Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 

Olen lukenut Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirjaa pitkään, ottaen huomioon, että sen pituus on vain reilut 200 sivua. Autofiktiivinen teos, romaanitrilogian aloitusosa, onkin fyysistä kokoaan huomattavasti suurempi kirja. Se rakentuu minäkertojan tapaamien ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen ympärille. Nämä keskustelut liittyvät kaikki jollakin tapaa rakkauteen.

Huomasin aika pian, että kirjaa lukiessani minun piti olla sopivassa mielentilassa. Mikä tuo sopiva mielentila milloinkin oli, sen sijaan vaihteli. Kirjan tunnelma nimittäin vaihtelee intervalleina: välillä juodaan kuohujuomaa aamuun asti ja tanssitaan pöydillä, välillä osoitetaan mieltä Venäjän suurlähetystön edustalla tai yritetään epätoivoisesti pelastaa Afganistanissa olevan ystävän ja tämän perheen henki Talebanien palatessa valtaan. Jos olet lukijana varustanut mielesi seitinohuen hilpeäksi, on Afganistanissa käsittelemistä - ja päin vastoin. Tämä kaikki tietysti muodostaa häkellyttävän kontrastin: sillä aikaa kun yhtäällä on tällaista, jossakin muualla on tuollaista. Läpi tarinan kulkee tumma pohjavire, minäkertojan kamppaillessa turvattomasta nuoruudesta kumpuavaa masennusta vastaan. Toisaalta hän seuraavassa hetkessä on päivällisillä marmoripalatsissa Tigrisin rannalla. Myönnän, että kaikki tämä on aika kaukana mukavan keskiluokkaisesta elämästäni.

Olen lukenut sellaisiakin mielipiteitä (muidenkin kuin tämän kirjan kohdalla), että eikö tämä autofiktiohapatus jo ala olla nähty. Ilmiö kiinnostaa minua, nimittäin autofiktion vastustusilmiö. Miksi genre nyppii toisia niin kovasti? Siitä minulla on oma keittiöpsykologinen teoria. Rakkauksien lokikirjaa lukiessani olin vuoroin haltioissani, vuoroin kohottelin kulmiani: "ai jaa, että tämmöstä sitten." Olen lukenut sen verran paljon elämässäni, että suorastaan innostun aina, kun huomaan jonkin asian kirjassa ärsyttävän itseäni. Mietin, mihin herkkään kohtaan teksti minussa osuu ja miksi. Autofiktiossa, näin uskon, kirjoittajalla on sydän auki ja paljas, tunne tulee liki. Se haastaa myös lukijan samaan. Moiset vaihtelevat, epämiellyttävätkin tunnetilat saattavat tuntua lukijasta paikoin hyvinkin epämukavalta.

Sillä aikaa kun jatkan kipupisteitteni tutkistelua, keskitytään tässä kirjoituksessa kuitenkin niihin haltioittaviin kohtiin. Niitä oli nimittäin paljon. Olen aina pitänyt Hirvosen kielestä ja tavasta kertoa asioita. Jo aiemmin mainitsemani kuvaus minäkertojan afganistanilaisen ystävän pelastusoperaatiosta oli yhtä aikaa sydäntäsärkevä ja jännittävä. Kertojan isotädin kohtaaminen nuoruudenrakkautensa kanssa liikutti.

Sitten on vielä sellaisia kohtia, mitkä olen merkannut hiirenkorvalla. Niistä voisi tehdä vaikka huoneentaulun ja ne sopivat erinomaisesti juuri tähän maailmanaikaan ja tähän syksyyn. Ottakaa nämä ohjeina.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei voi enää kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole. 

***

Ilottomuuden tunne saa minut kauhun valtaan. Muistan, millaista on elää ilman iloa, merkityksen tunnetta ja tulevaisuuden odotusta. Sen muiston takia suhtaudun iloon kuin lihasvoimaan, jota ikäiseni naisten on harjoitettava säännöllisesti pystyäkseen nousemaan kivuttomasti sängystä. Kirkkaat päivät, kahvin tuoksu, kävelyretket jäällä, halaukset, tanssit ennen nukkumaanmenoa, kultainen hame harmaimpana päivänä, tartun iloon samalla tarmolla kuin punnerruksiin, kyykkyihin, hyppynaruun ja käsilläseisontaharjoituksiin. Jos vaalin, vahvistan, venytän ja hoivaan, lihakset säilyvät ja minä jaksan vielä kauan.

 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja
WSOY 2023
229s.