Leena Lehtolainen: Valapatto

Tomasilla on aina ollut ystävä, veriveli, johon luottaa ja turvata, joka on pitänyt huolen pahoissa paikoissa. Aino puolestaan on menettänyt ystävänsä ja kantaa siitä huonoa omaatuntoa vielä aikuisenakin. 

Entuudestaan tuntemattomien henkilöiden polut risteävät järkyttävällä tavalla, kun Tomas joutuu murhayrityksen kohteeksi. Varsin pian selviää, että tappajan ovat itse asiassa hänen ystävänsä Paavon jäljillä. Kuinka pitkälle Tomas on valmis suojelemaan ystäväänsä? Milloin kunniavelka ei enää päde, valat on rikottu?

Aino kamppailee taas oman menneisyytensä demonien kanssa. Hän on tehnyt elämänsä turvalliseksi Siuntion korpeen, mutta Tomas sekoittaa huolellisesti rakennetun korttitalon. Yhtä aikaa sekä menneisyys että mahdollinen tulevaisuus kummittelevat mielessä.

Leena Lehtolaisen uutuus Valapatto tarjoilee kerronnaltaan uudenlaista lehtolaista. Shokkielementeistä huolimatta tarina etenee verkkaisesti, kuvaten paitsi päähenkilöiden sielunmaisemaa myös suomalaisten metsäluontoa. Idyllinen maalaisidylli saa vastinparin järkyttävistä tapahtumista, jotka tuntuvat liki mahdottomilta sovittaa rauhalliseen luontoon. 

Ehkä siitä johtuu kerronnan tietty unenomainen, viipyilevä tunnelma. Molemmat henkilöt ovat hukassa, tuuliajolla, ja se näkyy myös heidän ailahtelevissa ajatuksenjuoksuissaan. Lehtolainen myös vaihtaa näkökulmaa lennossa henkilöstä toiseen, mikä korostaa vaikutelmaa.

Yleensä sipaisen lukea Lehtolaisen kirjat nopeasti, mutta tämän kanssa olin vaikeuksissa. Tarina eteni sen verran verkkaisesti, että ehdin jo paikoitellen tuskastua. Niin paljon kun yleensä nautinkin Lehtolaisen luonto-, sienenpoiminta- ja ruoanlaittokuvauksista, nyt olisin tiivistänyt tekstiä jonkin verran. Pääpaino tarinassa on Ainon ja Tomasin elämissä ja käsillä olevassa kriisissä, mutta olisin melkein kaivannut vielä enemmän Paavoa mukaan. Mies on täysi sika ja juuri siksi moninverroin kiinnostavampi kuin aika flegmaattiset päähenkilöt. Lopussa tosin heihinkin tuli särmää ja kirjan grande finale on varsin yllättävä.

Valapatossa on muuten paljon temaattisesti samaa kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Arttu Tuomisen Verivelassa. Molemmissa pohditaan ystävyyttä ja sitä, kuinka pitkälle lapsena tai nuorena solmittu uskollisuudenvala kantaa. Suosittelenkin kirjoja luettavaksi parina, mikäli ystävyyden problematiikka kiinnostaa.

Leena Lehtolainen: Valapatto

Tammi 2019

404s.