maanantai 31. tammikuuta 2011

Kiitos ja hyvää helmikuuta!

Kevätaurinko Kallavedellä. Kuva Amman oma.
Tilannekatsaus: Huomenna alkaa helmikuu ja se on jo juhlan paikka, sillä olen allerginen tammikuulle! Vielä suurempaa riemua tunnen kuitenkin siitä, että blogini kuukausittainen kävijämäärä tuplaantui tammikuussa! SIIS KIITOS! Suurin vetonaula on ollut alkukuun blogifilosofiakeskustelu, joka tuotti hyvää mieltä ja syviä ajatuksia muillekin kuin minulle itselleni. Lisää keskustelua on luvassa myös helmikuun puolivälissä, kunhan tämänhetkinen klassikkoputki saadaan pois alta. Muistuttelen edelleen siitä, että jos mieleenne juolahtaa hyviä blogikeskustelunaiheita, niitä voi lähetellä minulle joko kommentteihin tai spostiin ammanblogi@gmail.com!

Olethan muuten huomannut, että vasemmalla sivupalkissa on kuukausittain vaihtuvat linkit kolmeen aiemmin julkaistuun kirjapostaukseen hyviä lukuvinkkejä etsivälle? Sieltä löytyvät nyt vinkkini helmikuulle, vilkaiskaapas!

Palaan jo lähiaikoina takaisin Kalevalan merkeissä. Kärsin akuutista tyhjän ruudun syndroomasta: Kalevalasta on vaikea sanoa mitään omaperäistä. Mikäli sinulla sattuu olemaan mielessä kutkuttava kysymys Kalevalasta ja sen lukemisesta, heitäpä kysymys kommenttiboksiin. Postaukseni tulee nimittäin olemaan haastattelumuotoinen!

perjantai 28. tammikuuta 2011

My life (tunnustuksia)

Sain Ilseltä ja Valkoiselta kirahvilta tällaisen tunnustuksen, kiitos!





Tunnustukseen kuuluu tunnustaa itsestään seitsemän asiaa. En nyt tarkkaan muista, mitä olen paljastellut aiemmin, mutta täältä pesee:

1) Olen syntyjäni maatalon tyttöjä. En kylläkään ole yhtään emäntätyyppiä. Bloggaava omakotitalolähiövaimo on paljon sopivampi rooli. Toisaalta pääsen yllättämään joskus, sillä en tarvittaessa pelkää tarttua likaisiin tai raskaisiin hommiin.

2) Olen tavannut mieheni seiskaluokalla. Aloimme seurustella 17-vuotiaina ja naimisiin menimme 22-vuotiaina. Ei ole kaduttanut.

3) Ammatillisesti olen iloinen ajautua. Historiaa lähdin opiskelemaan siksi, että se oli kivaa, enkä tiennyt miksi halusin isona. Yllätyksekseni hissanope on kiva ammatti. Nyt opiskelen kirjallisuutta samalla periaatteella: se on kivaa. Pätkätyöläisenä minulla ei ole tulevaisuudesta mitään hajua, mutta oikeastaan sekin on aika kivaa. Luotan siihen, että työtä löytyy tekevälle.

4) Nyt olen kuitenkin ajatellut ottaa kaiken irti kotiäitiydestä. Hektiseen työhön tottuneena nautin kiireettömästä arjesta. Opiskelu ja bloggaus ovat niitä henkireikiä, jotka pitävät minut kiinni aikuisten maailmassa.

5) Viime aikoina tosin olen tehnyt opiskelusta itselleni vähän liian raskaan harrastuksen.

6) Ja olen nyt neljä kiloa painavampi kuin syksyllä.

7) Kohdat 5 ja 6 liittyvät yhteen. Keväällä perheeseemme odotetaan syntyväksi uutta jäsentä. Toivon ehtiväni viimeistellä opintoni ja toivon, että sitä myötä ehdin keskittyä entistä paremmin bloggaukseen myös kahden lapsen äitinä:)


Lähetän tunnustuksen eteenpäin

Annille Oota mä luen tän eka loppuun -blogista,

Satulle Satun luetut-blogista

Susalle Susan kirjasto-blogista sekä

Reeta Karoliinalle Kertomus jatkuu-blogista!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Epäpuutarhurin puutarhaunelmia

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka on teini-ikäisenä äidin kukkapenkkejä ja kasvimaata kitkiessään vannonut, ettei aikuisena pidä minkäänlaista puutarhaa. Tähän ikään mennessä olen jo oppinut sen, että yksitellen lähes kaikki nuoruudessaan vannotut asiat täytyy vain niellä katkerina paloina aikuisena. Olen omistanut pienen puutarhan nyt kaksi ja puoli vuotta.

Ihastuimme mieheni kanssa puutarhassamme kahteen seikkaan. Ensiksikin se oli sopivan pieni, toiseksi se oli hyvin tunnelmallinen. Voisi kai sanoa englantilaistyylinen romanttinen puutarha, mutta meillä päin on tapana sanoa helekkarin metittynyt. Kaksi kesää taisteltuani tappiollisesti rikkakasvistoa vastaan olin valmis myöntämään, ettei aikoinaan kaunista puutarhaa voinut pelastaa ja oli helpompi aloittaa alusta. Siksi en suuresti surrut, kun syksyllä alkoi pakollinen salaoja- ja sadevesiputkiremontti. Marraskuun alusta asti olen omistanut noin 900 neliötä multaa ja mursketta (paljonko tehnee kuutioissa?). Lumet satoivat maahan remontin viimeisenä päivänä, joten karu totuus paljastuu vasta keväällä.

Olen päättänyt aloittaa valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Kirja-alesta mukaan lähti Lena Månssonin Sipulit ja mukulat sekä Inger Palmstiernan Puutarhan puut ja pensaat. Molemmat kirjat on kuvannut Bertil K. Johansson. Koska minulla ei ole puutarhakirjoista mitään käsitystä toimi valintakriteereinäni halvan hinnan lisäksi runsas kuvitus ja kaltaiselleni keltanokalle tuikitarpeellinen kasviluettelo, jossa on kerrottu kunkin kasvin tarpeet ja menestyminen näillä leveysasteilla.

Olen kirjoihin melkein tyytyväinen.
1) Kirjat ovat tarpeeksi yksinkertaisia ja perusteista liikkeelle lähteviä.
2) Kuvitus on runsasta ja kaunista, inspiroivaakin.
3) Kasviluettelo on ainakin allekirjoittaneen tarpeisiin riittävän perusteellinen, istutus- ja hoito-ohjeet pätevät.

Ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka takakansissa mainostetaankin kirjan tietojen soveltuvan Suomen olosuhteisiin, ovat tekijät kuitenkin ruotsalaisia. Niinpä kasviluettelossa väkisinkin korostuvat eteläisempiin olosuhteisiin soveltuvat kasvit ja mikä erityisen ärsyttävää, tietenkin ne kaikista kauneimpien ja upeimpien kuvien kasvit, jotka ehdottomasti haluaisin puutarhaani, menestyvät lähinnä Skånessa tai Ahvenanmaalla, eivät pohjois-savolaisella mäntykankaalla.

Tätä hienoista takaiskua lukuunottamatta kirjat palvelevat tarkoitustaan hyvin ja ovat ennen kaikkea hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia, varsinkin jos asuu Etelä-Suomessa. Jos kuitenkin haluaa panostaa ja pelata varman päälle, kannattanee turvautua suomalaisten tekijöiden puutarhakirjoihin, näin välttyy turhaan haaveilemasta vaikkapa bambusta takapihalla.

