tosin käyttöön vaikutti alentavasti tekninen ongelma, jonka vaivauduin selvittämään vasta usean kuukauden kärvistelyn jälkeen.

Ensimmäistä kertaa ikinä pidin kesällä teemaviikon, jossa luin lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjojani. Syksyllä Kaikkien aikojen parhaan kirjan -äänestys ja Kirjakantti toivat säpinää ja säihkettä kirjalliseen elämääni. Kohokohtia lukemisen saralla tuli mukavasti pitkin vuotta ja useampia. Niitä en taida tässä kuitenkaan vielä paljastaa, sillä tammikuussa on aika äänestää Blogistanian vuoden kirjoista. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, ettei ehdokkaista ole ainakaan pulaa, vaikka ehdottomat suosikit erottuvatkin kirkkaasti joukosta!


Entä mitä ensi vuonna? Haluan lukea edelleen asiaproosaa ja tietokirjallisuutta, sillä nautin hyvin kirjoitetusta asiatekstistä. Sitä paitsi oppi tulee tarpeeseen, sillä kirjoitan parhaillaan Lumiomenan Katjan kanssa Linnasta Humisevalle harjulle -nimistä kirjaa! Avaimen kustantama teos esittelee 50 kirjaa, jotka jokaisen pitäisi lukea. Valitut teokset perustuvat Kaikkien aikojen parhaan kirjan äänestystuloksiin. Tiedotan keväällä asiasta lisää, kunhan kirja valmistuu!

Asiaproosan lisäksi tarkoitukseni on ensi vuonna jälleen tutustua johonkin kirjailijaan. Tänä vuonnahan kohteenani oli Kazuo Ishiguro, mutten voi sanoa menestyneeni loistavasti. Luin Yösoittoja- novellikokoelman ja Pitkän päivän illan, eikä mielenkiintoni riittänyt enempään. Ehkä vielä joskus? Luulen, että yritän lukea tänä vuonna jonkin verran Kalle Päätaloa. Koillismaan olenkin lukenut jo aiemmin ja pidin lukemastani.


Aivan ensimmäiseksi tammikuussa on kuitenkin aika lunastaa lupauksia. Minulla on hyllyssäni pino kirjoja, jotka olen  henkilökohtaisesti  kirjailijalle itselleen luvannut lukea. Yleensähän tällaisiin pyyntöihin joutuu vastamaan penseästi ikuisen aikapulan vuoksi. Mutta nämä kirjat haluan todella esitellä ja suoda niille huomiota, jonka saaminen nykypäivän kirjallisuuskeskusteluissa on äärimmäisen haasteellista. Ja samalla tietenkin vinkata lukijoille sellaisista kirjoista, joista muuten ei välttämättä olisi kuullutkaan!

Joten innolla uutta vuotta kohti! Olkoon se oikein hyvä, onnellinen ja kirjallinen meille kaikille!



PS. Kuvat ovat keväisestä/kesäisestä Kuopiosta. Sillä onhan se kesä nyt alkavana vuonnakin!

lauantai 28. joulukuuta 2013

Peter von Bagh: Chaplin


Amman lukuhetken vuosi 2013 päättyy mielestäni mitä komeimmalla teoksella. Nyt joulukuussa olen viettänyt jo useamman viikon ajan iltojani Peter von Baghin Chaplinin kanssa. Noin 480 sivullaan järkäle ei tosin vielä yllä pikkujättiläisten luokkaan, mutta sen verran painavaa asiaa kirja sisältää (ja painava kirja myös on esineenä), ettei sitä ole voinut kiirehtien lukea. Enkä kyllä ole halunnutkaan, pikemminkin päin vastoin. Koska asiaa on paljon, varustin sivuja lukemisen ohessa pienillä muistilappusilla. Kunnes jossakin vaiheessa oma kaksivuotias kotikriitikkoni oli nyppinyt jokaikisen lapun kirjan välistä pois. Joten tästä kirjaesittelystä tulee vähän erilainen kuin etukäteen ajattelin. En kerro tätä selitelläkseni, vaan pikemminkin siksi, että uskoisin Charles Chaplinin itsensä arvostavan tapahtuman koomista ulottuvuutta. Ja melkeinpä näen sieluni silmin maestron itsensä kulkurin roolissa moista gägiä (juju, vitsi) esittämässä. Sillä erotuksella tietysti, että hänen esityksensä paitsi naurattaisi myös itkettäisi ja mahdollisesti toisi myös mieleen monia syvällisiä ajatuksia yhteiskunnasta, maailmanmenosta ja ihmisyydestä ylipäänsä.

Tässä teoksessa yhdistyy henkilökohtaisen ihailuni ja kunnioitukseni monella tapaa. Muistan Peter von Baghin lapsuuteni televisiosta, jossa hänen lyhyet analyysinsä aina edelsivät elokuvaa. Tosin aivan lapsena en ymmärtänyt hänen puheestaan mitään, jossakin vaiheessa lauseiden sisältö alkoi hiljalleen avautua. Von Baghin kirjoittamia kirjoja olen lukenut jonkin verran, hävettävän vähän kylläkin ja joku taitaa odottaa hyllyssä vielä avaamista. Von Baghin ohjaaman Kreivi-elokuvan katsoin aivan vastikään. Itse asiassa en tiennyt mitä katsoin, vaan nauliuduin elokuvan pariin kanavasurffailun tuloksena. Erinomainen, hauska, omituisella tapaa kiehtova ja mielipiteitä jakanut elokuva, kannattaa ehdottomasti katsoa! Viime syksynä osuin sattumalta samaan tilaisuuteen von Baghin kanssa ja meinasin pyörtyä järkytyksestä (en uskaltanut mennä sanomaan mitään, sillä en olisi keksinyt mitään riittävän älykästä) tämän havaitessani.

Kun siis kuulin von Baghin julkaisevan kirjan Chaplinista, kaikkien aikojen ehdottamasta suosikkinäyttelijä-ohjaajastani, tuntui se koko lailla siltä kuin olisi joulu ja juhannus yhtä aikaa. Olen katsonut Chaplinin elokuvia pienestä pitäen ja hänen omaelämäkertansa luin jo vuosia sitten. Siitä lähtien tuo hämmästyttävän nerokas elokuvantekijä ja taiteilija on kiinnostanut ja kaihertanut mielikuvitustani. Olen pikku hiljaa laajentanut Chaplinin elokuvien tuntemustani ja monet ovat sellaisia, etten väsy niitä varmasti ikinä katsomaan. Diktaattoria olen käyttänyt hyödykseni myös historianopetuksessa, arvannette varmaan, missä yhteydessä.

Suokaa anteeksi pitkällinen ja omakohtainen alustus kirjaan. Mutta se tuntuu ikäänkuin kuuluvan asiaan, sillä myös von Baghin teos on omakohtainen ja jopa välillä varsin henkilökohtainen katsaus Chaplinin elokuvatuotantoon elokuva-asiantuntijan silmin tarkasteltuna. Chaplin ei ole elämäkerta vaan pikemminkin filmografia, mutta se on paljon, paljon enemmän (varsinainen lista koko tuotannosta löytyy kirjan lopusta). Von Bagh on käynyt läpi valtavat määrät lähteitä, mukaan lukien Chaplinin oman arkiston ennen julkaisematonta materiaalia. Chaplinin luonnosten ja päiväkirjojen, aikalaiskritiikkien, haastattelujen ja tietenkin itse elokuvien analyysin avulla von Bagh luo jokaisesta elokuvasta paitsi analyysin myös oman, itsenäisen taideteoksensa. Kuinka osuvaa onkaan, että von Bagh on nimennyt luvut elokuvien järjestyksen mukaan Opus 1, Opus 2 jne. tuoden mieleen suuret säveltäjät, sillä yksi 1900-luvun suurimmista taiteilijoista Chaplin kieltämättä oli.

