Iida Turpeinen: Elolliset

 

Olen ihan vakuuttunut siitä, että minulla on jossakin kuva Helsingin luonnontieteellisestä museosta löytyvästä stellerinmerilehmän luurangosta. Ei kuvaa kuitenkaan tähän hätään löytynyt, joten kuvitukseksi sai nyt kelvata muut luurangot samaisesta museosta.

Joka tapauksessa olen seissyt tuon luurangon vierellä ja monen muun tavoin kummastellut sitä, mikä on stellerinmerilehmä. Ja juuri tätä kirjailijoissa rakastan: ei olisi kyllä tullut itselleni mieleenkään kirjoittaa romaania aiheesta, mutta Iida Turpeiselle tuli. Ja millaisen romaanin hän kirjoittikaan!

Joistakin teoksista tulee heti ensi näkemällä Tunne. Tunne kertoo, että tässä on yksi vuoden korkeatasoisimmista kirjoista, vaikka siitä ei vielä silloin tiedä muuta kuin nimen, kirjailijan, kannen ja kustantajan. En tiedä, johtuuko Tunne siitä, että aktiivisesti kirjallisuuskenttää seuraavana kuvittelen jo paikoitellen jotakin kirjallisuudesta tietäväni, vai säteilevätkö tällaiset hämmästyttävät teokset ympärilleen jonkinlaista taikapölyä. Joka tapauksessa, heti ensi kertaa Elollisten kannen nähtyäni tiesin, että tässä on yksi tämän vuoden merkkitapauksista. Harmillisesti en ole ollenkaan luonnontieteellisesti orientoitunut lukija, joten jouduin silti aika pitkään empimään kirjan aloittamista. Vaikka viihdyn luonnotieteellisessä museossa, en ole kovinkaan kummoinen luontokuvausten ystävä kirjallisuudessa.

Eikä lukija toki pysty tätä teosta lukiessa välttymään luonnontieteeltä, sillä Turpeinen on tehnyt läksynsä perusteellisesti. Hän kuitenkin pukee sanottavansa helposti lähestyttävään ja ajatuksia herättävään muotoon. Tämän teoksen ymmärtämiseen ei tarvita akateemista loppututkintoa.

Ehkä tässä vaiheessa on syytä käydä läpi joitakin perusasioita, mikäli syksyn kirjatapaus ei ole vielä ollenkaan tuttu: stellerinmerilehmä on sukupuuttoon kuollut eläin, jonka "löysi" luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller vuonna 1741. Laji kuoli sukupuuttoon vain 27 vuotta myöhemmin, todennäköisesti liikametsästyksen seurauksena. Kirjassa Turpeinen kuvaa eläimen lihaa herkulliseksi. Stellerin, joka kuului tutkimusmatkailija Beringin retkikuntaan, toisaalta epäonnekkaasta, toisaalta onnekkaasta tutkimusmatkasta kirjan tarina myös alkaa. Sieltä se etenee vuosisadasta toiseen merilehmän ympärillä kierrellen, päättyen luonnontieteelliseen museoon ja juuri siihen yksilöön, joka museossa on esillä. 

Samalla Turpeinen pohtii henkilöidensä kautta ja oivaltavin esimerkein ihmisen luontosuhdetta. Meillä ihmisillä tuntuu olevan suuri vaikeus pysyä kohtuudessa. Ahneus on toinen luontomme. Olemme myös pitkään eläneet "viattomuuden ajassa" uskoen, että voimme ottaa luonnosta haluamamme ilman, että se vaikuttaisi luontoon itseensä. Luonnon ehtymättömyyteen uskominen on johtanut monen lajin sukupuuttoon ja johtaa tälläkin hetkellä.

Niin sukupuuttoaallossa kuin ilmastonmuutoksessa ihmismielen käsityskyvylle tuntuu olevan ongelmallista, että asiat tapahtuvat viiveellä. Mitä luonnossa tapahtuu nyt, johtuu vuosikymmeniä sitten tehdyistä asioista ja mitä me puolestamme teemme tällä hetkellä saattaa realisoitua vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua. Ihmismieli taipuu huonosti ajatukseen siitä, että jos juuri nyt minulle riittääkin haluamiani luonnonvaroja yllin kyllin, miten on tulevaisuudessa?

Aihepiirin haasteellisuudesta huolimatta Iida Turpeisen Elolliset on ollut minulla parin viikon ajan unikirjana  - teoksena, jota kuunnellessa on hyvä nukahtaa. Tämä ei ehkä kuulosta kovinkaan kummoiselta kehulta paljon paljon suitsutusta keränneelle ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaanakin olevalle romaanille, muta blogiani pitempään seuranneet tietävät, että minulta tunnustus on merkittävä. Kaikista kirjoista ei ole unikirjoiksi. Siihen vaaditaan kiinnostava aihepiiri, miellyttävä kielenkäyttämisen tapa, mahdollisuus uppoutua tarinaan ja rentoutua niin tapahtuessa sekä onnistuminen äänikirjan lukijalta. Markus Bäckman lukeekin teoksen erinomaisesti ja tekstille kunniaa tehden.

Hesarin kritiikissä Antti Majander kutsuu Elollisia "maailmanluokan kirjallisuudeksi". En ehkä yllä hurmiossani ihan samalle tasolle, mutta minun on kyllä helppo nähdä, mihin tekijöihin kriitikko arvionsa perustaa. Elollisten kerronnassa on jotakin ajatonta ja universaalia. Romaani voisi kertoa mistä tahansa lajista, maailmankolkasta ja ihmisistä, mutta se kertoo juuri näistä muutamista, sinänsä aika triviaaleista tapauksista maailmankaikkeuden historiassa, koska kirjailija on näin päättynyt. Ja näiden päätösten varaan rakentunu tarina pitää sisällään kaiken sen, mitä romaanissa kuuluukin olla.