Tarkoitukseni on aloittaa tulevana kesänä puista ja pensaista ja edetä sitten pikkuhiljaa syksyllä sipuleihin ja seuraavana kesänä perennoihin. Perennakirjaa minulla ei muuten vielä olekaan, ehdotuksia?

perjantai 21. tammikuuta 2011

Seitsemän iloista veljestä eli kuinka mörkö paljastuu kunnon mieheksi

Lapset kuvittelevat sänkynsä alle mörköjä. Kun olin lapsena kuumeessa näin aina samaa painajaista: hammaslääkärin odotushuoneen penkillä istui naurava meikattu harlekiini sininen tähtihattu päässä. Yhtä äkkiä pää putosi ja kun kurkistin penkin alle, nauroi karmiva harlekiinin pää lattialla edelleen. Pystyn vieläkin tavoittamaan mielessäni sen saman ahdistavan tunteen, jota tunsin painajaisessa. Joskus unissa se saattaa yllättää vieläkin. 

(Huomaatte, että lähestyn Seitsemää veljestä aika kaukaa. Ehkä se johtuu siitä, että olen aika väsynyt, tai sitten siitä, että koen olevani jonkin tärkeän äärellä. Päättäkää itse, kumpi on parempi vaihtoehto.)


Loppujen lopuksi ihmiselämässä saa aika harvoin kurkattua sängyn alle ja huomata, että aiempi kamala mörkö (tai tässä tapauksessa päätön harlekiini) on oikeastaan aika vekkuli otus. Vähän sellaisen tunteen koin sulkiessani Seitsemän veljeksen kannet eilen iltapäivällä. Että se, mikä aiemmin oli näyttäytynyt ja kummitellut mielessäni mörkönä, osoittautuikin, ei pelkästään odotettua paremmaksi, vaan oikeastaan mainioksi teokseksi! Jopa niin hyväksi, että harkitsen vakavasti sen nostamista topkymppiini, kunhan olen sulatellut kirjaa riittävästi.

Seitsemän veljeksen juonen tuntenevat kaikki. Seitsemän Jukolan poikaa pakoilevat yhteiskunnan tarjoilemia kahleita (kuten työntekoa ja lukemaan opettelua), lähtevät Impivaaran korpiin asumaan ja metsästämään, mutta monen mutkan ja koettelemuksen jälkeen miehistyvät kukin tavallaan, palaten kymmenen vuoden jälkeen Jukolaan vöyreinä isontalon isäntinä. Kiven luomissa henkilöhahmoissa on nähty Suomen kansa pienoiskoossa: on miehekäs ja kiivas Jussi, viisas Aapo, hurskas Simeoni ja niin edelleen.

Suomen kansasta en tiedä, mutta ainakin ihmismielen sisuksiin Kivi osaa johdattaa lukijansa taitavasti. Jokainen meistä tietää, kuinka vaikealta ja mahdottomalta ulkoapäin asetetut vaatimukset ja pakotteet tuntuvat täyttää. Kuinka kahlehtivalta nuoressa mielessä tuntuu aikuisuudessa siintävä oravanpyörä: "hyvän ihmisen elämä". Jokainen meistä on joskus kuvitellut oman Impivaaransa, jossa saisi olla rakkaittensa kanssa, ilman, että arjen vastuu ja työt häiritsisivät auvoista eloa. Ja jokainen on nähnyt ja omakohtaisesti kokenut, miten jossakin vaiheessa ihmisen on omakohtaisesti koettava, miksi jotkut asiat maailmassa ovat niin kuin ne ovat. Karkuun voi juosta, mutta lopulta on pakko katsella totuutta silmästä silmään, mikäli ei halua juosta loputtomiin (kuten veljekset tekevät tiellä kohdatessaan nimismiehen ennen kuin armeijamatka ehtii kunnolla alkaakaan).

Siksi ymmärrän nyt hyvin, että opettajasukupolvet läpi vuosikymmenten ovat niin mielellään luettaneet Seitsemää veljestä oppilailleen, sisältäähän se varsin voimakkaan yhteiskuntaan sopeutumisen piilosanoman: Tee työsi, kanna vastuusi, elä hyvä elämä. Kuitenkin minun on sanottava, että vasta nyt aikuisena olen riittävän kypsä ja älykäs (?) ymmärtämään sekä tämän sanoman että Kiven hurtin huumorin ja tilannekomiikan, mikä itselleni olikin kirjan parasta antia. Nyt pystyin myös nauttimaan kielestä. Nuorena se tuntui vaikealta ja käsittämättömältä. Tällä viikolla olen kuitenkin huomannut puhuvani "kiveä". Sellaiset sanat kuin 'kuransseerata', 'kamoittava', 'kääpä' ja 'rohtiminen' ovat hiipineet huomaamattani sanavarastooni. En kuitenkaan kiellä, ettenkö hetkittäin olisi myös pitkästynyt. Kivi satuilee makuuni vähän liikaa, mutta tämä johtunee tosiaan omista mieltymyksistäni, sillä tarinat olivat mielenkiintoisia ja mainioita. Paikoitellen oma mielikuvitukseni ei vain jaksanut seurata sinne asti, minne Kiven mieli lensi. Parhaimmillaan kerronta oli poikien keskinäisissä sananvaihdoissa ja toisaalta "toimintakohtauksissa", joista ei elävää kieltä puuttunut.

Nummisuutarit-postauksen yhteydessä virittelittekin jo keskustelua omista Seitsemän veljestä -kokemuksistanne. KERTOKAA NIITÄ LISÄÄ! Ja jos muistot sattuisivat olemaan negatiivisia (ja erityisesti, mikäli ne ajoittuvat kouluaikaan) suosittelen kyllä ihan vilpittömästi tarttumaan härkää sarvista ja käymään mörönpaljastustalkoisiin. Voitte yllättyä iloisesti. Jos kuitenkin kaipaat hienovaraisempaa lähestymistä tähän klassikkoon (tai pelkkää muistinvirkistystä), vieraile osoitteessa www.seitsemanveljesta.net . Sivusto on tarkoitettu koululaisille, mutta siitä löytyy tiivistettynä paljon mielenkiintoista tietoa itse kullekin.

Nautinnollista ja mörkövapaata viikonloppua itse kullekin!

tiistai 18. tammikuuta 2011

Puuh (eli turnausväsymystä, puuttuva runogeeni ja jopa jotain Kanervalasta)

Taannoisessa blogikeskustelussa selvisi, että arvostamme blogin positiivisuutta. Onneksi totesimme myös, että joskus saa kenkuttaa. Hyvä niin, sillä täällä on nyt turnausväsymystä liikkeellä. Nummisuutarit, Kullervo, Kanervala ja Seitsemän veljestä viikossa (no okei, 7V on vielä kesken) +  kirjallisuustieteen viikonloppuluennot tuntuvat vaativan veronsa. Sanonpa siis vielä puuuuuuuuh ja lupaan itselleni myöstyttää klassikkotenttiäni kuukaudella, jotten ihan näänny.