Itse kirjan teksti on von Baghille tyypillistä, läpeensä sivistyneen ihmisen kerrontaa. Siitä huolimatta kirja ei ole raskassoutuinen. Yksi syy siihen on jo aiemmin mainittu henkilökohtaisuus, von Bagh pikemminkin kertoo ja pohtii kuin luennoi. Taajaan käytetyistä sivistyssanoista huolimatta teksti on kiinnostavaa, sisältääpä se välillä varsin roisejakin sanamuotoja. Von Bagh etenee Chaplinin tuotannossa kronologisessa järjestyksessä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä näin lukija pääsee itsekin seuraamaan Chaplinin ammatillista kehitystä ja niitä muutoksia, joita hänen työskentelytavoissaan ja tematiikassaan tapahtui. On varsin kiehtovaa huomata, kuinka alkuaikojen likimain improvisoiduista lyhyelokuvista (ensimmäisenä Keystone-vuotenaan 1914 Chaplin oli mukana 35 elokuvassa) kehitytään yhä enemmän, tarkemmin ja pitempään hiottuun ilmaisuun. Vuonna 1951 Parrasvalojen valmistuessa valmistui myös 200-sivuinen Footlights-romaani!).

Myös Chaplinin käsittelemät teemat, sanomat ja niiden aikalaisvastaanotto on mielenkiintoista, välillä myös karmivaa luettavaa. Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeinen hysteerinen kommusnistivaino ja mccarthyismi näyttäytyvät suorastaan pöyristyttävällä tavalla siinä kohtelussa, jota Chaplin osakseen sai. Ylipäänsä nykypäivän näkökulmasta tuntuu vaikealta ymmärtää sitä aliarvostusta ja ylenkatsetta, mitä Chaplinin tuotanto sai osakseen eritoten 1940-luvulta lähtien. Kirjan luettuaan ainoa mieleentuleva luonteva selitys on kateus. Sitä puoltaa sekin tosiseikka, että Chaplinin elokuvat koskettavat ja viihdyttävät yhä edelleen 2000-luvulla, siinä missä suurin osa samanaikaisista Hollywoodin tusinatuotannoista on painunut unholaan ja vieläpä aivan syystä.

Juuri komiikan ja traagisuuden yhdistelmä onkin se tekijä, mikä tekee Chaplinista niin ainutlaatuisen taiteilijan. Tätä tekijää pyrkii myös von Bagh erittelemään ja esittelemään kirjassaan. Latautuneet kohtaukset eivät suinkaan syntyneet vahingossa. Kirjasta selviää kuinka aikaa, paperia, filmikelaa ja rahaa paloi, kun perfektionistinen taiteilija etsi oikeaa ratkaisua esittää tietty asia katsojalle. Tässä prosessissa syntyi monia monimutkaisia juonikulkuja ja sivuhenkilöitä, jotka loppujen lopuksi jäivät lopullisesta elokuvasta pois. Ne olivat kuitenkin tärkeitä Chaplinille itselleen, koska tällä tavalla hän prosessoi tarinaa eteenpäin ja tiesi, mitä asioita kuvan täytyi pystyä välittämään.  Chaplinin nerous onkin ennen kaikkea (elo)kuvallista. Chaplin ei käyttänyt varsinaisia käsikirjoituksia ja vaikeaa, likipitäen mahdotonta niitä olisi palauttaa kirjalliseen käsikirjoitusmuotoon jälkikäteenkään. Äänielokuvaan siirtymistä Chaplin pitkitti tahallaan, kunnes paljasti äänensä Diktaattorissa (osin jo Nykyajassa). Toisaalta monilahjakkuus sävelsi itse, tosin vailla teorian tuntemusta, musiikin elokuviinsa, josta monet kappaleet ovat jääneet elämään ikivihreinä klassikoina (kuten Nykyajan Smile).

Voisin kirjoittaa Chaplinista (sekä henkilöstä että tästä kirjasta) vielä vaikka kuinka pitkään, mutta kehoitan kuitenkin tarttumaan mieluiten tähän kirjaan. Aivan noviisille en kirjaa kuitenkaan suosittele, sillä jonkinlainen tuntemus Chaplinin elokuviin, mahdollisesti myös elämään, on lukijalle suotavaa. Kaikista parhaiten kirja avatuisi niin, että rinnan lukemisen kanssa katsoisi Chaplinin elokuvia. Itse sainkin joululahjaksi Chaplinin elokuvaboksin ja aion lähiaikoina tutustua minulle ennalta vieraisiin elokuviin ja toisaalta katsoa vanhoja, rakkaita tuttuja aivan uusin silmin. Joten palaan varmasti tämän kirjan pariin vielä moneen, moneen otteeseen. Mikäli Chaplinin tuotanto ei ole sinulle tuttua, kannustan ehdottomasti tutustumaan. Varoitan kuitenkin, että suhtautuminen elokuvaan ei sen jälkeen ole enää entisensä. Siinä vaiheessa kannattaa tarttua tähän kirjaan, sillä siitä löytyy vastauksia moniin kysymyksiin.

Peter von Baghin Chaplin on ehdottomasti yksi kirjavuoteni 2013 kohokohdista.

Peter von Bagh: Chaplin
Like 2013
495s.


keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus


Ensimmäinen Vish Puri -dekkari,Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus oli yksi ensimmäisistä tänä vuonna lukemistani kirjoista. Joten sopii ihan hyvin, että tämä dekkarisarjan toinen osa, Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus on yksi viimeisistä. Kirjoitin tammikuussa näin: Omat fiilikseni kirjasta ovat kahtalaiset. Kuten aiemmin jo totesin, itse juoni ei ollut kovinkaan kummoinen,  se oli jopa hieman tylsä. Mutta toisaalta Vish Puri kumppaneineen ja koko heidän maailmansa oli kiehtova. Ehkä ensimmäinen kirja oli vasta alustusta ja seuraavissa on jo enemmän menoa ja meininkiä? Puitteita joka tapauksessa on vaikka mihin.

Nauruun kuolleen miehen tapaus oikeastaan vahvisti aiempia mietteitäni. Vish Puri on virkistävä hahmo ja kirjan maailma tarjoaa kiehtovan kurkistusreiän tämän päivän Intiaan. Luen eksoottisesta maasta (jossa en ole itse käynyt), sen tavoista, uskomuksista ja yhteiskunnallisesta tilanteesta erittäin mielelläni, mutta itse dekkariosasto ei jostakin syystä jaksa herättää tarpeeksi kiinnostusta.

Tällä kertaa tosin selvitettävä murhamysteeri oli jo lähellä onnistumista. Kiitosta voi antaa jo kirjan nimestä: Nauruun kuolleen miehen tapaus herätti mielenkiintoni välittömästi. Alkuasetelma onkin oikeasti todella jännittävä. Kesken naurujoogaryhmän puistokokoontumisen taivaista laskeutuu Kali, tuhon jumala ja surmaa yhden ryhmän jäsenistä, Tohtori Jhan, joka tunnetaan rationalismin puolestapuhujana ja "gurunmurtajana". Koska guruja Intiassa riittää, riitti Jhalla myös vihamiehiä. Yksityisistä yksityisin etsivä (luotettavuus on tunnussanamme) Vish Puri ei usko jumalan ilmestymiseen vaan alkaa selvittää tapausta.

Ensimmäisessä Vish Puri -kirjassa esiteltiin Intian murrosta erityisesti yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Epäkohdat, kuten ihmisten eriarvoisuus, köyhyys, viranomaisten korruptio ja tehottomuus olivat keskeisessä osassa. Nauruun kuolleen miehen tapauksessa nämä asiat todetaan ohimennen itsestäänselvyyksinä (tai ehkä lukija tekee niin) ja huomion pääpaino hengellisyydessä. Hengellisyys, henkisyys ja uskonnollisuus ovat edelleen keskeisiä elementtejä Intiassa, vaikka länsimainen kaupallisuus ja maallistuminen valtaavat suurissa kaupungeissa sijaa. Toisaalta tällainen uhkaavana koettava sekularisaatio ajaa toiset yhä voimakkaammin etsimään hengellisyyttä ja tähän markkinarakoon kaikenkarvaiset gurut, joko oikeat tai huijarit, iskevät.

