Harri Tapper: Keisari ja kääpiöt

Totisesti, historia ravistelee minua.

Näihin sanoihin päättyy Harri Tapperin Keisari ja kääpiöt (Atena 2009, 373 s.), mutta kovin hyvin ne tuntuvat tiivistävän tunnot tämän kamalan viikonlopun jälkeen. Toivoisin, että olisin ehtinyt kirjoittaa arvioni tästä kirjasta perjantaina heti lukemisen jälkeen, sillä Norjan verilöylyn jälkeen sotimisesta kertova humoristinen kirja ei tunnu tippaakaan hauskalta.  Mutta koska Tapper kirjoittaa paljon muustakin, pyrin kokoamaan ajatukseni uudelleen ja kirjoittamaan neutraalisti, sillä sen tämä kirja tietenkin ansaitsee.

Jyväskyläläinen Tapper on koonnut historiallisen romaaninsa kolmesta eri osasta. Ensimmäisessä osassa käsittellään Romanoveja ja esitellään lopulta Aleksanteri I, toinen puolestaan kuvaa Napoleonin nousua valtaan Ranskassa sekä tämän valloitusretkiä ympäri Eurooppaa. Kolmannessa osassa nämä kaksi keisaria lyövät kättä päälle sillä seurauksella, että Suomi joutuu sodan kurimukseen Suomen sotana tunnettuna ajanjaksona.

Kirjaa lukiessa mieleeni tuli nuoruus, jolloin joskus yritin lukea Suomen Kuvalehdestä pakinoita. Ymmärsin, missä kohdassa vitsi oli, mutta minulla ei ollut riittävästi joko älyä tai tietoa ymmärtääkseni sitä. Ei tilanne kirjaa lukiessa toki ollut aivan niin paha. Mutta teksti vaatii keskittymistä. Tapper tarinoi ja kertoelee näkökulmaa, kertojaa, tyylilajia, jopa murretta vaihtaen ja maustaa peruskielensäkin keskisen Suomen lainasanoilla. Lisäksi hän pureutuu historian detaljeihin, sellaisiin, joita ei tietosanakirjan sivuilla mainita, ja yhdistelee niihin lisää faktaa, kosolti fiktiota ja runsaasti huumoria.

Tapper etenee vääjäämättä historian sivuilla, mutta mitään muuta juonta kirjasta on turha etsiä. Se on kokoelma lukuisia hupaisia ja mielenkiintoisia tarinoita, pakinoita ja kertomuksia, jotka seuraavat toinen toistaan. Tämä kaikki saa aikaan sen, että ajatusten lennellessä teksti karkailee lukijalta härnäävästi. Vaikka kyseessä on viihteellistetty historia, sen lukeminen ei ole helppoa tai yksinkertaista. Kirja vaatii lukijaltaan keskittymiskyvyn lisäksi rutkalti yleistietoa. Joskin lukijaa auttaakseen kirjaan on lisätty luettelot keskeisimmistä historian tapahtumista.

Mainituista hankaluuksista huolimatta hörähdin kirjaa lukiessani useita kertoja nauramaan ääneen ja sitä tapahtuu minulle aika harvoin. Mietin pitkään, millä sanalla kuvailisin huumoria: onko se veijarimaista, mustaa, kuivaa, ilkeää? Lopulta keksin, se on hirtehistä.  Kirjalla on siis hetkensä. Kaikista eniten pidin ensimmäisestä osasta ja erityisesti kääpiöitä heittelevästä Pietari Suuresta (vaikkei tämä osa nykypäivän valoissa olekaan poliittisesti kovin korrekti). Viimeinen Suomen sotaa käsittelevä osa kiinnosti toki minua suomalaisena ja sodan taistelupaikkojen vieressä asuvana, mutta mielestäni loppua kohti ote kerronnasta alkoi hajota peräkkäisiksi sotamiesten kertomuksiksi. Sinänsä pidin siitä, että verrattuna vaikkapa Vänrikki Stoolin tarinoihin, oli Tapper tuonut omiin sotilaisiinsa aimo annoksen väinölinnamaista jermumeininkiä.

Suosittelen tätä kirjaa historian hardcore-harrastajille ja niille, jotka ovat Tapperin tyylin testanneet ja siitä pitäneet. Tosin en ole itse lukenut häneltä mitään muuta, joten en osaa verrata, kuinka "oma itsensä" hän keisarien ja kääpiöiden maailmassa on. Haastavuutta en pane pahakseni, sillä kuten olen aiemminkin sanonut: minusta on aina positiivista, jos kirjailija aliarvioinnin sijasta yliarvioi lukijansa kyvykkyyden. Kesämökin laiturinnokkaan en kuitenkaan tätä kirjaa ottaisi mukaan, mutta alkavan syksyn ryhtiliikkeen avajaisiksi kenties :)