Vaikka vaikutan hieman elähtäneeltä, tuntuu blogin pariin palaaminen sitäkin mukavammalta. Tiukoissa paikoissa opiskelu-urakkaa helpottaa kummasti, kun voi miettiä, miten kerron teille tästä ja tästä asiasta. Niin kuin perjantai-iltana luennoilla kun väsytti raa'asti ja paraikaa käsittelemämme teoria oli mielestäni sieltä ja syvältä. Mutta kuinka monta loisteliasta blogifilosofia-keskusteluaihetta keksinkään! Kirjallisuusopinnot siis inspiroivat blogia ja blogi taas opintoja ja minä seuraan ideapalloa katseellani kuin tennisottelussa:)

Sitten minun pitäisi kertoa teille jotakin Kiven Kanervalasta (1866), miehen ainoasta virallisesta runokokoelmasta. Se ei ole kyllä yhtä pelottavaa kuin tenttiä samainen opus. Täten olen nimittäin antanut itselleni diagnoosin ja se on puuttuva runogeeni ja runorytmitajun alikehittyneisyys. Olen jo monta kertaa maininnut täälläkin, että en vain tajua runoutta. Viime talvena teimme tekstianalyysikurssilla runoanalyysejä ja hetkeksi jo melkein innostuin: kunnes tajusin, ettei minusta kertakaikkiaan ole viettämään montaa tuntia yhtä ja samaa runoa pureskellen ja analysoiden, nyansseja etsien. Toiset ovat kärsivällisiä, mutta minä en: en harjoittele maratonia varten, en nyplää pitsejä, en ratkaise sudokuja ja kyllä! en analysoi runoja! Mutta nyt olen valmis myöntämään, ettei se johdu pelkästä kärsimättömyydestä vaan ilmeisestä kognitiivisesta viasta.

Minä pidän Kiven runoista. Pidän niiden luontokuvista, siitä, kuinka lukija voi lukea yksilön tunteita, elämän tapahtumia ja enteitä metsän huminasta, taivaan väreilystä, tähtitaivaasta. Kuinka Kiven mukaan suomalainen talonpoika tai -tyttö on kaikista omimmillaan luontoäidin syleilyssä, naavavuoteella ja kontion kanssa painiessa. Pidän jopa sentimentaalisuudesta, alakuloisuudesta, traagisuudesta ja romanttisuudestakin. Liikutun kuoleman kuvauksesta, äidin ja lapsen rakkaudesta, nuoren lemmen jännityksestä. Näen tämän kaiken ja kuitenkin sanat, rivit ja säkeet pomppivat silmissäni ja mielessäni sekavana ryöppynä. Vasta viimeisessä runossa alan päästä juoneen mukaan, sillä tokihan loilotan lukiessani mukana: "Terve metsä, terve vuori...!" Siitä huolimatta en kykene samalla tavalla pysähtymään tekstin äärelle, kuten vaikkapa Seitsemää veljestä lukiessa. Siinä hetkessä, missä pitäisi osata pitää tauko ja maistella, minä vetelen jo uutta kauhallista suuhun.

Sen takia en halua sanoa tämän enempää Kanervalasta, koska en tekisi sille varmastikaan oikeutta. Paitsi sen sanon, että tutustukaa, ellette ole sitä aiemmin tehneet. Haluaisin mielelläni esittää viiltävän analyysin, ehkä jopa osaisinkin sanoa jotain siitä suomalaisuuden maisemasta, minkä Kivi runoillaan maalaa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että silloin tyytyisin pintaan ja unohtaisin itse runon. Sen, mikä lyriikasta tekee niin hienoa niille, jotka siitä jotain ymmärtävät.

lauantai 15. tammikuuta 2011

MIKÄ KULLERVOA OIKEIN VAIVAA?!

Harkitsin jonkin aikaa, kirjoittaisinko teille erikseen Aleksis Kiven Kullervo-näytelmästä, talven lukulistalta kun löytyy myös Kalevala. Koska Kalevalasta kuitenkin löytynee paljon muutakin kerrottavaa, käytän tilaisuuden hyväksi ja keskityn tässä yksinomaan Kullervoon. Jätän kuitenkin syvälliset Kalevala - Kivi- vertailut tekemättä, sillä edellisen Kullervo-version lukemisesta on aikaa.

Kullervo on Nummisuutareiden tapaan viisinäytöksinen näytelmä ja hyvin suosittu. Siihenpä yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Siinä missä Nummisuutarit oli iloista ja kepeää luettavaa, on Kullervo oikein kunnon ranteetauki-murhenäytelmä antiikin tragedioiden ja Shakespearen tyyliin. Jos sinua siis ahdistaa jo valmiiksi, en välttämättä suosittelisi ensimmäiseksi Kullervoa lukemistoosi (tai kuka ties piristyisit, sillä tuskinpa sinulla voi mennä huonommin kuin Kullervolla).

Kullervohan on kovaonninen Kalevalan antisankari, Kalervon poika ja setänsä Untamon orja. Kullervo syöksee tulta ja tappuraa ja kylvää tuhoa ympäristöönsä oikein urakalla: antaa petojen syödä Ilmarisen karjan, tappaa tämän vaimon eli Pohjolan tyttären, harrastaa sukurutsaa siskonsa kanssa (tosin vahingossa), niin, että tämä hukuttautuu virtaan, saa perheensä suremaan itsensä kuoliaaksi, tappaa setänsä perheen ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes päättää itse omat päivänsä.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt Kullervoa. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt tragedioitakaan, mutta Kalevalassa ja kansallissymbolien joukossa tämä Kullervo-episodi on aina häirinnyt, sillä sen päähenkilöstä ei tunnu saavan mitään otetta, eikä löytyvän ainoaakaan sympaattista piirrettä. Siispä listaan tähän joitakin sekä omia, että huomattavasti viisaampien ehdottamia selitysmalleja sille, mikä Kullervoa oikein vaivaa. Kuten arvata saattaa, siirtyy tämä postaus tässä vaiheessa lopullisesti kieli poskessa -osastolle, joten turhan ahtaan karvalakin kanssa lukemista ei kannata jatkaa pitemmälle.

MIKÄ KULLERVOA OIKEIN VAIVAA?

1. Lieventävät asianhaarat: Okei, kyllähän se pistää vihaksi, jos oma setä tappaa ensin muun perheen (tai näin luullaan) ja ottaa sitten toisen orjaksi. Joku voisi jopa sanoa, ettei tällaisen pullamössösukupolven edustajan kannattaisi paljoa huudella. Olen valmis hyväksymään Untoa kohtaan tunnetun vihan, mutta entä koko muu maailma? Mitä pahaa Kalervon kalavehkeet olivat tehneet?

2. Geenit: Jos tarkastellaan edellisen sukupolven veljesvihaa ja herttaista setämiestä, on oletettavaa, että Kullervonkin verenperintöön on lurahtanut jonkin verran kiivasmielisyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee Kullervosta yhtään sympaattisempaa.

3. Ajat olivat toiset: Niin, keskiajalla oli tapana tappaa ja ottaa ihmisiä orjiksi. Tämä olisi muuten ihan hyvä puolustus (Kivi taitaa lopussa jopa tähän viitata), mutta Kullervon omat aikalaiset tuomitsevat oletetusta barbaarisuudestaan huolimatta miehen käytöksen kaikista jyrkimmin.

4. Kullervo on psykopaatti sarjamurhaaja ja pyromaani: Kullervo tuntuu todella aidosti nauttivan verenvuodatuksesta ja talojen polttamisesta. Mutta kovinkaan kyyniseltä ja tunteettomalta psykopaatilta hän ei vaikuta. Päin vastoin, mieshän on kuin tuli ja leimaus ja yhtä perkelettä koko ajan. Sitä paitsi kannattaisiko tällaista miestä nyt niin hirveästi muistella, että pitää oikein oma näytelmä saada?

5. Kullervo on tyhmä. Kieltämättä lukiessa tulee muutamankin kerran mieleen, ettei hän ehkä ole se sepän pajan terävin keihäs. Ja tunnettuahan on, että tietämättömään ja yksinkertaiseen mieleen viha on istutettavissa kaikista helpoiten. Mutta edelleen kysyn, kannattaako tällaisesta miehestä niin suurta meteliä pitää?