Vish Puri on hyvin rationaalinen mies ja yksityisetsivä, joka ei mene halpaan hyvinkään toteutettujen trikkien edessä. Hän jatkaa uutterasti totuuden etsimistä, vaikka mitään järkiselitystä ei näyttäisi olevankaan näköpiirissä. Toisaalta juuri Vish Purin hahmossa konkretisoituu Intian hengellinen ristiriita. Kun on kyse Purin lähipiirin hyvinvoinnista, kuoriutuu hänestäkin yksityisetsivän kova ulkopinta ja kaipuu ihmeeseen saa ylivallan. Tämä ei toki ole pelkästään intialainen vaan pikemminkin yleisinhimillinen piirre.

Kahden Vish Puri -dekkarin jälkeen alkaa näyttää selvältä, että itse salapoliisitarinat eivät jaksa koukuttaa minua mukaansa. Vaikka tämän kirjan lähtökohta oli hyvin kiinnostava, ei jännite säilynyt tarinan halki yllätyksellisyydestä huolimatta. Sen sijaan tapahtumien miljöö lukuisine aisteja hivelevine yksityiskohtineen: maut, tuoksut, värit, vieraskieliset termit ja huudahdukset jne. ovat kiehtovia eritoten yksitoikkoisen Suomen talven pimeimmässä pisteessä. Hallin yhteiskunnallinen ja kriittinen, toisaalta mielestäni hyvinkin objektiivinen ote kerrontaan on kiinnostavaa ja sivistävääkin. Jos siis tartun seuraavaankin Vish Puriin, tapahtuu se näistä kahdesta syystä ja osin myös muutamien mainioiden henkilöhahmojen ansiosta. Dekkarinälkään ja toiminnan tarpeeseen luen jotakin muuta.

Ps. En löytänyt ainakaan e-kirja -versiosta tietoa siitä, kuka on Vish Puri -kansien takana. Mutta kuka hän onkin, kiitokset kansista. Ne sopivat kirjoihin hyvin, ovat houkuttavia ja yhtä aisteja hiveleviä kuin kirjatkin ovat!

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
Gummerus 2013
Elisa Kirja e-kirja 
244s.
Suomentaja Tero Valkonen

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Tunnelmallista, rauhallista, rentouttavaa joulua!


Tuota kaikkea otsikossa mainittua toivon itselleni ja sitä toivon myös teille, rakkaat lukijani!
Katselen työpöydän yli ikkunasta ulos ja taivaanrannassa on jo jotain lupausta tulevasta käänteestä: päivät pitenevät!
Lähdemme kohta perheeni kanssa mummolaan hakemaan joulukuusta ja käyn vielä huomenna pyörähtämässä töissä. Huomenna tarkoitukseni on myös kiertää hautuumailla kynttilätervehdyksiä jättämässä. Ja siitä onkin hyvä laskeutua joulun viettoon, rentoutua ja pyhittää pari päivää yksinomaan perheelle.
Palaan kyllä tänne blogiinkin jossakin vaiheessa, sillä minulla on parikin kirjaa, joista haluaisin blogata vielä tämän vuoden puolella. Jos siis ehdin kaikelta herkuttelulta lukemaan! Olen kyllä aika hyvä molemmissa, myös yhtä aikaa ;)

Olkoon juhlasi hyvä, juuri sellainen kuin itse toivot!

Amma

perjantai 20. joulukuuta 2013

Leonie Swann: Murha laitumella (äänikirja)


Leonie Swannin Murha laitumella on mennyt minulta aikanaan kokonaan ohi, mutta onneksi huomasin äänikirjaversion Elisa Kirjassa. Laitumella tapahtuu murha ja lampaat alkavat selvittää asiaa. Kuulostaa lupaavalta! Ja odotukset tulivat myös lunastetuiksi. Murha laitumella on aihepiiristään huolimatta riemukas ja sydämellinen romaani, sitä paitsi melkoisen syvällinen myös. Lampaat ovat viisaita olentoja, ainakin Swannin dekkarissa.

Swann vie lukijansa Irlantiin, Glennkillin kylään. Eräänä aivan tavallisena aamuna lampaat löytävät laitumeltaan ruumiin. Ruumis makaa maassa lapio rintakehän läpi iskettynä ja uhri on lampaille hyvin tuttu. Pian ihmisetkin huomaavat tapahtuneen, mutta eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi, eivät muista huolehtia edes lampaista. Siksi lammaslauma päättää itse etsiä oikeutta selvittämällä murhaajan. Onneksi laumaan kuuluu Glennkillin ja ehkä koko maailman viisain lammas Neiti Maple, maailman tunteva musta pässi Othello, syvällinen ja sielukas Zora, muistilammas Mopple ja monta muuta persoonallista lammasta, jotka ovat loppuun asti viimeisteltyjä persoonia, aina nimivalintoja myöten huolella mietittyjä ja siksi hyvin aidontuntuisia.

Lampaat eivät olekaan aivan mitä tahansa lampaita, sillä ne ovat vanhaa, harvinaista villarotua. Sen lisäksi niiden paimen George on lukenut suojateilleen paljon kirjallisuutta. Siksi lampaat tietävät ihmisten maailmasta yhtä sun toista. Paljon on kuitenkin myös epäselvää: onko ihmisillä sielua, lampaat miettivät? Tuskin, eiväthän ne haistakaan mitään. Swann käyttää hajuaistia hienosti hyväkseen lampaiden älykkyyttä kuvatessaan. Kuinka älykkäitä olisivatkaan ihmiset, jos nekin haistaisivat kanssaihmisen pelon, vihan tai katkeruuden! Lampaiden mietteistä avautuu monia syviä, riemullisia ja myös pisteliäitä näkökulmia ihmisten maailmaan. Mikä on tämä kirkkojuttu paimenesta, joka ristiinnaulitaan? Sairasta se on ainakin lampaiden mielestä. Yksi hauskimmista kohtauksista koko kirjassa onkin, kun Othello-pässi seikkailee kirkossa, pääseepä rippituoliinkin asti.

Hyvin pian lukijalle selviää, että Glennkillissä riittää synkkiä salaisuuksia. Sen tietävät myöskin lampaat, mutta salaisuuksien selvittäminen ei ole helppoa. Eipä ihmiskuuntelijakaan päässyt loppuratkaisusta perille ennen kuin sen aika oli, sen verran hyvin ja kekseliäästi kirjailja juontaan pyöritti. Lampaiden näkökulmasta kerrottu tarina kantoi yllättävänkin hyvin. Muutamia kertoja turvauduttiin ihmisten kerronnalliseen apuun, mutta pääosissa loistivat silti lammastähdet, jättäen ihmiset statisteiksi.

Vaikka tarina viihdytti ja veti kuulijan mukaansa, oli se paikoitellen äänikirjaksi vähän raskas. Swannin lampaat ovat sen verran fiksuja ja syvämietteisiä, että välillä huomasin ajatusteni harhailevan. Osasyytä voinee vierittää myös lukija Sinikka Sokalle, vaikka hän hyvin urakastaan selviääkin. Eläimistä lukiessa kiusaus hyvinkin ilmeikkääseen luentaan on ilmeinen, mutta kun kyseessä kuitenkin on aikuisten kirja, olisi tulos helposti liian lastensatumainen. Siitäpä syystä pidän Sokan tapaa lukea hyvänä ja oikeana, ainoastaan noiden muutamien pitkien ja polveilevien lammasfilosofisten hetkien aikana olisin kaivannut jotakin säpinää. Mutta ehkä tämä yksinkertaisesti on kirja, joka toimii paperilla kaikista parhaiten.

Erityismaininnan ansaitsee vahva luonto- ja miljöökuvaus, joka on yksi teoksen keskisimmistä elementeistä. Kumpuilevat vihreät pellot ja huikaisevan sininen meri näkyvät nytkin silmieni edessä. Puhumattakaan kylästä ja sen pubista, jossa ihmiset hurraavat Guinnessia juovalle lampaalle. Irlanti näyttäytyy kirjassa kaikista kauneimmissa ja koomisimmissa muodoissaan.

