Höpsöjä ja vähemmän höpsöjä Netflix-vinkkejä syyslomalle tai ihan muuten vaan

Tämä syksy on ollut sen verran hankala, että olen yrittänyt pitää elämän kevyenä niiltä osin kuin se on ollut mahdollista. Taannoisella sairauslomalla päädyin siis tuijottelemaan toinen toistaan höpsömpiä Netflix-leffoja, välillä vähän sentään skarppasin historia-tietouden laajentamisella.

Jos sinullakin on tunne, että nyt voisi heittää aivot narikkaan, niin tässä muutama täsmävinkki Netflix-maratonille. Jos taas etsit vähän vakavampaa viihdykettä, ehdotan, että vierität sivua alaspäin ja siirryt suoraan Viimeisiin tsaarit- ja Five Came Back -sarjoihin.

Always be my maybe (2019)

Itse asiassa tämä ei edes ole ihan pöhkö elokuva, vaikka toki varsin ennalta arvattava romanttinen elokuva onkin. Sasha ja Marcus ovat lapsuudenystävät ja nuoruuden rakastavaiset, jotka erkanevat aikuisuuden kynnyksellä toisistaan. Kun he tapaavat uudestaan, Sasha on menestyvä julkkiskokki, Marcus puolestaan on jämähtänyt asumaan lapsuudenkotiinsa isänsä kanssa. Arvaahan tuota, miten siinä käy.

Perus-Hollywood-leffasta tämä eroaa erinomaisella dialogillaan sekä sillä, että elokuva kuvaa hienosti amerikanaasialaisten elämää ja kulttuuria. Useinhan elokuvissa on se karikatyyrinen kiintiöaasialainen, mutta tämä tarina kuvaa kasvamista ja kulttuurikokemusta yhteisön sisältäpäin tarkasteltuna. Aihepiiri ei ole minulle niin tuttu, että osaisin arvioida, kuinka hyvin siinä onnistutaan. Elokuva lienee pääpari Ali Wongille ja Randall Parkille hyvin tärkeä ja pieteetillä tehty, sillä he ovat käsikirjoittaneet sen yhdessä.

Erityiskunniamaininta Keanu Reevesille, joka tekee hulvattoman ja itseironisen cameo-roolin, ilmeisesti hyvin pitkälti improttuna. Elokuva kannattaa katsoa jo sen takia, vaikka ei romanttisista tarinoista niin piittaisikaan.

Falling Inn Love (2019)

No niin, nyt päästään pöhköosastolle. Tosin Falling Inn Love on niin kliseinen ja huono, että se oikeastaan on erinomainen teos. Elokuva onkin nousemassa kovaa vauhtia kulttimaineeseen Netflix-katsojien piirissä, vaikka sen ilmestymisestä ei ole vielä kovinkaan kauaa. Kulttimaineeseen saattaa toki vaikuttaa myös miespääosan esittäjä Adam Demos, joka vahvalla aksentillaan ja raamikkaalla olemuksellaan saa naiskatsojien sydämet läpättämään.

Elokuvan juoni on suoraan romanttisten höpsöjen komedioiden opaskirjasta kopsattu. Gabrielalla (Christina Milian) menee huonosti niin töissä kuin poikkiksen kanssa. Siksipä hän osallistuu nettiarvontaan, ja voittaa oman majatalon Uudesta Seelannista. Majatalo tosin osoittautuu täydeksi pommiksi, mutta onneksi kylän komein ja tavoitelluin poikamies (Demos) sattuu olemaan etevä kirvesmies. Harmi vain, että parivaljakko on tavannut toisensa ensi kertaa nolossa tilanteessa ja siksi Gabriela pitää Jakea, joka kirvesmieheytensä ohella on luonnollisesti myös vapaaehtoinen palomies, todella ällöttävänä... jatkanko vielä? :D

Tall Girl (2019)

Tätä en olisi ehkä tullut katsoneeksi, ellei Netflix olisi sitä niin itsepintaisesti minulle päivästä toiseen suositellut. Mistä ne tietää, että olen itsekin pitkä tyttö?

Kukapa ei haluaisi sulautua joukkoon, varsinkin teini-iässä? Mutta kun sattuu olemaan päätä pitempi muita, myös poikia, sulautuminen on mahdotonta. Koulussa Jodille (Ava Michelle) huudellaan jatkuvasti, eikä hän voi uskoa, että kukaan, koskaan voisi pitää häntä viehättävänä. Lukuunottamatta friend zonelle ajautunutta Dunklemania (Griffin Gluck), jolle Jodin 185 cm pituus ei olisi mikään ongelma.