6. Onneksi luin vähän fiksumpienkin ihmisten tulkintoja Kullervosta. Paras ja ainakin osittain mieltäni tyydyttävä selitys on se, että orjan asemassa elävä Kullervo sopi erittäin hyvin 1800-luvulla Venäjän ikeen alla elävän suomen kansan (tai ainakin ruotsinkielisen sivistyneistön) tuntojen tulkiksi. Niinpä Kullervo onkin nähtävä modernina sankarina, joka ei suinkaan alistu kohtaloonsa, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja murtautuu ulos orjuudestaan, joskin traagisin seurauksin.

Hyvä on, olen valmis elämään tämän tulkinnan kanssa. Onhan historia usein osoittanut, että suuren vapaussankarin ja surkean terroristin välinen ero on hiuksenhieno. Mutta jos perheemme sattuisi kasvamaan toisella pojalla, ei hänen nimekseen kyllä tulisi Kullervo.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Maailma muuttuu, Eskoseni!

Tilulii! Julistan Amman Aleksis Kivi-viikot alkaneeksi! Lupasin teille täksi vuodeksi tuhdin annoksen suomalaisen kirjallisuuden järkäleitä ja päätin aloittaa Aleksis Kivestä.

Minulla on ollut hieman ristiriitainen suhde Kiveen. Jostakin syystä olen ollut kovasti sitä mieltä, että Kivi on mahdottoman raskasta ja koukeroista luettavaa. Toisaalta iän karttuessa olen huomannut pitäväni Kiven runoista. Lukiessani Nummisuutareita koin iloisen yllätyksen: tätähän on hauska lukea! Sitten aloin miettiä, milloin viimeksi oikeastaan olen lukenut Kiveä tosimielessä... lukiossa? Yläasteella?? Ala-asteella?!? Vastauksesta minulla ei ole mitään hajua. Mieleeni on vain jäänyt elävästi tuskaiset hetket Seitsemän veljeksen parissa. Punastun häpeästä. Taisi olla jo korkea aika antaa Kivelle uusi mahdollisuus!

Kuva Vaalan elokuvasta. Kuva ja lisää tietoa täällä.

Nummisuutareihin oli kuitenkin kiva tarttua ennakkoluuloisenakin. Olen katsonut Valentin Vaalan ohjaaman ja Martti Kuninkaan tähdittämän elokuvaversion lukuisia kertoja ja nauranut aina yhtä makeasti. Siispä osasin odottaa iloista lukukokemusta. Juoni tulee tiivistettynä tässä: Pikkuisen yksinkertainen suutari Esko lähtee puhemiehensä Mikko Vilkastuksen kanssa naimapuuhiin naapurikylään, josta isäukko Topias on hommannut morsion. Kyse on rahasta. Joko Esko tai kasvatti Jaana saavat merkittävän perinnön, mutta perintö on varattu sille, joka pääsee ensiksi naimisiin. Perille päästyään Esko saa kuitenkin huomata tulleensa petetyksi, sillä häitä juhlitaan jo - mutta sulhanen on väärä. Tämä tietysti käy miehisen miehen luonnolle. Samaan aikaan viinaan menevä velipoika-Iivari hummailee koko kylän rahat Hämeenlinnassa ja nimensä kaltainen Vilkastus miesten matkakassan toisaalla. Loppujen lopuksi kolmen viikon kuluttua Eskon kotona odotetaan hääväkeä saapuvaksi, mutta kuinka käykään, kun häpeisten matkamiesten mukana saapuu vielä soppaa hämmentämään merimies-Niko, Jaanan isä?

Turhaan ei sanota, että Kivi on Nummisuutareissa omimmillaan! Teksti on iloista ja suorastaan revittelevää. Kiven ihmisläheinen ja lämmin huumori kukkii alusta loppuun. Oikeastaan jokaisella henkilöllä on pahoja inhimillisiä puutteita ja kaikenlaiset kiusaukset ovat vaanimassa. Silti Kivi ei moralisoi, vaikka hahmonsa niin estotta tekevätkin. Kivi onnistuu tarkkasilmäisyydessään hyvin kuvaamaan sitä, kuinka ihmiset näkevät roskat toisten silmissä, mutteivät hirsiä omissaan. Silti sovinto ja sovitus ei ole koskaan liian myöhäistä.

Jos Aleksis Kiven tuotanto on entuudestaan tuntematonta, mutta siihen houkuttelisi tutustua, on Nummisuutarit turvallinen valinta. Lukeminen on helppoa ja mukavaa. Sitä paitsi viisinäytöksisen näytelmän lukeminen on siinäkin mielessä kiitollista, että valmista tulee unilukemistahdillakin parissa illassa.

Erityismaininta kuuluu mielestäni yhdelle hauskimmista suomalaisen näyttämötaiteen kohtauksista, kun Esko tulee tietämättään elämänsä ensimmäistä kertaa humalaan. Silloin Kivi pääsee elementtiinsä:

"Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kuperkeikkaa ja sinä, kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apinja markkinoilla ja kuitenkin tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa."

Pssst! Uusia lukijoita on ilmaantunut viime aikoina! Teretulemast!

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

HYVÄ JANE EYRE,

tarinasi on odottanut hyllyssä lukijaansa häpeällisen pitkään. Vaikka hankin Kotiopettajattaren romaanin jo useita vuosia sitten, vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen. Uskot varmasti, kun sanon, että minulla oli siihen syyni. Olin juuri katsonut ihastuttavan elämäntarinasi televisioversiona, enkä halunnut pilata lukukokemusta ajattelemalla näyttelijöiden kasvoja tai kuvittelemalla sieluni silmin televisiolavasteita. Tahdoin oppia tuntemaan Sinut ja tarinasi juuri niin kuin luojasi Charlotte Bronte sen oli tarkoittanut. Oli minulla toinenkin syy. Joitakin aikoja sen jälkeen, kun olit ilmestynyt meille tapasi mukaan kärsivällisesti odottamaan vuoroasi, tartuin Emily Bronten Humisevaan harjuun. Olipa kyseessä millainen maailmankirjallisuuden klassikko tahansa, sen yltiötunteellisuus ja -dramaattisuus sai minut pahoinvoivaksi ja hetkellisesti menetin uskoni koko Bronten perheeseen.

Sitäkin iloisempi olen siitä, että tutustuin Sinuun nyt, kun kaikki häiriötekijät olivat jo unohtuneet mielestäni. Ja erityisen iloinen olen siitä, että tarinasi on kaikkea sitä, mitä Humiseva harju ei ollut. Suuria tunteita ja dramaattista elämää voi kuvata monella tapaa ja luojasi teki sen tavalla, mikä sopii luonteeseesi erinomaisesti. Kuten Sinäkin, kirja on rationaalinen, järkevä, velvollisuuden- ja omanarvontuntoinen. Mutta ei suinkaan kylmä ja kyyninen, vaan pikemminkin tarkkasilmäinen lempeästä ja syvästi tuntevasta sydämestä huolimatta.