Suosittelen Murhaa laitumella ihan kaikille. Nekin, jotka eivät perinteisistä murhamysteereistä välitä, tuskin ahdistuvat liikaa tästä sydämellisestä tarinasta. Eläinten ystävät ihastuvat aidontuntuiseen ja huolelliseen näkemykseen siitä, mitä kaikkea lammasten laumassa voisi tapahtua. Ja päälle vielä vähän maaseutumatkailua Irlannin maaseudulla, voiko muuta enää toivoa?

Leonie Swann: Murha laitumella (Glennkill: Ein Schafskrimi 2005)
Wsoy 2011
Elisa Kirjan äänikirja
Lukijana Sinikka Sokka
Suomentanut Helen Moster
Kesto 12h 58min.


tiistai 17. joulukuuta 2013

Rinne. Sävelrunoelma Reino Rinteen teksteihin (Suonna Kononen)


Kirjakantti -postauksen yhteydessä kerroinkin, kuinka Kaikkien aikojen parhaan kirjan julkistamistilaisuudessa esiintyi Suonna Kononen esittämässä Reino Rinteen teksteihin perustuvia sävellyksiään. Voimakkaat tekstit herättivät heti mielenkiintoni, ihan joka päivä ei törmää sellaisiin lauseisiin kuin vaikkapa Teknos ei tunteille arvoa anna tai En minä esiinny kiltisti ruusuke leuan alla.

Reino Rinne (1913-2002) oli toimittaja, kirjailija ja runoilija. Rinteen esikoisrunokokoelma Anna minulle atomipommi palkittiin vuonna 1970 valtion kirjallisuuspalkinnolla. Seuraavilla vuosikymmenillä Rinne tuli tunnetuksi erityisesti luonnonsuojelua käsittelevistä voimakkaista teksteistään. Suonna Kononen puolestaan on muusikko, toimittaja ja Rinteen lapsenlapsi. Kononen on säveltänyt isoisänsä tekstejä jo 1990-luvulla, mutta tämä tuore Rinne-levy on ilmestynyt tänä kuluvana vuonna.

Levy on hyvin monipuolinen, mutta ehjä kokonaisuus. Sävellettyjen kappaleiden välissä Petri Rinne, Pentti Fagerholm ja Pekka Myllykoski lausuvat Rinteen tekstejä. Kaikki suoriutuivat osuuksistaan mainiosti, mutta aivan erityisen eläytyvästi ja sydämeenkäyvästi vaikuttivat Pekka Myllykosken tulkitsemina Samoja paskiaisia- ja Huuto- runot.

Monipuolisuus tulee esille myös Rinteen tuotannossa. Konosen sävellykset ja tulkinnat tukevat oivallisesti tekstien sanomaa. Rinteen kynänjälki on terävää ja paatoksellista: usein liikutaan niillä rajoilla, joissa vahva ja vakuuttava on lipsahtamaisillaan tahattoman komiikan puolelle, mutta raja ei ylity. Itse asiassa Rinne on vuonna 2013 enemmän asian ytimessä kuin vielä kertaakaan aiemmin. Kuten Kononenkin levyn kansitekstissä toteaa: "Talvivaaran, Olkiluoto 3:n ja uraaninetsijöiden Suomessa runot ovat vielä ajankohtaisempia kuin syntyhetkellään".

Levyllä liikutaan tunnelmasta toiseen. Nuoruusvuosien Suloisin tuoksu on herkkä ja lyyrinen kuten nuorelle runoilijalle sopiikin. Kirjailijan esikuviakin esittelevä Sammalennostaja taas on uhmakas ja riehakas tunnelmaltaan. Välillä Rinne heittäytyy hämmentäväksi, ainakin Hirmuliskojen aikaa sai minut lähinnä ymmälleni. Ja välillä, kuten Herrat-kappaleessa tai maakuntalaulusta tehdyn Kymmenen vangitun virran maa -parodiassa ollaan varsin rosoisia juomalauluhengessä.

Kokonaisuutena Rinne-levy on vahva kannanotto luonnon, luonnonmukaisuuden ja kohtuuden puolesta. Kuten todettu, sanoma sopii nyky-yhteiskuntaan hyvin, vaikka jotkut asiat ovat toki Rinteen luomisvuosista muuttuneetkin. Aatteen lisäksi teksteissä siintää Koillismaa ja humisee ikimetsä Kitkajärven vieressä kimaltaessa vahvaa kotiseuturakkautta huokuen. Vahvasta sanomasta ja ajoittaisesta pessimismistä huolimatta hyvän ja toiveikkaan fiiliksen viimeistelee päätösbiisi Hyvästi ihana maa (kertosäkeen Kiitos ihana Maa voi muuten halutessaan kuulla muodossa Kiitos ihana Amma. Ainakin jos on tarpeeksi väsynyt ja itserakas).

Päättäköön tämän tekstin kuitenkin ote Anna minulle atomipommi -runosta, joka sai haarukkani pysähtymään ilmaan jo ensimmäisellä kuuntelukerralla ravintola Rustikissa:

Anna minulle atomipommi
käytän sitä aivan toisella tavalla.
Kutsun ihmiskunnan rohkeimmat 
runoilijat idästä ja lännestä.
Puramme sen alkutekijöihinsä,
mitätöimme teknikkojen työn.
Tai kokoamme kaikki ydinpommit
yhdeksi kimpuksi.
Yhdeksi suunnattomaksi kimpuksi
jonka räjäytämme kerralla.
-Reijo Rinne: Anna minulle atomipommi 1970-

Suonna Kononen: Rinne. Sävelrunoelma Reino Rinteen teksteihin.
Maaseutumusiikki/Levyasema Lempi 2013

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Vastauksia Lumiomenan kysymyksiin


Katja Lumiomena -blogista haastoi vastaamaan kysymyksiin! Kiitos kaunis Katjalle! Vastaankin heti samantien, bloggausaikani arkisin on nykyään rajallista. On tämä kokopäiväinen työnteko aika hektistä toisinaan, mutta nautin kyllä (ainakin likimain) joka hetkestä. Vapaa-ajankin merkitys on korostunut ja hyvä niin. Tänä viikonloppuna meillä on ollut harvinainen, yhteinen vapaa viikonloppu ja olemme häpeilemättä olleet tekemättä juuri mitään ja nautiskelleet toistemme seurasta. Ja onhan sitä tullut jotakin samalla tehtyäkin: on leivottu yhdessä pipareita (ja syöty, örps), ulkoiltu ja luettu kukin omia kirjojamme. Tästä kuusta on muodostumassa hyvin vahvasti asiaproosa-kuukausi, parhaillaan luen Peter von Baghin Chaplinia. Kunhan äänet lastenhuoneessa vaikenevat, olisi edessä lahjojen paketointia. Kyllä nyt taas jaksaa viimeisen täyden viikon! Teen kyllä vielä jouluviikollakin töitä, mutta uudenvuoden jälkeen minullekin on luvassa hengähdystauko.

Mutta haasteeseen. Ohjeet ovat seuraavanlaiset:
1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
 3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
 4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Oheinen kuva on tämäniltaiselta sauvakävelylenkiltä. En ole lumen tulon jälkeen sauvakävellyt ja sen kyllä huomaa. On suorastaan vaikeaa kirjoittaa näppiksellä kun kädet tärisevät vieläkin jäiseen tiehen osuneiden sauvaniskujen voimasta :) Kävin rannassa tarkastelemassa jäätilannetta. Vielä ei ole Kallavedelle menemistä. Mutta ehkä jo ensi kuussa lähden tältä paikalta sivakoimaan. Kuten kyltistä näkyy, pääsee meiltä vaikka kiertämään "Puijonsarven nennee", jos vaan kunto kestää sinne asti!

