"Mutuhuttuilin" tyytyväisenä 15 vuotta, mutta nyt haluan olla kriitikko - miksi?

Se voi vaikuttaa pieneltä askeleelta ihmiskunnalle, mutta yksittäiselle kirjabloggaajalle ja -somettajalle asia on iso. Sain viime viikolla postissa kirjeen Suomen arvostelijanliitto ry SARVilta. Minut oli hyväksytty hallituksen kokouksessa liiton jäseneksi.

Asian mullistavuutta ei toki kannata liioitella. Tiedän monia bloggaajia ja muita kirjasomettajia, jotka ovat olleet jo vuosia jäseniä ja kirjoittaneet taidekritiikkejä menestyksellä eri medioihin. Minullakin hakemuksen jättäminen on toisinaan käynyt mielessä, mutta työskennellessäni toimittajana asia ei tuntunut ensiarvoisen tärkeältä.

Aika paljon pidättyvyyteeni vaikuttivat myös menneisyyden jyrkät jakolinjat ja jo arpeutuneet haavat. Sitä kun on kirjoittanut blogia jo kohta 16 vuotta, on ehtinyt nähdä paljon. Muun muassa sen, miten jotkut asiat eivät muutu. Mutta toisaalta on jotakin muuttunutkin, ja yksi loistava esimerkki siitä on suhtautuminen kirjabloggaajiin.

Kun 2010-luvun taitteessa suomalaiset kirjallisuusharrastajat alkoivat enenevässä määrin perustaa blogeja ja löysivät niistä samanhenkisen yhteisön, kaikki oli kuin yhtä iloista kesäleiriä. Meitä yhdisti rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen, ja halusimme käydä niistä keskustelua verkossa. Aika pian kustantamot havaitsivat, että kirjabloggaajat tavoittivat lukijoita, ja heidän suosituksiaan kuunneltiin. Blogeilla alkoi olla joukkovoimaa. Kirjoittaminen muuttui askeleen verran ammattimaisemmaksi, kun kustantamot alkoivat lähettää bloggaajille ja myöhemmin kirjagrammaajille, -tokkaajille, -tubettajille ja -podcastaajille kirjojen arvostelukappaleita ja kutsuja julkistustilaisuuksiin. Toisin sanottuna, kustantamot alkoivat kohdella suosituimpia somettajia samaan tapaan kuin virallisia kirjallisuuskriitikoita.

Uusien ja innokkaiden amatöörien joukkomarssia kirjallisuuskentälle ei otettu yksinomaan ilolla vastaan. Ammattikriitikot ja jotkut kirjailijatkin suhtautuivat bloggaajiin penseästi, jopa ylenkatseella. Yhdessä tällaisista keskusteluista syntyi käsite "mutuhuttuilu", jonka otimme ylpeästi omaksemme. Eihän meidän tarkoituksemme koskaan ollut viedä kriitikoiden asemaa, mutuhuttuilu sopi aivan hyvin. 

Mutuhuttuilija äänikirjan äärellä.

Jälkeenpäin on helpompaa ymmärtää myös vastapuolta: samoihin aikoihin blogien syntymisen kanssa kritiikin palstatila mediassa lähti dramaattiseen laskuun.Yhtäällä työkseen kritiikkiä kirjoittavilta vähenivät työt, toisaalla skeneen astuivat ilmaiseksi kirjoja arvioivat harrastelijat, joilla oli välillä enemmän intoa kuin ammattitaitoa arviointien kirjoittamiseen.

Kritiikin ja mainoksen ero

Sittemmin kaikki on muuttunut. Taidekritiikin määrä on todellakin romahtanut, ja tässä todellisuudessa me muutamat sitkeät bloggaajadinosaurukset olemme saaneet osaksemme osin ehkä ansaitsematontakin arvonnousua - pitkähkö ja analysoiva tekstimuoto ja hidas sosiaalinen media paikkaavat merkittävästi perinteisiin medioihin syntynyttä kritiikkityhjiötä. Samaan aikaan blogeista on kadonnut trendikkyys. Kirjasomen vilkkaimmat keskustelut ja suurimmat ilmiöt syntyvät Instagramissa ja TikTokissa. Mielikuva bloggaajasta on kenties pölyinen, mutta entistä arvovaltaisempi.

Olen jo vuosien ajan, merkittävän osan blogihistoriastani, kokenut ennen kaikkea arvioivani kirjoja. Kritiikki-sanaa en ole uskaltanut käyttää enkä ottaa omakseni; näin siitäkin huolimatta, että olen ammattitoimittaja (nykyisin viestintäasiantuntija) ja opiskellut kirjallisuutta yliopistossa. Sen verran blogin alkuvuosien keskustelu traumatisoi, että kriitikoksi en ole itseäni kutsunut tätä ennen, vaikka moni muu onkin minua niin tituleerannut.