Jollakin tapaa tunnen Sinuun sielunsukulaisuutta, sillä pidän itseäni samanlaisena jalat maassa-tyyppinä kuin Sinäkin olet. En yritä väittää olevani yhtä hyvä ja pyyteetön ihminen kuin Sinä, mutta toisaalta minäkin olin alle kaksikymppisenä paljon periaatteellisempi kuin tänä päivänä. Ainoa, mistä voisin Sinua moittia, on miesmakusi. Herra Rochester on kuin Oscar Wilden Dorian Gray ja kaiken lisäksi paljon tätä omistushaluisempi ja arvaamattomampi. St. John taas, en ymmärtänyt ollenkaan, mikä Sinua veti hänen puoleensa. En keksi muuta järkevää selitystä kuin traumaattisista kokemuksista ja särkyneestä sydämestä johtunut hetkellinen hämminki. Toisaalta vika ei ole yksin Sinun, sillä Bronte huijasi kaikkia kuvaamalla molemmat miehet ensin varsin kelvollisina, mutta tuntui sitten kyllästyvän ja lisäsi heihin yhä tyrannimaisempia piirteitä. Se ei ole ihme, sillä hän kirjoitti tarinasi naimattomana naisena, eikä onnellisen rakkaustarinan kuvaaminen kenties tuntunut hänestä luonnolliselta. Lisäksi liian suoraviivainen juonenkehitys tai absoluttinen pumpuliloppu ei sopinut hänen draamantajulleen. Saithan toki lopulta ansaitsemasi onnen, mutta omilla ehdoillasi, etkä liian yltiöpäisesti.

Ylitse kaiken ihailen itsekunnioitustasi ja omanarvontuntoasi, joka on ajallesi (ja varattomana orpona asemallesi) harvinaista, mutta jossa ei ole merkkiäkään ylpeydestä. Puhuessasi palavasti siitä, kuinka haluat olla riippumaton niin aineellisesti kuin henkisestikin ja kuinka haluat ennen kaikkea itse pystyä vastaamaan pystypäin omista teoistasi, ihmettelen sitä, kuinka moderni oletkaan! Ajatuksesi ja niiden tinkimätön toteuttaminen käytännössä tekevät Sinut erinomaiseksi roolimalliksi jokaiselle naiselle vielä 2000-luvullakin. Lyhyesti sanottuna, olet täynnä sellaista sydämen sivistystä, mitä jokainen haluaisi itselleen edes rahtusen.

Haluan kiittää Sinua, Jane Eyre, sillä nyt kun viimeinkin tutustuin Sinuun kunnolla, talletin Sinut välittömästi yhdeksi kiintotähdeksi kirjallisuuden ihannegalleriaani.

Kiittäen,
Amma

perjantai 7. tammikuuta 2011

SUURKIITOKSET!

Haluan extrapikapostauksella kiittää vielä kaikkia teitä, jotka olette osallistuneet blogikeskusteluun ja antaneet niin ihanaa ja kannustavaa palautetta blogiesseestäni. Niin kuin tuonne kommentteihin jo kirjoitinkin, ei ole ihan helppoa laittaa omaa viikkokausien työn ja opiskelun tulosta tänne luettavaksi. Oman vajavaisuuden tuntee kovin selvästi ja vastaavasti teidän lukijoiden monialaisen asiantuntijuuden vielä selvemmin. Siksi onkin ollut mahtavaa saada niin mukavaa (ja jopa ihan ylitsevuotavaista) palautetta, siis KIITOS KUKKIEN KERA!

Vielä enemmän minua kuitenkin ilahduttaa se draivi, mitä nämä blogikeskustelut saavat aikaan. Kommenteistanne huokuu aitoa innostusta ja kiinnostusta. Paitsi että se on pelkästään mukavaa, osoittaa se mielestäni sen, että blogeista, niiden merkityksestä ja mahdollisuuksista on tarve keskustella. Olen jo aikaisemminkin sanonut, että bloggareiden perheessä kuplii ammattilaisuuden, luovuuden ja inspiraation henki, mitä ei ole syytä aliarvioida ja minkä lopullisen merkityksen näyttää vain aika.

Kyökkisyvällisiä blogifilosofia-aloituksia (teidän vastauksenne vievät keskustelut paaaljon kyökkifilosofiaa syvemmälle!) tullaan näkemään jatkossakin, sen lupaan! Mikäli sinulla on mielessäsi jokin hyvä aihe, jätä vinkki kommentteihin tai spostiin!

Ihanaa ja lumista talviviikonloppua. Sunnuntaina onkin sitten luvassa Kirjallisuutta isolla alkukirjaimella!

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

YLEISÖN PYYNNÖSTÄ: BLOGIESSEE


Olen seurannut innolla ja suurella tyydytyksellä edellisen postauksen vilkasta keskustelua. Koska kommentteja on tullut paljon ja ne ovat olleet laajoja ja huolellisia, en ole halunnut vastata nopean ylimalkaisesti. Yhteenvetona todettakoon (mikä ei suinkaan tarkoita, etteikö kommentteja saisi vielä lähettää!), että me lukijat arvostamme bloggaajan persoonallisuuden näkymistä ja oman äänen kuulumista. Siksi voimme huoletta seurata omaa sisäistä ääntämme ja kirjoittaa sellaisista asioista ja sillä tavalla kun mielekkäältä tuntuu, olipa kyseessä kirja- seka- tai jokumuublogi. Ja kun oikein kylmällä järjellä ajattelemme (mikä toisinaan unohtuu), bloggaaja pitää kuitenkin blogia itseään, ei muita varten. Niin paljon kuin lukijoita arvostamme, ei näinkin aikaa vievää harrastusta jaksa ylläpitää, mikäli ei saa vapaasti toteuttaa itseään.

Siinä missä sisältö on bloggaajan autorisessa yksinvallassa, on mielestäni kohteliasta ottaa lukijan mukavuus huomioon blogin ulkoasun ja luettavuuden huomioinnissa. Lukija on vieras ja haluanhan kotinikin olevan siisti vieraiden tullessa! Olette maininneetkin lukuisia pieniä, mutta usein merkityksellisiä seikkoja, joilla bloggaaja voi huolehtia lukijansa viihtyvyydestä tämän vierailun aikana. Uskon, että me kaikki olemme ottaneet nämä mainiot käytännön vinkit ilolla vastaan! Vaikka useat teistä niin ihanasti kiiruhdittekin vakuuttamaan, ettei tummanharmaalla pohjalla oleva tekstini ole liian häiritsevä, olen päättänyt muuttaa Amman lukuhetken ilmettä lähiaikoina niiltä osin: toisaalta siksi, että jotakin se saattaa kuitenkin häiritä, toisaalta siksi, että ulkoasu on alkanut omiinkin silmiini näyttää turhan synkältä - ja mehän kuljemme sentään jo kevään valoa kohti!

Muutamat teistä tunsivat kiinnostusta aiemmin mainittua esseetäni kohtaan, joten julkaisen sen nyt tässä. Pikaluvun jälkeen totean häpeänpuna kasvoillani, että pari oikolukukertaa lisää ei olisi ollut pahitteeksi ja muutenkin tuotokseni perusopintomaisuus kuultaa varsin selvästi läpi. Rohkeasti ja ylpeänä kuitenkin liitän sen tähän kiinnostuneita varten, toivoen, että se herättää ajatuksia ja keskustelua!

Ps. Muutamat bloggaajat huomaavat tulleensa viitatuiksi. Kiitos ja anteeksi! 