Katjan kysymykset olivat seuraavanlaiset:


1. Mikä on joulun paras herkku?
On kyllä vaikea valita mitään yksittäistä herkkua, joulu on minulle sellainen makujen sinfonia. Mutta jos on pakko valita yksi, niin riisipuurosta en kyllä luopuisi.

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?
Ehdottomasti luonnonkuusi. Itse maalta isäni kanssa noudettu. Olisi varmasti järkevämpää käydä ostamassa kuusi torilta kuin hakea se 90 kilometrin päästä, mutta eihän se olisi ollenkaan sama asia! Oikean kuusen etsiminen, arvioiminen ja pähkäily kuuluvat jouluun.

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?
Joissakin asioissa, kuten kuusen noudossa, olen konservatiivi, mutta itse asiassa olen viime vuosina etsinyt jatkuvasti uutta. Tämä joulu onkin ensimmäinen, jonka vietämme mieheni ja lasten kanssa neljästään omassa kodissa. Toisaalta on haikeaa rikkoa perinteitä, mutta toisaalta odotan ensimmäistä "omaa" joulua innolla!

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?
Säilytän niitä kauniissa pahvilaatikossa. Joitakin olen käyttänyt askarrellessani lapsille tulitikkurasioista joulukalenterit. Muutamia kauneimpia olen myös ripustanut esille seinälle.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?
Jaiks. Itse haaveilen jatkavani Välskärin kertomuksia. Jouluna on minusta kiva lukea jotain sellaista, mitä ei välttämättä muulloin tule lukeneeksi. Ja jos mukana on ripaus seikkailua, taikaa tai muuta arkirealismista poikkeavaa, niin aina parempi!

Välitän haasteen eteenpäin Erjalle, Paulalle, Hannalle, Marille ja Taikalle!

Ja kysymykset ovat

1. Mikä tuo sinulle joulumielen?

2. Mikä on mieleenpainuvin lukukokemuksesi (ei siis välttämättä paras kirja) tältä vuodelta?

3. Milloin viimeksi hemmottelit itseäsi ja miten?

4. Mitä toivot joululahjaksi?

5. Mikä on lempijoululaulusi?

Valoa ja voimaa viikkoon, kohta on pimeän aika ruveta väistymään!
Amma

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu


Kun selasin Ilona Pietiläisen Lumoavaa joulua sohvalla eräänä iltana, satuin huomaamaan, kuinka hyvin kirjan kaunis kansi sopii uusiin joulutyynynpäällisiini. Eikö totta? Voisin sijoittaa kirjan koko joulunseuduksi sohvalle, ellei se olisi melko epäkäytännöllistä, sohvalla pitäisi kai voida istuakin? Lumoavan kaunis kirja kuitenkin on, sellainen, jota haluaa pitää esillä jo ihan esteettisistä syistä.

Olen viime aikoina huomannut suhtautumiseni jouluun muuttuneen. Vähemmän näpertelyä ja stressaamista, enemmän rentoutumista ja perinteiden rikkomista. Siitäpä syystä uudet tyynyliinat taitavat jäädä ainoiksi "panostuksiksi" tähän jouluun. Jouluvalojakin olen ripustanut aiempaa vähemmän ja muut joulukoristeet odottavat laatikossa kiltisti aatonaattoa. Siitäpä syystä en ole aivan otollisin lukija Lumoavalle joululle. Kirja vyöryttää upeiden kuvien muodossa toinen toistaan kekseliäämpiä ja tunnelmallisempia ideoita lumoavaan jouluun. Vaikka kirjan DIY-ohjeet ovat varsin simppeleitä, ei minusta tänä jouluna ole niiden toteuttajaksi. Mutta ehkä jonain toisena vuonna. Muutaman idean napsin ylös energisempää ja joutilaampaa tulevaisuutta varten.

Onneksi kirjasta voi nauttia ilman luomisen paineitakin. Voi melkein nuuskutella pipareiden, kuusen ja joulumausteiden tuoksua, tuntea korvissa kulkusten kilinän ja joululaulut. Kuvat ovat kauniita, niin tosiaankin, lumoavia. Ilona Pietiläinen vie lukijan matkalle tunnelmallisiin joulukoteihin, joista jokainen on vähän erilainen. Kirja on jaettu kahteen osaan: pastelliin ja punavalkoiseen jouluun. Henkilökohtaisesti huomasin lämpeneväni tänä vuonna enemmän pastellille, joten jos hankkisin tai tekisin uusia koristeita täksi jouluksi, ne olisivat vaaleita ja romanttisia, ehkä vähän kimaltelevia kuten nuo yläkuvan tyynytkin ovat.

Lumoava joulu tarjoaa vinkkejä askarteluun, sisustamiseen, leipomiseen ja tunnelmointiin. Ja on myös tunnelmointikirja. Kuvat ja tekstit yhdessä sopivat hyvin joulufiilistelyyn ja johdattelevat joulun tunnelmaan. Pietiläisen lisäksi kirjaan ovat kirjoittaneet oman tekstinsä perheet, joiden joulukodeissa kirja vierailee.

Mitä tärppejä kirjasta poimin itselleni? Tämä voisi olla Amman joulu 2013, ainakin tunnetasolla.


Tällä kertaa tein aivan tavallisia pipareita, mutta joskus haluan ehdottomasti kokeilla vaahtokarkkikuorrutetta!



Konvehtijuomaa testaan kyllä jo tänä jouluna. Niitä konvehtejahan ei lasketa sitten syödyiksi, eikö niin??



Suklaalevite-keksitkin näyttävät hirveän pahalle.



Tammikuussa hemmottelen itseäni pastellinvärisillä kukilla, mutta voisihan sen oikeastaan aloittaa jo joulukuussakin...


...esimerkiksi hyasinteilla.


Jotakin punavalkoistakin tarttui haravaani. Mieleeni ei ole tullutkaan, että pihlajanmarjoja voisi pakastaa! Tämän toteutan joskus. Tosin mietinpä vain, kuinka pitkään pihamme linnut odottavat, ennen kuin marjat ovat paremmissa suissa!

Olen muuten blogannut toisestakin Pietiläisen kirjasta. Kurkkaa Villa Charmen tunnelmaa täältä!

Olin viime viikolla Kuopion musiikkikeskuksessa Rajattoman upeassa joulukonsertissa. Essi Wuorelaa siteeraten "joulu tulee laulamalla." Itse lisäisin tuohon vielä "ja lukemalla." Stressi siis pois ja joulunodotuksesta nauttimaan. Lumoavaa, tunnelmallista kolmatta adventtia kaikille! 

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu. Ideoita tunnelmalliseen jouluun.
Docendo 2013.
167s.


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918


Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 on tämän vuoden Tieto-Finlandia -ehdokas. Olen asiasta hyvin innoissani, sillä puhkuin vuosi sitten pyhää vihaa kun Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen jäi ilman ehdokkuutta. Mielestäni tuo viimevuotinen teos oli parempi tai ainakin vetävämpi, mutta olen siitä huolimatta iloinen siitä, että Viipuri 1918 noteerattiin ehdokkuuden arvoiseksi. Sitä paitsi ei käy kieltäminen, etteikö Viipuri 1918 olisi tieteellisesti suurempi ja myös laajempi työ kuin mitä Raatteen tien taisteluita kuvannut teos on.

Viipuri 1918 onkin kunnianhimoinen teos ja onnistuu myös varsin hyvin omassa tehtävänasettelussaan. Vaikka yhden kaupungin kuvaaminen vain muutamia kuukausia kestäneen sodan aikana tuntuu äkkisestään tiiviiltä aihepiiriltä, liittyy siihen eritoten Viipurin tapauksessa paljon asiaa. Teos luotaa niin punaisten kuin valkoisten, miehistön ja päällystön, maan alle painuneiden toimijoiden ja sodan jalkoihin jääneiden puolueettomien siviilien kohtaloita ja kokemuksia sodan aikana ja myös ennen ja jälkeen. Keskisarja ei tyydy pelkästään siirtelemään joukkoja kartalla vaan tunkeutuu monipuolisen asiakirja-aineiston, esimerkiksi muistelmien ja päiväkirjojen avulla myös ihmisen pään sisälle. Lukijalle, ehkä myös tietokirjailijalle, tämä tuotti toisinaan pieniä vaikeuksia kokonaisuuden hallitsemisessa. Henkilöitä, rintamia ja tapahtumapaikkoja on paljon ja lukemiseen sai välillä paneutua ihan tosissaan. Toisaalta Keskisarjan raikas ja suorapuheinen kielenkäyttö ei jättänyt sijaa tylsistymiselle.