 Jodin kipuiluun pystyy varmasti samaistumaan moni, olipa oma epävarmuus mikä tahansa. Toisaalta elokuvaa on ehditty myös kritisoida siitä, ettei Jodi oikeasti ole syrjityssä marginaalissa, vaan hän on kuitenkin etuoikeutettu valkoinen tyttö, jolla on välittävä perhe ja kavereita. Itse vaatimattomalla 175 cm pituudella tunnistin kuitenkin elokuvasta tiettyjä tilanteita, joissa naisen "sopiva" mitta ja koko tulee vastaan ihan elävässäkin elämässä. Elokuva kehottaa arvostamaan itseään, mutta herättää myös ajattelemaan: miksi osalle ihmisistä iso nainen on niin pelottava ajatus?

Viimeiset tsaarit (2019)

Netflixin The Crown on ollut jättimenestys ja nyt ohjelmapalveluun on tuotu Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n (Robert Jack) valtakautta dokumentin ja draaman keinoin käsittelevä sarja. Sitä en tiedä, miksi sarjan nimi esitetään monikossa, sillä ensimmäinen jakso alkaa Nikolain valtakauden alusta. Nikolai II on heikko tsaari, joka tekee suurin piirtein kaikki mahdolliset virheet, mitä tehdä voi. Se, olisiko Venäjän kohtalo ollut erilainen, vaikka sen itsevaltias olisi ollut kyvykkäämpi, on toki vaikea sanoa.

Sarjassa käsitellään paitsi alati kasvavaa tyytymättömyyttä ja vastarintaliikettä myös Romanovien perhe-elämää. Nikolai ja hänen vaimonsa Aleksandra (Susanna Herbert) ovat rakastuneita ja perheen lapsiluku kasvaa tasaiseen tahtiin. Poikaa ja perijää ei vain kuulu. Kun Aleksei (Oscar Mowdy) viimein syntyy, hänen vaikea sairautensa huomataan. Näin tsaariperheen sisäpiiriin pääsee uiskentelemaan Rasputin (Ben Cartwight), jonka vaikutusvalta näyttää erityisen rumalta alamaisten silmissä. 

Paikoitellen Viimeiset tsaarit on vähän hämmentävä sekoitus dokumenttia, epookkia ja Levottomat-tyylisiä kohtauksia, mutta kyllä se katsomisen arvoinen on. Sarja on otettu vastaan ristiriitaisesti. Erityisesti Venäjällä on älähdetty historiallisista epätarkkuuksista. Vai onko perimmäinen vika kuitenkin siinä, että sarja näyttää piinallisen tarkasti sen, miten kansa nousee kapinaan ja kaataa ikiaikaisena pidetyn, itsevaltaisen hallinnon?

Five Came Back (2017)

Samannimiseen kirjaan perustuva dokumenttisarja kertoo viidestä Hollywood-ohjaajasta, jotka jättivät toisen maailmansodan aikana oman uransa sivuun ja värväytyivät tekemään propaganda-elokuvia. William Wyler, Frank Capra, George Stevens, John Ford ja John Huston eivät ehkä oikein tienneet, mihin päänsä pistivät, mutta kukapa sitä olisi ennen sotaa tiennyt. Nämä ohjaajat (ja lukemattomat kuvaajat heidän lisäkseen) laittoivat henkensä ja terveytensä alttiiksi elokuvia tekemällä. 

Oli kiinnostavaa nähdä ja kuulla, miten esimerkiksi hävittäjälentueen taisteluja kuvattiin tositilanteissa. Toisaalta, vaikka tiesin, että osa sotadokumenttien taistelukohtauksista on lavastettuja, minua yllätti, kuinka suuria ja mahtipontisia simulaatioita tehtiin. Pearl Harborin pommituksen toisintaminen tuntuu näin vuosikymmenten päästä tarkasteltuna melkoiselta resurssien tuhlaukselta. Sanomista siitä projektista kyllä tulikin. 

Ihan hirveästi mainetta ja kunniaa, mammonasta puhumattakaan, ei sotakomennus välttämättä tuottanut ohjaajille. Olisi ollut eittämättä mukavampaa pysyä Kaliforniassa ja tehdä elokuvia kuin altistaa oma taiteellinen visio propaganda- ja sensuurisosastojen alle. Eipä sillä, etteikö jokainen näistä ohjaajista olisi siitä huolimatta tähteään Hall of Famessa ansainnut. Melkoista tähtien tykitystä dokumenttisarja on muutenkin, kommentaattoreina toimivat Steven Spielbergin ja Francis Ford Coppolan kaltaiset legendat, sarjan kertoja on puolestaan Meryl Streep.