KIRJALLISUUSBLOGIT VERKKOKIRJALLISUUDEN JA POPULAARIKULTTUURIN ILMENTYMINÄ


1.     Mikä populaarikulttuuri?

Populaarikulttuurin käsite ei ole yksiselitteinen. Populaarikulttuuriin liittyy monia ilmiöitä ja siksi sitä voidaan tarkastella lukuisista erilaisista lähtökohdista käsin. Kari Kallioniemi ja Hannu Salmi tuovat esille peräti kahdeksan eri näkökulmaa: Populaarikulttuuri 1) enemmistön kulttuurina, 2) tajuntateollisuutena, 3) mediakulttuurina 4) viihteenä ja taiteen negaationa, 5) vastakulttuurina ja myös vastarinnan kulttuurina, 6) modernina kaupunkikulttuurina, 7) kansanperinteenä, työväenkulttuurina ja karnevalismina sekä 8) ideologiana ja elämänkatsomuksena.(Kallioniemi & Salmi 1995, s. 11-12.)

Luettelosta voi jo saada lisävahvistuksen sille, ettei populaarikulttuurin määritteleminen vedenpitävästi ole helppoa. Populaarikulttuuri nähdään tai on nähty jopa suorastaan vastakkaisina asioina kuten modernina kaupunkikulttuurina, mutta toisaalta myös perinteisiin nojaavana kansanperinteenä. Toisaalta moniin näkökulmiin liittyy myös arvolatausta. Tajuntateollisuus tuo mieleen lähinnä ihmisten mieliin vaikuttavan teollisen ja markkinavoimien periaatteisiin perustuvan elämystuotannon, joka vaikuttaa kohderyhmäänsä passivoivasti. Lisäksi populaarikulttuurin näkeminen taiteen negaationa voimistaa edellä mainittua kuvaa, tosin viihdeteollisuus on käyttänyt tätä näkökulmaa myös puolustuksenaan elitistisiä taidepiirejä vastaan. Vetoaminen enemmistön positiiviseen suhtautumiseen ja vastakulttuuriin viittaavat myös tähän asiaan. (Kallioniemi & Salmi 1995, s.17-20, 24-25.)

Oikeastaan ainoastaan populaarikulttuurin näkeminen mediakulttuurina on mielestäni arvolatauksista vapaa näkökulma, sillä sitä ei voine kieltää, etteikö populaarikulttuurin kehitys olisi 1800-luvulta lähtien ollut vahvasti sidoksissa tekniikan ja erityisesti median kehittymiseen. Median ja teknisten keksintöjen yleistyminen ja arkipäiväistyminen ovat tuoneet esille myös populaarikulttuurin kuluttajan subjektina, ei pelkästään objektina. Itse asiassa kehitys on mahdollistanut myös sen, ettei tämä subjekti ole enää pelkästään kuluttaja vaan usein myös tuottaja. Tämä näkökulma on varsin mullistava verrattuna aiemmin esiteltyihin näkökulmiin. (Kallioniemi & Salmi 1995, s.22-23, 29; Turtiainen 2008, s.53)

Populaarikulttuuria voidaan tarkastella suhteessa median ja joukkotiedotusvälineiden kehitykseen. Erityisesti 1900-luvulla mekaanisten jäljentämismekanismien kehitys on muuttanut kulttuurielämää. Kulttuurituotteiden leviäminen – ja tietoinen levittäminen – on ollut entistä helpompaa. Paitsi että tietyt tuotteet, vaikkapa yksittäiset musiikkikappaleet tai elokuvat, ovat saavuttaneen laajaa mainetta myös kokonaan uudet kulttuurinalat, esimerkiksi sarjakuva, ovat nousseet marginaalista suuren yleisön suosioon. (Kallioniemi & Salmi 1995, s.22; Kallioniemi 1995, s.42-43.)

Populaarikulttuuri onkin usein nähty suuren yleisön, enemmistön, kulttuurina, mutta tällainen kuva populaarikulttuurista on kovin yksioikoinen. Globaali maailma, jossa tiedonvälitys mahdollistaa kulttuurin leviämisen sekunneissa ympäri maailmaa on kuitenkin varsin uusi asia. Sitä paitsi nykyäänkin maantieteelliset seikat vaikuttavat leviämiseen ehkäisevästi. Lisäksi populaarikulttuuri sisältää monia alalajeja, jonka ilmiöt saattavat olla hyvin suosittuja omassa ympäristössään, mutta ”suurelle yleisölle” tuntemattomia. Siksi lieneekin oikeutetumpaa määritellä populaarikulttuuria niin, että se pyrkii mahdollisimman laajaan yleisöön ja huomioon. (Kallioniemi & Salmi 1995, s.15.)




2. Internet ja kirjallisuusblogit
2.1. Ihmeellinen Internet

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana internet on mullistanut paitsi populaarikulttuurin myös koko tapamme toimia ja viestiä. Internet on tuonut mukanaan monia syvälle yhteiskuntaan meneviä ilmiöitä. Yksi niistä on deterritorisaatio eli maantieteellisen sijainnin lähentyminen, johon viitattiin jo edellä. Kun yhä useammat palvelut, yritykset ja yksilöt ovat saatavilla internetissä, vahvistuu myös yhteinen identiteetti. Ihmiset ympäri maailmaa käyttävät samoja palveluja: Googlea, Facebookia, Spotify-musiikkipalvelua ja käyttävät samoja tuotteita kuten Microsoftia ja iPhonea. (Nikunen 2008, s.189.)

Myös tuottamisen ja kuluttamisen välinen raja on hämärtynyt. Tarvittava tekniikka on kaikkien saatavilla, samoin omien tuotteiden levitysmahdollisuudet internetissä (esimerkiksi musiikkivideot YouTubessa). Voidaankin sanoa, että mediakuluttamisesta on tulossa entistä enemmän mediatuottamista. Samalla media säätelee entistä enemmän sitä, mitä ihmiset ajattelevat asioista tai mitkä asiat yleensä pääsevät yleiseen tietoisuuteen. Toisaalta media siis mahdollistaa tasa-arvoisemman sisällöntuotannon, toisaalta määrittelee ihmisten ajattelutapaa. (Taalas & Hirsjärvi 2008, s.203; Turtiainen 2008, s.50,53.)

Keskeistä nykyisessä mediakulttuurissa on siis osallistuminen ja kaksisuuntainen vuorovaikutus. Se näkyy vahvasti esimerkiksi erilaisissa tositv-ohjelmissa, jossa yleisö pääsee vaikuttamaan tapahtumiin. Myös internet on tarjonnut oivallisen muodon mediaosallistumiselle. Yhtenä keskeisenä esimerkkinä ovat blogit. Blogin luominen on helppoa ja mahdollistaa omien ajatusten tai muiden tuotosten levittämisen laajallekin yleisölle suhteellisen helposti, nopeasti ja halvalla. Blogeista on tullut oiva esimerkki epäkaupallisesta (tosin nykyään eritoten muotiblogeja pidetään jo yllä ammattimaisesti), luovasta mediasta, joka tarjoaa selkeän vaihtoehdon ”perinteisille” medioille. Olkoonkin, että perinteisen ja vaihtoehtoisen välinen raja hämärtyy koko ajan. (Hautakangas 2008, s. 161; Turtiainen 2008, s.56.)


