Kansallisteatteri: Hamlet

Kuva: Kansallisteatteri

Kun esirippu lopulta laskeutuu liki kolmetuntisen esityksen päätteeksi, ajattelen lähinnä yleisössä istuvia yläkoululaisia. On nimittäin mahdollista, että Kansallisteatterin Hamlet on pilannut heidän teatterikokemuksensa koko loppuelämäksi.

Sattui niin, että istuin näytöksessä, jossa valtaosa yleisöstä oli kasiluokkalaisia. Monet heistä olivat teatterissa kenties ensimmäistä kertaa elämässään, ainakin "aikuisten" näytelmää katsomassa. Kun he seuraavan kerran menevät teatteriin, ja epäilemättä menevät, on vaikea kuvitella, että pettymykseltä vältyttäisiin. Ei olisi ihme, jos perinteisempi teatterikappale tuntuisi tämän jälkeen aika valjulta.

Ihan jokaisessa teatteriesityksessä ei nimittäin rupatella yleisön kanssa, juoksennella istuimen selkänojalta toiselle yleisön seassa, tanssita reiveissä ja jutella haamun kanssa ilkialasti. Neljättä seinää ei tällä kertaa vain rikota, se potkitaan maiharilla mäsäksi. Ja kasiluokkalaiset kihertävät haltioissaan!

Miten riemukasta, että näin tapahtuu juuri Hamletissa, klassikkojen klassikossa. Ja juuri siinä sen pitääkin tapahtuman, ainakin jos itse työryhmää on uskominen. Näytelmän käsiohjelmassa Ofeliaa esittävä Fanni Noroila kertoo, ettei Shakespearen luoman, ohutta ohuemman naisroolin tekeminen tuntunut aluksi kovin kiinnostavalta. Hamletin roolin tekevä Olavi Uusivirta taas kutsuu Shakeaspearia noloksi, sopimattomia vitsejä laukovaksi vaariksi, ja koko näytelmää naurettavahkoksi valkoisen miehen eksistentiaalisen kriisin kuvaukseksi. Siksiköhän se onkin säilyttänyt asemansa vuosisadasta toiseen?

Niinpä Ofelia, oltuaan olemassa vain ollakseen Hamletin himon kohde ja kuollakseen sitten pois, kirkuu Noroilan suulla turhautumistaan ja repii kuolemansa koristeelliset lavasteet konkreettisesti alas. Hamlet taas tuntee maailmantuskaa, vihaa, rakkautta, kostonhimoa ja hulluutta, mutta myös hulluttelee. Pane se pois, ei sen aika ole vielä, hän nauraa kun kommeljanttarit (Ola Blick ja Karlo Haapiainen) ottavat pääkallon esille jo näytelmän ensimmäisellä puoliskolla. 

Rohkein rooli on kenties kuitenkin Aleksi Holkolla queerina Laertesina. Voi onko se rohkeutta ensinkään, vai pikemminkin paluuta näytelmäseurueitten juurille, jossa kaikki roolit, mies- ja naisoletettujen, esittivät miehet. Miesten välinen suudelma nähdään tässäkin Hamletissa.

Jos Hamlet ei kaikistellen olekaan ikääntynyt arvolla, on tematiikassa paljon tuttua. Kun Hamlet aloittaa näytelmän kuvaamalla nyrjälleen nitkahtanutta maailmaa, jossa sotakoneita rakennetaan, ei katsoja oikein voi muuta kuin nyökkäillä. Perimmäinen dilemma, ollakko vai ei, se kysymys ei liene vanhentunut tuumaakaan vuosisatojen kuluessa. Esityksen ydinviesti tuntuu kuitenkin tällä kertaa olevan kommentaari: tältä klassikko näyttää 2020-luvun taiteilijoiden silmiin tarkasteltuna.

Olavi Uusivirralta ei inhimillisesti katsottuna voi odottaa enää suurempaa panosta roolityönsä eteen. Kerrankin voi sanoa puhtaalla sydämellä, että näyttelijä todellakin jättää lavalle kaikkensa. Moisen juoksemisen, riuhtomisen, kielillä puhumisen ja kokovartaloakrobatian jäljiltä olen yllättynyt, että hän kävelee näyttämöltä omin jaloin ja hyvävoimaisen näköisenä. Vaikka koko ensemble on tasavahva, ei ole epäilystäkään siitä, kenen show on kyseessä. Illan kokovartalokylmikset aiheuttaa kuitenkin isä Matti Uusivirta vaikuttavalla haamun monologillaan.

Ohjaaja Samuli Reunanen ja käsikirjoittaja-dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet vahvan sovituksen, joka vilisee anekdootteja ja viittauksia. Heti esityksen loputtua tekisi mieleni katsoa se heti uudestaan, sillä niin paljon jäi varmasti huomaamatta. Äkkiseltään ei arvaisi, että Hamletiin voi niinkin uskottavasti ympätä Britney Spearsia, Päättymätöntä riemua, Vesa-Matti Loiria, Jouko Turkkaa ja Neil Hardwickia. Mielenkiintoista olisi myös tietää, kuinka paljon Uusivirralla on tilaa improvisaatioon. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että aika paljon, mutta voi kyse olla teatterin taidokkaasta illuusiostakin.

Myös musiikki näyttelee esityksessä keskeistä osaa ja siitä vastaa Olavi Uusivirran bändistäkin tuttu Timo Kämäräinen. Äänimaailmassa onkin paljon tuttuja kaikuja keikoilta, mutta livebändi saavuttaa monenlaisia tunnelmia ja hämmentävän usein liikutaan syvän etelän soundeissa. Rock/pop-teema näkyy myös lavasteissa, sillä näyttämöä hallitsee esiintymislava ja diivojahan esityksestä ei puutu. Myös livebändi soittaa koko ajan näyttämön etualalla.

Näytelmä sopii hyvin kaikille sellaisille katsojille, jotka haluavat nähdä jotakin uutta. Työryhmä on kerta kaikkiaan päättänyt puhaltaa pölyt tämän klassikon yltä ja he tekevät sen lehtipuhaltimilla. Kenties jopa liekinheittimillä.

Tyytyväinen katsoja      Tyytyväinen katsoja

Kansallisteatteri: Hamlet
Ohjaus Samuli Reunanen
Käsikirjoitus/dramaturgia Aina Bergroth
Rooleissa Olavi Uusivirta, Fanni Noroila, Aleksi Holkko, Timo Tuominen, Matti Uusivirta, Esa-Matti Long, Ola Blick, Karlo Haapiainen, Paula Siimes, Timo Kämäräinen

Kommentit

  1. Saattaisinpa itsekin pitää tästä hulluttelusta! Ainakin tuo ajatus kallon tuomisesta kohtaukseen liian aikaisin naurattaa. :D Loistava valinta yläkouluikäisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli monta ihan hulvatonta kohtausta. Tykkäsin itseironiasta!

      Poista
  2. Olipa hieno juttu ja ilmeisesti hieno esityskin! Olen nähnyt muutaman Hamletin ja nähtyäni Benedict Cumberbatchin version Finnkinon välityksellä ajattelin, että en voi enää katsoa mitään muuta. Mutta. Tämä Kansiksen versio vaikuttaa nyt superkiinnostavalta, juuri sellaiselta, mistä nyt innostun. Etenkin kun luin kesällä Hamnetin, joka ehkä selitti enemmänkin Hamletin taustoja. Ei muuta kuin lippuja varaamaan!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti