Anna Jansson: Antakoon ikuisuus anteeksi

Olen dekkarilukijana melkoisen ronkeli, enkä lainkaan kokeilunhaluinen. Olen enemmän cosy crime- kuin nordic noir-naisia, ja pitkähkön 2000-luvun Komisario Beck -kauden jälkeen en ole juuri ruotsalaisiin dekkareihin koskenut.

Mutta yksi poikkeus vahvistaa säännön: jostakin syystä Anna Janssonin dekkarit vetävät minut imuunsa. Tosin Janssoninkin kanssa minulla oli pitkä, varmaan kymmenen vuoden tauko, kunnes Kristoffer Bark -sarja sai minusta uskollisen fanin. Pidän todella paljon Barkin hahmosta. Kuten genreen kuuluu, hänellä on synkkä, haavat jättänyt menneisyys ja sekava nykyisyys. Jonkinlaisesta vapahtaja-kompleksistakin hän taitaa kärsiä. 

(Muistatteko, kun taannoin somessa, ainakin silloisessa Twitterissä, kiersi haaste, minkä dekkarisankarin itse kukin kutsuisi avuksi hädän hetkellä? Minun varma vastaukseni oli Cormoran Strike. Mutta sitten J.K. Rowling alkoi sekoilla, sekä kirjoittaa aivan liian pitkiä kirjoja. Olenkin päättänyt vaihtaa Striken Barkiin, onhan hän tuossa lahden takana lähempänäkin minua pelastamassa.)

Sarja on edennyt viidenteen osaansa. Kirja alkaa takautuvasti vuodesta 1945, kun kaksi kaverusta laskeutuu hopeakaivokseen aarteen toivossa. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin oli ajateltu, ja reissu saa karmaisevan lopun. Nykypäivässä tapahtumat alkavat puolestaan siitä, kun suosta löytyy kuollut vauva. Mysteerivauvan kohtalon tutkinta keskeytyy kuitenkin alkuunsa nykypäivän tapahtumien vyöryessä eteenpäin: on kidnappaustilannetta, tuhopolttoa ja pian myös murhatutkimuksia. Miten asiat liittyvät toisiinsa, entä onko suovauvan löytyminen samoihin aikoihin muiden tapahtumien kanssa vain sattumaa?

Juoni vetää ja on sopivan kiharainen. Bark saa työparikseen toivomansa Mian ja kaksikon henkilökohtainen suhde etenee millin tai kahden verran. Hauskan Suomi-tuulahduksen tuo mainio sivuhahmo Matti Björk, metsäsuomalaisten jälkeläinen, joka vanhalla Volvo Amatsonillaan tuo tarinaan myös vähän huumoria. 

Ehkä vähän tahatontakin huumoria tarjosi erään pienen sivuhenkilön kuulustelu. Humalainen nuorimies kuulosti tulevan suoraan 1950-luvun Helsinkiä kuvaavasta Suomi-filmistä. En tiedä, mistä sanasta esimerkiksi jumantsuikka on käännetty, mutta ei se nyt oikein tältä päivältä kuulosta. Odotin koko ajan, sanooko nuorukainen seuraavaksi "eri kliffaa, hei" tai jotakin muuta Volvo Amatsonin aikaista.

Hyvä, että pientä huumoria on, sillä muilta osin ihmiskohtalot ovatkin surullisia. Rikkinäiset perhesuhteet, ylisukupolviset traumat, sukuriidat sekä lasten laiminlyönti ja pahoinvointi ovat henkilögalleriaa yhdistäviä hahmoja. Jansson on punonut tarinaan mukaan myös folklorea; perinnekoruja, kertomuksia kaivoskylän vuorenhaltijoista ja -viisaista, parantamisen ja kirouksen taidosta, noituudestakin, vaikka sitä sanaa ei mainita.

Olen lukenut sarjaa sekä kirjasta lukien että äänikirjana kuunnellen. Tällä kertaa oli äänikirjan vuoro. Ville Tiihonen, joka tulee minulle näköjään vastaan vuoron perään Arttu Tuomisen ja Anna Janssonin kirjoissa, luki äänikirjan varmaan tyyliin. Äkkiseltään on sellainen olo, että hän on Janssonia tulkitessaan vielä paremmassa iskussa kuin Delta-sarjassa. 

Kuunteletpa tai luetpa, Antakoon ikuisuus anteeksi sopii erinomaisesti niihin hetkiin, joihin kaipaat sujuvaa lukusukkulaa, nopeasti mukaansa tempaavaa dekkaria sekä ripauksen ihmissuhdedraamaa.

Anna Jansson: Antakoon ikuisuus anteeksi (Må evigheten förlåta 2023)
Gummerus 2025
Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom
Lukija Ville Tiihonen
Äänikirjan kesto 11h 46min