Sosiaalisen median merkityksen kasvaessa ja kokonaisen uuden ammattikunnan, somevaikuttajien, syntyessä viranomaishuomio on kiinnittynyt entistä enemmän ilmaisiin tuotelähetyksiin ja yleisölle epäselvään mainontaan ja markkinointiin. Tämä onkin oikein ja kohtuullista. Erityisesti kirjabloggaajat ja myös muu kirjasome on ollut vaikuttajakentässä etunenässä tekemässä yhteistyötä, ottamassa kantaa, vaikuttamassa linjauksiin ja jalkauttamassa niitä (ironista sinänsä, koska juuri kirjasomessa raha ei liiku). Tästä huolimatta ohjeistukset ja ajan ilmiöt ovat vieneet harrastustani vuosi vuodelta suuntaan, jota en tunne enää omakseni.

Nykyisen käytännön mukaan somettajien tulee merkitä saamansa arvostelukappaleet markkinointitarkoituksessa lähetetyiksi pr-tuotteiksi ja niitä käsittelevät somepostaukset mainoksiksi. Ihmettelen ohjeistusta syvästi. Sinänsä tarkoitus on hyvä: mainosten kuuluu erottua ja yleisön tulee tietää, jos kyseessä on mainos. Mutta minusta mainostaminen on sitä, että siitä maksetaan ja sitä myöten mainoksen sisältö tai sävy on sovittu etukäteen. 

Kasa työvälineitä. Osa ostettu omalla rahalla, osa lainattu tai saatu lahjaksi, osa arvostelukappaleita.

Kun toisessa ääripäässä ovat tuhansien eurojen markkinointikampanjat ja palkkiot ja toisessa ilmainen e-kirja ja tikkari (kuvaannollisesti, en muista koskaan saaneeni yhtään tikkaria), on niitä aika vaikea nähdä samanarvoisina mainoksina. Yleisön etu ei ole, ettei todellinen markkinointi, jossa raha vaihtaa omistajaa, erotu joukosta millään tavalla. Kustantamotkaan tuskin ovat tyytyväisiä, mikäli "mainoksessa" heidän kirjansa teilataan. Arvostelukappaleen mukana ei nimittäin tule ohjeistusta eikä velvoitetta kirjan käsittelemiseen millään tavalla. Taideteosta tai kulttuurituotetta arvioidakseen kriitikko tarvitsee ulottuvilleen ko. hengentuotteen ja se on arvostelukappaleen funktio.

Sanottakoon tämä suoraan. En markkinoi tai mainosta kirjoja. Olen kirjoittanut markkinointitekstejä työkseni seitsemän vuotta, joten tunnen tekstityypin varsin hyvin. Kirja-arviot ja -kritiikit eivät ole mainoksia. 

Toinen huolenaiheeni liittyykin juuri kritiikin arvostamiseen. Ylen taannoisen artikkelin ja voimassaolevien ohjeistusten perusteella Kilpailu- ja kuluttajavirasto KKV ei näytä tunnistavan kritiikkiä tekstityyppinä. Aikana, jolloin kritiikki on muutenkin uhanalainen tekstilaji, sen niputtaminen markkinointitekstiksi on paitsi rienaavaa myös tuhoisaa. 

Erikoista on sekin, että somevaikuttajia varten luodut säädökset eivät kosketa (ainakaan käytännön tasolla) muita tekstintekijöitä tai arvostelijoita, vaikka heille, toisin kuin somettajille, maksettaisiin työstä. Ammattitoimittajien ja -kriitikoiden omatunto lienee ylivertainen, sillä ilmaiset arvostelukappaleet ja kirjanmerkit rapauttavat ainoastaan kirjasomettajien arvostelukykyä ja muuttavat heidät omaa tahtoa vailla oleviksi markkinointikoneiston sätkynukeiksi.

Jatkossa aion rinta rottingilla kutsua itseäni kirjallisuuskriitikoksi (kirjabloggaajan ja -grammaajan ohella). Olen otettu, iloinen ja onnellinen siitä, että kollegat ovat työnäytteeni (Amman lukuhetkessä julkaistut blogiarviot) tutkittuaan hyväksyneet minut joukkoonsa. Uusi bloggaaja SARVissa ei toki suuria linjauksia muuksi muuta, mutta omaa taisteluani elävän kirjallisuuskritiikin puolesta aion silti käydä: kirjasome on jo vuosikausia tehnyt valtavasti työtä kirjallisuuden, lukutaidon, pienilevikkisen kirjallisuuden ja ylipäänsä kulttuurin ilosanoman puolesta. Lisätään listaan siis vielä kritiikki. 

Markkinoinnissa ja mainostamisessa ei ole mitään vikaa. Mutta pidetään mainokset mainoksina, omine ohjeistuksineen. En suostu siihen, että minulle niin rakas tekstityyppi ja kulttuurikeskustelun laji väännetään väkisin muotoon, jota se ei ole.

Saa liittyä rintamaan.

Amma