Ihailen Keskisarjaa ehkä eniten siksi, että hän ymmärtää ihmistä. Sotahistoria on harvoin vapaata arvoista, aatteista tai arvotuksista. Tuskin kukaan tutkija pystyy täydelliseen objektiivisuuteen, mutta Keskisarja on ainakin kohtuullisen lähellä sitä. Ihmisen lisäksi hän ymmärtää sodan luonnetta ja logiikkaa. Hän ei kauhistele, pöyristele tai alleviivaa sen paremmin punaista kuin valkoistakaan terroria vaan pyrkii sen sijaan ymmärtämään, miksi asiat menivät niin kuin menivät. Henkilökohtaisesti koen tällaisen historiantutkimuksen erityisen mielekkääksi luettavaksi. Tutkija ei aliarvioi lukijan älykkyyttä tai empatiakykyä, mutta antaa mahdollisuuden oivallukseen. Ja tuo oivallus vie lähemmäs jotakin perimmäistä pahan ja tuhoamisen ideaa, mikä ihmisen toiminnassa tuntuu olevan usein läsnä.

Keskisarja ei olekaan vahvimmillaan sotatapahtumia kuvatessaan, vaan analysoidessaan toisaalta sotaan johtanutta kehitystä, toisaalta sodan loppu- ja jälkimenoja. Ja itse asiassa lopputulemana on, että sotaa edeltävästä ja siihen kuumeista kansaa ohjaavasta "henkisestä kulkutaudista" on varsin suora yhteys punaisten "hauskaan reissuun" Viipurin viimeisillä punaisilla hetkillä ja edelleen valkoisten puhdistukseen ja suoranaiseen rotuvainoon taistelun tauottua. Sota on tässä jatkumossa itse asiassa yllättävän kontrolloituna etenevä välivaihe, joka päättyy vuosikymmeniä haudutetun katkeruuden räjähtämiseen sodan lopussa. Usein sanotaan, että sisällissotaan ajauduttiin, mutta Keskisarja tekee varsin selväksi, että verta janottiin ja sotaa haluttiin. Monilla oli sotimisesta varsin ihanteellinen, vänrikkistoolimainen käsitys. Väkivaltaisen kuoleman kokeneen ruumiin ulkonäkö tuli järkytyksenä. Vuoden 1918 aikana sotaa janonnut kansa sai sen tiedon mitä tilasikin.

Vaikein asia ja suurin mysteeri kirjassa on valkoisten suorittama venäläistaustaisen väestön joukkoteurastus. Asia tuntuu vaivaavan myös Keskisarjaa, sillä hän pohtii tapahtuman vaikuttimia varsin perusteellisesti kirjan lopulla, löytämättä kuitenkaan lopullista vastausta silmittömään, lukuisia viattomia uhreja vaatineeseen tapahtumaan, jossa menehtyi myös monien muiden kansallisuuksien edustajia kuin venäläisiä, monet valkoisten kannattajia.

Viipuri 1918 on tuhti tietopaketti yhden sisällissodan keskeisimmän ja tulenarimman taistelupaikan tapahtumista. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin psykologinen katsaus sodan sisimpään. Kuvat, kartat, suorat lainaukset kirjeistä, päivä- ja asiakirjoista ja muusta materiaalista täydentävät hienosti kokonaisuutta. Kirja kuvaa sodan kiihkoa, voitonhuumaa ja tappion epätoivoa sekä katkeruutta, mutta tekee sen turhia kiihkoilematta, asiat edellä. Teemu Keskisarja onkin mielestäni yksi kiinnostavimmista suomalaisista historiankirjoittajista tällä hetkellä. Hänen teoksiinsa tarttuu suurella mielenkiinnolla aiheesta riippumatta, sillä perusteellisen tutkimustyön lisäksi Keskisarja kunnioittaa lukijaansa ilmeikkäällä kielellä.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala 2013.
406s.
Arvostelukappale

perjantai 6. joulukuuta 2013

Pirkko Koski, Outi Lahtinen (toim.): Eila Roine - Näyttelijä ja elämänkaari (+ vähän Rintamäkeläiset -nostalgisointia)


Kaikki alkoi siitä, että aloin tänä vuonna katsoa Rintamäkeläiset -sarjaa DVD:ltä. Joku ehkä saattaa muistaakin aiemmin tänä vuonna julkaisemani muistelo-dvd-kirja -postaukseni Metsoloista. Metsoloista siirryin siis suoraan Rintamäkeläisiin. Tv-sarja ei kuulu varsinaisesti omaan lapsuuteeni, sillä sarjaa tehtiin vuosina 1972-78. Joitakin jaksoja tuli kuitenkin katsottua VHS-kasetilta, sillä Rintamäkeläisten legendaarinen tunnussävel on kaiverrettu omaan, ja näin olen havainnut, myös monen muun ikäiseni suomalaisen sielunmaisemaan. Varsinaisesti tutustuin Rintamäkeläisiin opiskeluaikana, jolloin löysin sarjan kasettitallenteet Jyväskylän kaupunginkirjastosta. Katsoin ja ihastuin. Havaitsin, että vielä 1990-luvun alussa maaseudulla elettiin monessa suhteessa samaa aikaa kuin 70-luvullakin. Sarja on tallentanut sellaista pienviljelijäarkea, mikä tänään on muisto vain.

Myöhemmin kuulin järkytyksekseni, että sarjan uusimmat jaksot olivat jääneet minulta katsomatta. Olinkin enemmän kuin tyytyväinen, kun huomasin viimein alkuvuonna, että sarja tulisi DVD-levitykseen. Olen viettänyt puolen vuoden aikana lukuisia hauskoja, lämpimiä ja nostalgisia hetkiä sarjaa katsellen (ja tehnyt käsitöitä, jostakin syystä Rintamäkeläisiä ei voi katsella tekemättä käsitöitä). Olen myös yllättynyt useaan otteeseen siitä, millaisia yhteiskunnallisia kaikuja sarja herätti tähän päivään verrattuna. Monet asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan, työttömyyttä ja maaseudun ahdinkoa käsittelevät dialogit voisi siirtää melkeinpä suoraan tähän päivään. Mutta entäpä jakso, jossa puhuttiin energiaratkaisuista! Rintamäen itsepäinen Antti (mahtava Veijo Pasanen, Pelle Hermanninakin tunnettu) ei luota siihen, että öljyä riittää ikuisesti lutrattavaksi lämmitykseen. Vielä tuossa vaiheessa öljyllä lämmittäminen nimittäin tuli (ainakin Antin naapureiden mukaan) puulämmitystä halvemmaksi. Antti Rintamäki, SMP:n mies, edustaakin kaikessa änkyryydessään varsinaista näkijyyttä. Ei ole ehkä sattumaa, että näinä hankalina aikoina SMP:n perillinen Perussuomalaiset on niinkin suosittu puolue kuin on. Sovinnollista sydämen sivistystä edustaa taas Ahti Haljalan esittämä Veikko Honkonen (sama mies kuin Metsolan Antti). Naispääosia esittävät Antin uskollinen ja kiltti Leena-vaimo (Sirkka Lehto) ja Veikon suulas emäntä Helmi (Eila Roine). Helmi Honkonen on mahtava hahmo, juoruilevana ja hienosteluun taipuvaisena, mutta kuitenkin herkkänä Helminä Eila Roineen komediennen kyvyt pääsevät oikeuksiinsa. Rooli sopii näyttelijälle niin hyvin, että välillä toden ja näytellyn raja alkaa hämärtyä katselijan päässä.

