keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918


Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 on tämän vuoden Tieto-Finlandia -ehdokas. Olen asiasta hyvin innoissani, sillä puhkuin vuosi sitten pyhää vihaa kun Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen jäi ilman ehdokkuutta. Mielestäni tuo viimevuotinen teos oli parempi tai ainakin vetävämpi, mutta olen siitä huolimatta iloinen siitä, että Viipuri 1918 noteerattiin ehdokkuuden arvoiseksi. Sitä paitsi ei käy kieltäminen, etteikö Viipuri 1918 olisi tieteellisesti suurempi ja myös laajempi työ kuin mitä Raatteen tien taisteluita kuvannut teos on.

Viipuri 1918 onkin kunnianhimoinen teos ja onnistuu myös varsin hyvin omassa tehtävänasettelussaan. Vaikka yhden kaupungin kuvaaminen vain muutamia kuukausia kestäneen sodan aikana tuntuu äkkisestään tiiviiltä aihepiiriltä, liittyy siihen eritoten Viipurin tapauksessa paljon asiaa. Teos luotaa niin punaisten kuin valkoisten, miehistön ja päällystön, maan alle painuneiden toimijoiden ja sodan jalkoihin jääneiden puolueettomien siviilien kohtaloita ja kokemuksia sodan aikana ja myös ennen ja jälkeen. Keskisarja ei tyydy pelkästään siirtelemään joukkoja kartalla vaan tunkeutuu monipuolisen asiakirja-aineiston, esimerkiksi muistelmien ja päiväkirjojen avulla myös ihmisen pään sisälle. Lukijalle, ehkä myös tietokirjailijalle, tämä tuotti toisinaan pieniä vaikeuksia kokonaisuuden hallitsemisessa. Henkilöitä, rintamia ja tapahtumapaikkoja on paljon ja lukemiseen sai välillä paneutua ihan tosissaan. Toisaalta Keskisarjan raikas ja suorapuheinen kielenkäyttö ei jättänyt sijaa tylsistymiselle.

Ihailen Keskisarjaa ehkä eniten siksi, että hän ymmärtää ihmistä. Sotahistoria on harvoin vapaata arvoista, aatteista tai arvotuksista. Tuskin kukaan tutkija pystyy täydelliseen objektiivisuuteen, mutta Keskisarja on ainakin kohtuullisen lähellä sitä. Ihmisen lisäksi hän ymmärtää sodan luonnetta ja logiikkaa. Hän ei kauhistele, pöyristele tai alleviivaa sen paremmin punaista kuin valkoistakaan terroria vaan pyrkii sen sijaan ymmärtämään, miksi asiat menivät niin kuin menivät. Henkilökohtaisesti koen tällaisen historiantutkimuksen erityisen mielekkääksi luettavaksi. Tutkija ei aliarvioi lukijan älykkyyttä tai empatiakykyä, mutta antaa mahdollisuuden oivallukseen. Ja tuo oivallus vie lähemmäs jotakin perimmäistä pahan ja tuhoamisen ideaa, mikä ihmisen toiminnassa tuntuu olevan usein läsnä.

Keskisarja ei olekaan vahvimmillaan sotatapahtumia kuvatessaan, vaan analysoidessaan toisaalta sotaan johtanutta kehitystä, toisaalta sodan loppu- ja jälkimenoja. Ja itse asiassa lopputulemana on, että sotaa edeltävästä ja siihen kuumeista kansaa ohjaavasta "henkisestä kulkutaudista" on varsin suora yhteys punaisten "hauskaan reissuun" Viipurin viimeisillä punaisilla hetkillä ja edelleen valkoisten puhdistukseen ja suoranaiseen rotuvainoon taistelun tauottua. Sota on tässä jatkumossa itse asiassa yllättävän kontrolloituna etenevä välivaihe, joka päättyy vuosikymmeniä haudutetun katkeruuden räjähtämiseen sodan lopussa. Usein sanotaan, että sisällissotaan ajauduttiin, mutta Keskisarja tekee varsin selväksi, että verta janottiin ja sotaa haluttiin. Monilla oli sotimisesta varsin ihanteellinen, vänrikkistoolimainen käsitys. Väkivaltaisen kuoleman kokeneen ruumiin ulkonäkö tuli järkytyksenä. Vuoden 1918 aikana sotaa janonnut kansa sai sen tiedon mitä tilasikin.

Vaikein asia ja suurin mysteeri kirjassa on valkoisten suorittama venäläistaustaisen väestön joukkoteurastus. Asia tuntuu vaivaavan myös Keskisarjaa, sillä hän pohtii tapahtuman vaikuttimia varsin perusteellisesti kirjan lopulla, löytämättä kuitenkaan lopullista vastausta silmittömään, lukuisia viattomia uhreja vaatineeseen tapahtumaan, jossa menehtyi myös monien muiden kansallisuuksien edustajia kuin venäläisiä, monet valkoisten kannattajia.

Viipuri 1918 on tuhti tietopaketti yhden sisällissodan keskeisimmän ja tulenarimman taistelupaikan tapahtumista. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin psykologinen katsaus sodan sisimpään. Kuvat, kartat, suorat lainaukset kirjeistä, päivä- ja asiakirjoista ja muusta materiaalista täydentävät hienosti kokonaisuutta. Kirja kuvaa sodan kiihkoa, voitonhuumaa ja tappion epätoivoa sekä katkeruutta, mutta tekee sen turhia kiihkoilematta, asiat edellä. Teemu Keskisarja onkin mielestäni yksi kiinnostavimmista suomalaisista historiankirjoittajista tällä hetkellä. Hänen teoksiinsa tarttuu suurella mielenkiinnolla aiheesta riippumatta, sillä perusteellisen tutkimustyön lisäksi Keskisarja kunnioittaa lukijaansa ilmeikkäällä kielellä.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala 2013.
406s.
Arvostelukappale

2 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa todella hyvältä, ja odotankin kirjaa kirjaston varausjonosta. Tällä hetkellä luen Tieto-Finlandia -voittajaa, ja olen siitäkin todella vaikuttunut. Myös Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen on kiinnostanut siitä lähtien kun sinä kirjoitit siitä arviosi, toivon ehtiväni senkin pariin nyt kun näitä sotakirjoja tässä muutenkin urakalla luen. :)

    VastaaPoista
  2. Odotan tämän lukemista, kirja on jo vuoroaan odottamassa. Hyvä tietää, että kirja vaatii paneutumista – se myös hieman mietityttää, sillä sain juuri loppuuun todella paneutumista vaativan Siltalan Nuorison, joten joudun ehkä hieman hengähtämään tässä välissä... Raakaa tietä Raatteeseen olet suositellut minulle aiemmin, ja sen luen ilman muuta myös, ehkä jo omaan sotakirjahaasteeseeni, kenties. ;)

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...