2.2. Kirjallisuusblogit

Kirjallisuusblogit muodostavat oman mielenkiintoisen ilmiönsä verkkokirjallisuuden ja populaarikulttuurin saralla. Kirjallisuusblogeilla on oma vakiintunut käyttäjäkuntansa. Yleensä kirjallisuusblogien sisältö koostuu kirjojen arvioinneista, mutta mukana on myös runoutta (kts. esim. Leena Lumi) ja keskustelua kirjallisuuden ilmiöistä ja uutisista (kts. esim. Inahdus). Kirjallisuusblogien pitäjät seuraavat toistensa blogeja ahkerasti ja käyvät keskusteluja yhdessä luetuista kirjoista. Kirjallisuusblogit muodostavat hyvin löyhärakenteisen ja repaleisen virtuaaliyhteisön, jollaista Nikunenkin kuvaa (Nikunen 2008, s.187). Kirjoittajat seuraavat vaihtelevalla intensiviteetillä toistensa blogeja ja lisäksi jokaisella blogilla on omat, ystävistä ja tuttavista koostuvat lukijansa. Yhteisöt ovat myös alati liikkeessä, sillä blogin seuraamisen aloittaminen ja lopettaminen on hyvin helppoa. Siitä huolimatta yhteisössä tavataan myös yhteisöllisyyden tunnetta ja tiettyjen harrastajien väliset siteet voivat olla hyvinkin kiinteät (Nikunen 2008, s.187).

Allekirjoittanut on kirjoittanut kirjallisuusblogia tammikuusta 2010 asti. Blogissani on käyty syksyllä 2010 keskustelua kirjallisuusblogeista ja blogimaailmasta ylipäänsä. Kirjoittajat ovat kertoneet, että pääsyyt blogin pitämiseen ovat oman kirjapäiväkirjan pitäminen, kirjavinkkien antaminen, kirjoista käyty keskustelu ja blogiyhteisöön kuuluminen. (Amman lukuhetki 2.9.2010) Kirjallisuusblogit ovat siis mielenkiintoinen yhdistelmä kirjallisuuskritiikkiä, päiväkirjamaisuutta ja lukupiiriä. Voisikin siis sanoa, että kirjallisuusblogeissa kirjallisuuskritiikki on tullut ”ylhäältä alas” ja sekoittunut mielenkiintoisella tavalla kirjallisuudenharrastajien eli lukijoiden perinteisiin harrastuksiin. Kirjablogimaailma tuntuu sopivan hyvin esimerkiksi Taalaan ja Hirsjärven mainitsemasta yhteisten intressien motivoimasta vaihdantataloudesta (Taalas &Hirsjärvi 2008, s.213) Bloggaajat vaihtavat mielipiteitä ja kirjavinkkejä. Toisaalta blogit myös mainostavat toisiaan periaatteella: ”jos sinä linkität minun blogiini, linkitän minä sinun blogiisi”.

Monet tutkijat ovat pohtineet nykyisen tietotekniikan mukanaan tuomia vaikutuksia yhteiskuntaan. Guy Debord on kirjoittanut spektaakkeleista, siitä, että arki on muuttumassa tilapäiseksi ja osaksi eri medioissa esitettävää spektaakkelia (Kallioniemi & Salmi 1995, s.23.). Niin amerikkalainen J. Macgregor Wise kuin suomalainen Mikko Lehtonenkin ovat pohtineet nykyistä katseiden kohteena olemisen kulttuuria. Meille on ominaista ja helppoa tuoda elämämme ja ajatuksemme julkisuuteen toisten tarkkailtaviksi. (Hautakangas 2008, s. 177) Nikunen onkin puhunut epäkaupallisesta vaihtoehtojulkisuudesta, jota ilmenee erilaisissa verkkoyhteisöissä ja nimenomaan vaihtoehtoisessa mediassa. (Turtiainen 2008, s.56) Nämä tekijät voivat olla mukana myös nykyisessä blogikulttuurissa. Julkistamisen kulttuuri on tehnyt kynnyksen omien tuntojen ja mielipiteiden jakamiselle helpommaksi. Lisäksi ainakin omassa löyhässä virtuaaliyhteisössään bloggaajat voidaan nähdä jonkinlaisina ”julkkiksina”, vaikkeivät he sitä olekaan perinteisessä mielessä.

Monille kirjallisuuden harrastajille kirjallisuusblogit ovat tuoneet ilahduttavan tavan pitää yhteyttä toisiin samanhenkisiin ihmisiin. Kirjallisuusblogeja ei ole kuitenkaan otettu vastaan täysin varauksetta. Niin sanotun perinteisen median piirissä kirjallisuusblogi- kuten blogi-ilmiötä laajemminkin on pohdittu kriittisesti. Esimerkkinä tästä Helsingin Sanomissa 3.5.2010 ilmestynyt ”Verkossa kritiikillä on kahdet kasvot”, jossa kritisoitiin sitä, että kirjablogien kirja-arvostelut sekoittavat keskenään kritiikkiä, päiväkirjamaisuutta, kommentointia, kirjaesittelyjä ja puhdasta jutustelua. (HS 3.5.2010). Blogien pitäjät puolestaan puolustivat henkilökohtaisen tulkinnan merkitystä ja oikeutusta ja halusivat korostaa, että lehtien kritiikit ja kirjallisuusblogien kirja-arvostelut ovat jo funktioltaan aivan erilaisia. (Kts. Lumiomena 10.5.2010.)

Joka tapauksessa artikkelissa esitetyt kannanotot ja toisaalta blogikirjoittajien reagointi osoittavat mielenkiintoisella tavalla, että kirjallisuusblogit ovat hyvin tyypillisiä populaarikulttuurin ilmiöitä. Kuten niin usein populaarikulttuurissa, jotkut ”ylemmät tahot” haluavat nähdä ilmiön rahvaanomaisena niiden suuresta suosiosta huolimatta, tai juuri siksi (vrt. taide ja viihde). Tämä puolestaan aiheuttaa populaarin piirissä puolustusreaktion ja kärjistää kulttuuri- vastakulttuuriajattelua.
Kriittisistä kommenteista huolimatta blogeilla, myös kirjallisuusblogeilla on valtaa. Sen on huomannut myös Helsingin Sanomat. 14.8.2010 se listasi kirjamaailman vaikuttajia ja nosti Kirjasieppo –kirjablogin (joka kylläkin toimii Olivia-lehden yhteydessä) yhdeksi vaikuttajaksi (HS 14.8.2010 ja Kirjasieppo 15.8.2010)

3. Yhteenveto

Populaarikulttuuri on ollut jo pitkään vahvasti sidoksissa tekniseen kehitykseen ja tiedonvälitykseen ja internet-aikakausi on vain vahvistanut sitä. Ihmisten kommunikaatio pitkienkin välimatkojen päästä on muuttunut reaaliaikaiseksi ja tiedonvälitys ylipäänsä on helpottunut. Samalla tarvittava tekniikka on länsimaissa likimain jokaisen käytettävissä ja sen avulla on mahdollista saavuttaa suuria yleisöjä. Tämä sopii hyvin populaarikulttuurin ilmiöille, sillä yksi keskeinen populaarikulttuurin piirre on pyrkimys vaikuttamiseen laajoihin massoihin.

Yksi esimerkki uudesta populaarikulttuurin ilmiöstä ovat blogit, joista tässä yhteydessä halusin keskittyä nimenomaan kirjallisuusblogeihin. Mielestäni ne käyvät oivallisesta esimerkistä niin verkkokirjallisuudesta kuin populaarikulttuuristakin. Ehkä kirjallisuuden yleinen mieltäminen enemmän korkeakulttuuriksi luo kirjallisuusblogien tutkimiseen enemmän ristivetoa kuin vaikkapa muotiblogeihin, sillä muotimaailmassa vaikutteiden ottaminen katukulttuurista ja ”alhaalta ylös” on hyvin tavallista.