Nuoremmat ikäpolvet, omat lapseni mukaanlukien, tuntevat Roineen Pikku Kakkosen Eila-mummina. Kun Eila-mummi vilkutti tänä syksynä viimeisen kerran keskiviikko-illan Pikku Kakkosen päätteeksi, tunsin liikuttuvani. Yksi aikakausi päättyi. Kun sitten kirjaston taitelijaelämäkertanäyttelyssä bongasin Eila Roineen elämäkerran, oli siihen suorastaan pakko tarttua.

Eila Roine - Näyttelijä ja elämänkaari on erittäin hyvin tehty elämäkerta. Sen ovat toimittaneet Pirkko Koski ja Outi Lahtinen sekä kirjaan lisäksi kirjoittaneet Hanna-Leena Helavuori ja Katri Tanskanen ovat kaikki alan ammattilaisia. Lahtinen ja Tanskanen ovat tutkijoita ja päivälehtikriitikkoja, Helavuori Teatterimuseon johtaja ja Koski teatteritieteen professori. Ammattitaito näkyy kirjassa ja oli ilo lukea näin hyvin tehtyä ja toteutettua elämäkertaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet erityisesti Roineen henkilökohtaisesta elämästä, saattaa kirja kuitenkin olla pettymys. Elämänvaiheet tulevat kyllä kirjassa käsitellyiksi, mutta pääpaino on selkeästi näyttelijäntyössä. Ja millä taidolla sitä käsitelläänkään!

Eila Roine on näyttelijäsuvun jäsen. Hänen isänsä oli Eero Roine, sisaruksista Esko ja Liisa ovat niinikään näyttelijöitä. Myös lasten äiti oli näyttelijätär ennen perheen perustamista. Eila Roineen puoliso Vili Auvinen oli sekä näyttelijä että ohjaaja ja parin lapsista Tommi on myös näyttelijä ja Janne ääni- ja valosuunnittelija. Olisin ehkä kaivannut lisää tätä sukuyhteisöä kirjaan mukaan, mutta kirjaa lukiessa minulle selvisi, että Roineen suvusta on jo kirjoitettu kirja. Se pitääkin sitten ottaa lukuun jossakin vaiheessa. Eila Roine aloitti jo nuorena tyttönä Tampereen Työväen Teatterissa legendaarisen johtajan Eino Salmelaisen ohjauksessa ja pysyi talolle uskollisena eläkeikään saakka. Tästä syystä Eila Roineen elämänkaaren mukana Kosken ja Lahtisen kirja valottaa merkittävän osan myös Tampereen Työväen Teatterin historiaa.

Tutkijat käyttävät kirjassa hyväkseen paitsi Eila Roineen myös muiden näyttelijöiden haastatteluja ja muistelmia. Lisäksi eri näytelmien ja produktioiden saamaa vastaanottoa käsitellään laajasti lehtikritiikkejä analysoimalla ja vertailemalla. On hämmästyttävää, kuinka elävän kuvan näytelmistä saa tällaisen esityksen kautta. Harmistus siitä, ettei ole voinut olla itse paikalla katsomossa vaihtui hyvin nopeasti valheelliseen tunteeseen siitä kuin olisikin ollut itse paikalla!

Eila Roineesta muodostuva kuva on lämmin, rautaista ammattitaitoa ja eleganssia huokuva. Aikalaiskuvaukset todistavat Roineen olevan korkean työmoraalin omaava työntekijä ja pidetty työkaveri, joka ei ole osallistunut kuppikuntiin tai juorukerhoihin. Erityisesti Roineen työmoraali jopa hirvittää välillä pullamössösukupolven edustajaa. Vain kuukausi esikoisensa syntymän jälkeen hän kapusi näyttämölle merkittävään ensi-iltaan ja vieläpä päärooliin, omien sanojensa mukaan aivan sumussa. Myöskään esikoisen kuolema synnynnäiseen sairauteen tai puoliso Vili Auvisen alkoholismi ja masennuskaudet eivät ole saaneet Roinetta luopumaan näyttelijäntyöstä, eläkkeestä puhumattakaan. Eläkkeelle hän nimittäin jäi jo vuonna 1994, mutta se ei ole juuri tahtia hiljentänyt. Esimerkiksi rakastettu Pikku Kakkosen pesti on kokonaan eläkeajan tuotosta. Roine on myös esiintynyt 2000-luvulla useissa elokuvissa. Eilen, 5.12. Roine palkittiin Pirkanmaan taidepalkinnolla. Hieno näyttelijä, hieno ura, joka toivottavasti saa edelleenkin jatkoa!

Rintamäkeläisten tunnari Youtubessa

Pirkko Koski, Outi Lahtinen (toim.) Eila Roine - Näyttelijä ja elämänkaari.
Like 2004.
317s.

torstai 5. joulukuuta 2013

Vielä Kirjakantti -fiilistelyä

Kaikkien aikojen paras kirja -näyttely Kuopion kaupunginkirjastossa.

22.-24.11. Kuopiossa vietettiin Kirjakanttia. Itselläni oli ilo ja kunnia osallistua tapahtuman suunnitteluun lähes vuoden verran. Sitäkin mukavampaa oli päästä nautiskelemaan työn tuloksista ja onnistuneesta kulttuuritapahtumasta. Kirjakantin tämän vuoden teema oli Sanojen juuret ja syvällä ruohonjuuritasolla oltiinkin monessa ohjelmaosiossa. Tavoitteena oli ja on tulevaisuudessakin tehdä myös monipuolista kirjallisuus- ja kulttuuritapahtumaa, johon on helppo tulla. Kirjakantti ei ole kirjamessut, eikä se myöskään ole akateeminen keskustelukerho. Kirjakantti on tapahtuma kaikille kirjallisuuden ystäville ja tarjoaa ohjelmaa myös muilla kulttuurin osa-alueilla.

Kuka lukee oikein? Keskustelemassa (vas) kriitikko Risto Löf, bloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas sekä kustantaja Touko Siltala.

Pasi Ilmari Jääskeläinen. Kuva Heidi Kotikumpu.

Oli tavattoman hienoa, että kaltaiseni kirjahippi pääsi osallistumaan tapahtuman suunnitteluun. Kirjabloggaajat pääsivätkin ohjelmassa hyvin esiin. Kirjainten virrassa -Hanna ja Lumiomena-Katja osallistuivat lauantaiaamun Kuka lukee oikein -keskusteluun. Kirjabloggaajat olivat myöskin valinneet Kirjakantin kirjailijavieraan Pasi Ilmari Jääskeläisen, jota allekirjoittanut pääsi haastattelemaan. Todellinen Grande Finale omalta osaltani oli Kaikkien aikojen parhaan kirjan julkistaminen ravintola Rustikissa. Luen ja kirjoitan -blogin Paula, Kirjakko Ruispellossa -blogin Mari, Sinisen linnan kirjaston Maria julkistivat yhdessä Katjan ja Hannan kanssa viisi eniten ääniä saanutta kirjaa. Tilaisuudessa esiintyi myös Suonna Kononen, joka esitti Reino Rinteen teksteihin tehtyjä sävellyksiään. Sekä Reino että Suonna saivat ainakin minusta uuden fanin, joten palaan asiaan täällä blogissa vielä myöhemmin jonkin ajan kuluttua.

Rustikin tunnelmaa Kaikkien aikojen parhaan kirjan julkistuksessa. Kuva Heidi Kotikumpu.

Kirjakantin hämmentävin kokemus oli Jari Halosen Kalevala -elokuva. Elokuva itsessään oli jo jonkin verran kysymyksiä herättävä ja samaa voi sanoa ohjaajan esiintymisestä. Hämmennyksen lisäksi mieli oli elokuvaillan jälkeen myös tyytyväinen: kyllä hyvässä kulttuuritapahtumassa pitää ainakin kerran olla ihan pihalla.

