Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani, mutta huomasin jokin aika sitten, etten ole lukenut häneltä mitään vuosikausiin. Mukaan kirjastosta valikoitui Taivaanraapijat, joka osoittautui Äitini suku -sarjan viidenneksi osaksi. Minulla on huono tapa lukea kirjasarjoja epäjärjestyksessä, mutta onnekseni Tuurin kohdalla "itsenäinen jatko-osa" todellakin tarkoittaa sitä, eli Jussi Ketolaan tutustuminen lennossa ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.
Se johtunee siitä, että Tuurin kirjat yleensäkin alkavat jostain satunnaisesta hetkestä, sen enempää lukijaa valmistelematta. Elämä virtaa tyynesti lukijan silmien ohi rivi riviltä, välillä hätkähdyttäen, välillä hymähdyttäen ja sitten- niin, sitten kirja loppuu. Antti Tuuri on varmasti kirjailijana juuri sellainen, että hänestä joko pitää tai sitten ei pidä. Ja minä pidän ihan mahdottomasti.
Tosin on sanottava vielä sekin, että Tuurin päähenkilöt ovat usein melko samanlaisia: rauhallisia, vakaita, itsenäisiä miehiä, jotka eivät ole tyhjännaurajia tai hätähousuja, mutta jotka kunniantunnossaan saattavat siitä huolimatta ajatua vaikeuksiin. Nyt kun asiaa pysähdyin ajattelemaan, kyseessä taitaa olla jokin perisuomalainen ihannemiestyyppi (tai sitten vain minun ihannemiestyyppini, kotoa löytyy nimittäin samanmoinen).
Jussi Ketola on lähtenyt 1900-luvun alkupuolella Amerikkaan rikastumaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän pääsee rakentamaan taivaanraapijoita, eli pilvenpiirtäjiä (taivaanraapija, mainio ja kuvaava sana, muuten!) Muistattehan sen kuvan, jossa pilvenpiirtäjien rakentajat viettävät lounastaukoa istuen ja makoillen huimaisevan korkealla kapean rautapalkin päällä? Jussi Ketola kumppaneineen on juuri näitä miehiä. On kiehtovaa lukea pilvenpiirtäjien rakentamisesta: ilman mitään turvavaljaita tai -verkkoja miehet kiipeilevät palkeilla, hurjimpia ovat Ketolan kaltaiset kätserit, jotka ottavat ylösheitettyjä, hehkuvan kuumia niittejä vastaan. Kenellekään ei varmaan ole yllätys, että rakennustyömailla vammautui ja kuoli lukemattomia miehiä. Sitä ei tule ajattelleeksi taivaisiin ulottuvia rakennuksia katsellessa. Taivaanraapijoissakaan ei selvitä aivan ehjin nahoin.
Tuuri kuvaa viime vuosisadan alun siirtolaisten arkielämää, keskinäistä seurustelua, kumppanin etsintää, työväenaatteen, kristinuskon ja teosofian vaikutusta kiinnostavasti. Näitä samoja teemoja Tuuri on käsitellyt myös Pohjanmaa-sarjan Hakalan suvun varhaisia vaiheita kuvatessaan. Yhden kiehtovan elementin tuo fingelska, "suomeksi" lausutut englanninkieliset sanat. Ne tuovat tarinaan aitoutta, mutta kirjailija ei kuitenkaan sorru käyttämään termejä niin paljon, että lukeminen häiriytyisi.
Tällä kertaa, hieman yllättäen, minua ei lumonnut kaikista eniten Tuurin ajatuksenvirtamainen kieli ja vino, salattu huumori, vaan New Yorkin tenho. Mestarin ottein kirjailija kuvaa Hudsonjoelta viuhuvaa tuulta satojen jalkojen korkeuksissa ja salattuja suudelmia katulamppujen väliin jäävillä pimeillä katuosuuksilla.
Tuli ikävä New Yorkiin (jossa en siis ole koskaan ollut).
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Otava 2005
239s.