Blogit ovat kuitenkin sen verran uusi asia, että ne herättävät ristiriitaisia ja hämmentyneitäkin tunteita. Blogien suosio ja yleisömäärät voivat tulla asiaan perehtymättömälle suurena yllätyksenä. Oma kiinnostukseni kirjallisuusblogeihin kumpuaa omasta harrastuksesta. Tätä esseetä valmistellessani sain käydä hedelmällistä keskustelua oman blogini lukijoiden kanssa siitä, miten he bloggauksen ja kirjablogien funktion kokevat. Oma mielikuvani on, että elämme jonkinlaista suvantovaihetta ja blogit ovat vasta nyt tulossa yleiseen tietoisuuteen, mistä esimerkkinä halusin nostaa edellä esitellyt kaksi Helsingin Sanomien artikkelia. Kirjallisuusblogien tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta. Toistaiseksi blogien pitäjät tuntuvat pitävän kiinni tietystä alakulttuurin ajatuksesta ja harrastuspohjaisuudesta. Kuitenkin esimerkiksi muotibloggajissa on jo paljon ammattilaisia. Tästä herääkin kysymys, miten kustantamot, kirjailijat ja muut kirja-alan toimijat näkevät kirjallisuusblogien aseman tulevaisuudessa. Mielestäni on mahdollista, että eri alojen blogit aletaan nähdä enemmän erityisyleisöinä ja oman alansa asiantuntijoina. Tämän seurauksena blogit saattavat muuttua entistä enemmän massoille ja markkinavoimille alistetuiksi populaarikulttuurin tuotteiksi, joiden markkina-arvo ei jää yrityksiltä huomiotta. (Kts. Taalas ja Hirsjärvi 2008, s.206.)

Lähteet
Hautakangas, Mikko. 2008. Yleisöä kaikki, tuottajia kaikki. Toimijuuden neuvotteluja Suomen Big Brotherissa. Teoksessa Nikunen Kaarina (toim.). Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä. Jyväskylän yliopisto.
Kallioniemi, Kari & Salmi, Hannu. 1995. Mitä populaarikulttuuri on? Teoksessa Kallioniemi, Kari & Salmi Hannu. Porvariskodista maailmankylään. Populaarikulttuurin historiaa. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Kallioniemi, Kari. 1995. Porvarillisen populaarikulttuurin aikakausi. Teoksessa Kallioniemi, Kari & Salmi Hannu. Porvariskodista maailmankylään. Populaarikulttuurin historiaa. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Nikunen, Kaarina. 2008. Televisiofanius – verkon varassa? Teoksessa Nikunen Kaarina (toim.). Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä. Jyväskylän yliopisto.

Taalas, Saara & Hirsjärvi, Irma. 2008. Fanit ja seuraajat. Tieteiskirjallisuuden kuluttamisen organisoituminen. Teoksessa Nikunen Kaarina (toim.). Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä. Jyväskylän yliopisto.
Turtiainen, Riikka. 2008. Aktiivisen urheilun kantapäillä . Fanaattisia mediaurheilun kuluttajia kategorisoimassa. Teoksessa Nikunen Kaarina (toim.). Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä. Jyväskylän yliopisto.

Lehtiartikkelit
Pääkkönen, Sirpa. Verkossa kritiikillä on kahdet kasvot. Artikkeli Helsingin Sanomissa 3.5.2010.
Vallan verkosto. Artikkeli Helsingin Sanomissa 14.8.2010.

Viitatut kirjallisuusblogit
Amman lukuhetki 2.9.2010. http://ammankirjablogi.blogspot.com/2010/09/kaytannon-blogifilosofiaa-osa-1.html
INAhdus5.11.2010. http://inahduskirjat.blogspot.com/2010/11/terveisia-tietokirjapaitsiosta.html
Kirjasieppo 15.8.2010. http://www.olivialehti.fi/Kulttuuri/Kirjablogi/tabid/246/Default.aspx?PostId=1469
Leena Lumi 5.11.2010. http://leenalumi.blogspot.com/2010/11/muinainen-talvi.html
Lumiomena 10.5.2010 http://luminenomena.blogspot.com/2010/05/audrey-niffenegger-hanen-varjonsa.html

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Käytännön blogifilosofiaa 5: Mikä tekee blogista suositun?


Käytännön blogifilosofiaa -"sarja" alkoi puolivahingossa. Kirjallisuuden opintoihin liittyen pähkäilin paljon nettikirjallisuuteen ja tarkemmin kirjablogeihin liittyviä juttuja ja halusin peilata niitä muiden bloggaajien kanssa. Suoraan sanottuna vähän jännitti! Ajattelin, että nyt muut kyllä pitävät ihan lopullisesti kajahtaneena, kun tuon tällaisia kyökkisyvällisiä keskustelunavauksia blogiini. Mutta toisin kävi! Olette suureksi ilokseni ottaneet keskustelut vastaan innolla. Kaikkien aikojen viidestä luetuimmasta jutustani perästi kaksi on blogifilosofioita, joten aiheet ovat todellakin herättäneet kiinnostusta.


Ohimennen minun on sanottava, että taannoinen kirjablogi-esseeni sai hyvän vastaanoton. Siitä kuulemma näkyi, että olin perehtynyt ja innostunut aiheestani, mikä oli kyllä aivan totta. Brassailen nyt sen verran, että sain esseestä viitosen (eli parhaan), iso kiitos kuuluu siitä myös teille!

Jenni pyysi minulta tätä keskustelua jo aikoja sitten, mutta jostakin syystä se unohtui joksikin aikaa. Nyt, kun uuden vuoden kunniaksi blogistit ovat innolla peilanneet mennyttä ja suunnitelleet tulevaa vuotta, tuntui aihe vielä normaaliakin ajankohtaisemmalta. Pieni ajoittainen identiteettikriisi tuntuu kuuluvan jokaisen bloggajan elämään.

"Mihin suuntaan haluan blogiani kehittää?"

"Mistä lukijat pitävät?"

"Voinko muuttaa blogini sisältöä oman kiinnostukseni mukaan, vai katoavatko lukijat?"

"Onko tässä mitään järkeä?"

"Muilla on paljon parempia juttuja ja hienompia kuvia..."

Ja niin edelleen ja niin edelleen...

Pähkäilyt eivät koske vain blogin sisältöä vaan myös ulkoasua. Itse kärsin kroonisesta blogisisustuksen tarpeesta. Juuri kun olen tottunut entiseen blogin ulkoasuun (kuten nyt), näenkin jossakin maailman hienoimman blogin ja oma blogi alkaa näyttää uskomattoman tunkkaiselta. Koska en halua kiusata lukijoitani vaihtelemalla ulkoasua kuukauden välin, pidättäydyn siitä, mutta vain hampaat irvessä.

Toisaalta välillä mietin, pitäisikö blogia laajentaa enemmän lifestyle-blogin, sisustusblogin tai muotiblogin suuntaan, sillä nämäkin aiheet kiinnostavat minua. Mutta ehkä meillä kirjabloggareilla paineet olla "uskottavia" kirjabloggareita ovat suuremmat kuin monilla muilla blogialoilla, eikä toisiin aiheisiin haluta hirveästi hyppiä.

Tai en minä tiedä. Menin ajatusteni kanssa solmuun.

Sanokaa te: MIKÄ TEKEE BLOGISTA SUOSITUN/ MIKÄ SAA TEIDÄT SEURAAMAAN TIETTYÄ BLOGIA?/MITKÄ OVAT HYVÄN BLOGIN TUNNUSMERKKEJÄ?

Vaikuttaako ulkonäkö, vai ratkaiseeko sisältö? Kuinka paljon ulkoasu tai sisältö saa muuttua, ennen kuin se häiritsee?

Kertokaa ja keksikää kysymyksiä lisää! Toivotan antoisaa ja aktiivista keskustelua!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...