Jari Halonen ja Seppo Kononen keskustelevat Kalevala-elokuvasta.


Ja kun ilta jatkui vielä Henry's pubissa juurevan rockin parissa, sai päivä ihan täydellisen päätöksen. Jo aiemmin esiintynyt Suonna Kononen rokkasi Huojuva lato -orkesterinsa kanssa ja Doctor's Order taas väänsi nupit lopullisesti kaakkoon. Rock!

Huojuva lato.

Doctor's Order.


Ei pidä tietenkään unohtaa Savonia -ehdokkaita, jotka julkistettiin kaikelle kansalle jo perjantai-iltana. Ehdolle pääsivät Antti Heikkinen Pihkatapillaan, Inka Nousiainen Kirkkaat päivä ja ilta -romaanilla, Asko Sahlberg Herodeksella, Marja-Leena Tiainen nuortenromaanilla Khao Lakin sydämet, Sinikka Tirkkonen Pimeän halki, valon halki -runoteoksellaan ja Jouni Tossavainen Kesäpäivä-romaanilla. Tossavainen ja Sahlberg olivat estyneitä, mutta muut ehdokkaat olivat paikalla sekä perjantaina että lauantaina järjestetyssä paneelikeskustelussa. Savonia -ehdokkaiden lisäksi lauteille pääsivät myös kuopiolaiskirjailijat: Marja-Sisko Aalto, Antti Heikkinen, Tatu Kokko ja Marja-Leena Tiainen.

Vas. Marja-Sisko Aalto, Marja-Leena Tiainen, Tatu Kokko ja Antti Heikkinen.

Iloiset Savonia-ehdokkaat!


Hieno, hieno viikonloppu. Sunnuntaina vietettiin vielä lastenpäivää, mutta sen jouduin valitettavasti omalta osaltani jättämään väliin. Ehkä hyvä niin, sillä jonkin verran viime viikkojen rutistus painoi seuraavalla viikolla jäsenissä. Mieleen jäi kuitenkin lukemattomasti ihania muistoja ja kivoja tapaamisia. Joten ensi vuonna taatusti uudestaan! Millaiset tunnelmat Sinulle jäi tapahtumasta? Entä mitä jäit kaipaamaan, mitä odotat ensi vuodelta? Palautetta saa ja pitää jättää kommenttilootaan, toimitan ne sitten eteenpäin!

Edit. Huomasin juuri, että tämä on 500. postaukseni tässä blogissa! Mikä mainio aihe sattuikaan näin juhlan kunniaksi!

tiistai 3. joulukuuta 2013

Joulukuun Copycat

Kylläpä vuosi on mennyt nopeasti! Nyt ollaan jo joulukuun Copycat-kuvassa. Vielä ei kuitenkaan ole aika jäähyväisille, sillä jäljellä on vielä kaksi kuvaa, joista tässä toinen.


Maija Haaviston hedelmäinen kuva poikkesi virkistävästi jo värimaailmaltaan muista kuvista. Tämähän olisi voinut valikoitua myös kesäkuvaksi, mutta jostakin syystä minulle tämä toi joulun mieleen. Johtunee siitä, että hedelmäsalaatti on aina kuulunut lapsuudenkotini jouluherkkuihin :)

Kuten monessa muussakin kuvassa, myös tässä toteutukseen on osallistunut myös Maijan mies. Bloggaajan miehen osa ei ole helppo ;) Erityiskunniamaininta Maijalle upeista, punaisista kynsistä, vau!

Maija on Maijan ilmestykset -blogin emäntä ja kirjailija. Maija kirjoittaa blogissaan monista tärkeistä asioista, ja tärkeitä teemoja käsittelevät myös hänen kirjansa. Linkkiä klikkaamalla löydät lisätietoja niistäkin.

Kiitos Maija sinulle upeasta kuvastasi! Ja valoisaa joulukuuta kaikille! Palaan kyllä piakkoin tänne blogiin kirjankin kanssa, sitä ennen kuitenkin vielä vähän Kirjakantti-fiilistelyä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuukausikatsaus ja viimeinkin arvonta


Huh hei, marraskuu on takanapäin ja tuntuu jäsenissä! Uusi työ aloitettu ja Kirjakantin loppurutistus onnistuneesti suoritettu. Sattuneesta syystä lukeminen jäi vähemmälle. Sen sijaan kaikkea muuta kulttuuri- ja kirjallisuusasiaa on blogissa käsitelty paljonkin. Viikko sitten vietetty Kirjakantti -tapahtuma näkyi vahvasti ennen ja jälkeen tapahtuman. Koko syksyn kestänyt Kaikkien aikojen paras kirja -projekti sai päätöksensä, kun kirjabloggaajien äänestyksen tulokset julkaisiin. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla tuli valituksi ja klassikot valtasivat myös seuraavat sijat. Palaan vielä myöhemmin Kirjakantti -fiilistelyihin kuvien muodossa. Omasta puolestani voin sanoa, että tapahtuma onnistui hyvin ja oli kaikessa monipuolisuudessaan antoisa kokemus. Oli myös ihana tavata toisia bloggaajia ja muita kirjallisuuden ystäviä! Ei muuta kuin ensi vuotta odottamaan (suunnittelu on käynnissä)!

Tämänvuotinen Kirjakantti -projekti tuli siis päätökseen, mutta uusi projekti alkoi. Lähdin kulkemaan savolaisen kirjallisuuden jäljille ja ensimmäisenä etappina haastattelin Nilsiän lahjaa kulttuurielämälle, kirjailija-näyttelijä-toimittaja-laulaja Antti Heikkistä. Onnittelen itseäni hyvästä vainusta, sillä Heikkinen on yksi Savonia-ehdokkaista ja sittemmin palkittu myös Kalevi Jäntin palkinnolla. Niin, onnittelen myös Heikkistä itseään, jolle kunnia tietenkin kuuluu!

Kirjallisten rientojen ohella sain sentään jotakin luettuakin. Kuukausi alkoi kauan odotetulla Salla Simukan Lumikki-trilogian toisella osalla. Valkea kuin lumi ei valitettavasti lunastanut kaikkia odotuksiani, mutta toisaalta latasi niitä sitäkin enemmän päätösosaan. Lanu -teema jatkui myös Satuhetkessä, kun esittelin Mauri Kunnaksen Avaruuskirjan.

Valtaosa kuukaudesta meni Pasi Ilmari Jääskeläisen uuden Sielut kulkevat sateessa -romaanin parissa. Kirja ei ollut helppo luettava ja ehkä joitakin paineitakin oli, haastattelinhan kirjailijaa itseään Kirjakantissa. Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin erittäin antoisa lukukokemus, joten olen tyytyväinen siihen, että näin sen eteen oikeasti vaivaa. Kuun lopuksi ehdin vielä tutustumaan sarjakuvan maailmaan. Timo Mäkelän sarjakuvamuotoon muokkaama Romeo ja Julia oli kiinnostava ja onnistunut kirjaelämys.

Neljä kirjaa, joista yksi lasten iltasatukirja. Vau. Kuukausi on tosiaan ollut yhtä kiireinen kuin miltä se on tuntunutkin. Yritän ehtiä joulukuussa vähän enemmän. Ainakin asiaproosaa on luvassa!


Ja sitten Kaikkien aikojen paras kirja -arvontaan. Lupasin näet syksyllä, että kaikkien kirjoja äänestykseen ehdottaneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja. Viimeinkin voin/muistan/ehdin lunastaa lupaukseni. Onnettaren suosikkeja olivat tällä kertaa seuraavat henkilöt, joilta odotan pikapuoliin osoitetietoja kopsahtamaan sähköpostiluukkuuni ammanblogi(at)gmail.com:

Pihi nainen
Elegia
Kaisa

Onnea voittajille ja vielä kerran kiitos kaikille osallistujille. Tämä oli hieno projekti. Mutta eiköhän sitä ensi vuonnakin jotain keksitä ;)
Ihanaa, tunnelmallista joulukuuta ja ensimmäisen adventin iltaa!
Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...