Hei Amma, olen lukenut Tuurilta vain yhden kirjan (omaelämäkerrallinen) ja pidin hänen tyylistään. Tämä kirja kuulostaa sellaiselta, joka kiinnostaisi minua lukea aiheensa puolesta, amerikansiirtolaisuudesta.
VastaaPoistaOlipas jotain tuttua tekstissäsi. Minä olen lukenut - jos äsken oikein muistelin - kahdeksan Tuurin romaania, mm. koko Pohjanmaa-sarjan. Mutta edellisen Tuurin lukemisesta on kai yli 10 vuotta.
VastaaPoistaMinua hänen kirjansa ovat kiehtoneet mm. siksi, että isäni suku on niiltä lakeuksilta, joiden ihmisiä Tuuri kuvaa.
Sara, jos Tuurin tyylistä pitää, pitää varmaan hänen tuotannostaan ylipäänsä. Tosin miehellähän taitaa romaaneja olla pitkälti viidettäkymmenettä, joten joukkoon mahtuu helmiä ja sitten ihan vaan hyviä.
VastaaPoistaJaakko, Pohjanmaa- sarjan olen lukenut minäkin kokonaan ja sitten joitakin yksittäisiä teoksia. Minulla ei ehkä ole kuin kolme neljä vuotta aikaa edellisestä, mutta ajasta ennen blogia puhutaan kuitenkin.
Minä olen umpi-savokarjalainen, mutta silti näissä Tuurin ihmisissä näen ja koen jotain tuttua ja läheistä.
Palautit jälleen mieleeni että minun pitäisi korkata ensimmäinen Tuurini... Kuulostaa ehdottomasti kirjailijalta, jonka tyyli sopisi minulle.
VastaaPoistaSalla, uskon, että pitäisit! Bloggaan ensi viikolla vielä Kylmien kyytimiehestä, mikä on tälle jatkoa. Se oli vielä parempi! Ja Pohjanmaa-sarjan kanssa ei voi mennä pieleen.
VastaaPoistaTuuri on mielestäni lakonisuuden mestari, aivan omassa luokassaan. Mitään hehkutusta ei hänen kirjoistaan löydä, ei sitten millään. Esimerkiksi tässä kirjassa käänne tapahtuu aivan varoituksetta kesken yhden virkkeen. Se siitä, sitten eteenpäin! Mahtavaa! Olen ollut armoton Tuuri-fani Pohjanmaa-elokuvasta saakka, se sai minut tarttumaan kirjoihinkin. Tätä äidin suvusta kertovaa sarjaa luin peräkkäin tämän Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimiehen, jossa kyyti on kylmää! Surmanpelto odottaa vielä hyllyssä. Jokohan olisi sen aika? Tuurilla on se kliseinen "oma ääni", jota ei kukaan pysty jäljittelemään.
VastaaPoistaKirsi ihan kuin minä olisin kirjoittanut! Minäkin luin Kylmien kyytimiehen putkeen ja Surmanpellon käyn kyllä kirjastosta hakemassa nyt kun on putki päällä:)
VastaaPoistaMinustakin tuo kesken lauseen tullut käänne oli ihana, siis sillä tavalla ihana, että sitä ei sen enempää valmisteltu tai märehditty. Myös Kylmien kyytimiehessä oli samaa ja vaikka käänteet olivat karmivia, hykerrytti väkisinkin se vähäeleisyys, jolla ne kerrottiin.
Kyllä Tuuri on pop. Ja Pohjanmaa! Olen Taneli Mäkelä-fani henkeen ja vereen ja Esko Salminen tekee kyllä ihan mielettömän roolityön siinä.
En ole yhtään Tuurin kirjaa vielä lukenut, mutta tekstisi lukemisen jälkeen alkoi kyllä kiinnostaa.
VastaaPoistaAnnika, kokeile ihmeessä!
VastaaPoistaAmma... tulen nöyränä ryömimään tänne ja tunnustan, että tästä Tuurista tykkäsin kovasti. Se Maailman kivisin paikka ei innostanut, mutta äänikirjana Taivaanraapijat oli minusta hieno kokemus. :-)
VastaaPoistaJESS! Riennän viivana lukemaan fiiliksesi!
Poista