Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Ah ja voih, mitä juuri luin!

Pitkään aikaan en ole tainnutkaan aloittaa kirjaesittelyä yhtä innostuneella hönkäilyllä, mutta Robert Galbraithin Valkoinen kuolema sen todellakin ansaitsee.

Minun ja Galbraithin (a.k.a. J. K. Rowlingin) yhteinen matka on ollut ristiriitoja täynnä. Olen muun muassa syyttänyt kirjailijaa liiallisesta jaarittelusta, ontuvasta juonenkuljetuksesta sekä tuskastuttavan laajasta henkilökaartista. Ja siitä huolimatta olen päätynyt kehumaan jokaista kirjaa ja jäänyt täpinöissäni odottamaan seuraavaa osaa. Miksi ihmeessä?

Galbraithin uusinta romaania voisi huoletta moittia kaikista edellämainituista asioista. Teos on pidempi (suomennos on lähes 700 sivua), juoni monimutkaisempi ja henkilökaarti laajempi kuin missään kolmesta edellisestä teoksesta. Kirjailija todellakin haastaa lukijan ja pakottaa keskittymään pysyäkseen yksityisetsivien monimutkaisen tutkinnan vauhdissa. Tarina kimpoilee oletetusta lapsenmurhasta aina ministerin kiristykseen, vasemmistoradikaalien tutkimiseen, itsemurhaepäilyyn, ihmisoikeusrikoksiin ja taideväärennöksiin asti. Todellakin, sulattelemista riittää. Jälkipuheessaan kirjailija itsekin myöntää Valkoisen kuoleman olevan yksi haastavimmista romaaneistaan.

Juoni on kuitenkin ollut minulle aina Cormoran Strike -sarjassa sivuseikka. Romaanit nimittäin elävät ja hengittävät erittäin onnistuneen henkilökuvauksen ja ennen kaikkea pääparin; Striken ja Robinin välisen kemian ansiosta. Valkoisessa kuolemassa molemmat kamppailevat omien parisuhdehuoliensa kanssa ja ovat henkisesti kaueampana toisistaan kuin aikoihin, mutta silti jännite toimii ja liimaa muuten hajanaisen juonen yhteen. 

Erinomaisia ovat myös tarinan sivuhenkilöt. Tarina sijoittuu Lontoon olympialaisten aikaan vuonna 2012 ja Lontoo näyttäytyykin hieman erilaisena kuin tavallisesti: kadut täyttyvät olympiahumusta ja brittien jännityksestä: sujuuko kaikki kuten kuuluukin? Näissä kulisseissa Strike ja Robin astuvat brittiaateliston ja poliitikkojen maailmaan, eikä näky ole kaunis. Ministeriöissä juonitellaan ja kiillotetaan omaa sädekehää, nuhjuisissa maalaiskartanoissa eletään menneisyyden loistoon ja kankeaan etikettiin jumittuneena.

Myös pääpari on jumissa: Robin avioliitossaan ja Cormoran laastarisuhteessaan. Siitä huolimatta työtoverien keskinäisten välien jumiutuminen on näistä kaikista jumeista aivan omassa luokassaan. Lientyvää on tosin luvassa, mutta kuinka käynee seuraavassa osassa?

Valkoinen kuolema on erinomainen dekkari luettavaksi omana kokonaisuutenaan, mutta suosittelen kyllä sarjan lukemista alusta asti järjestyksessä. Strike ja Robin ovat nimittäin kiinnostavin etsiväpari, joihin viime vuosina olen tutustunut.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Otava 2018
687s.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Arvostelukappale