Saila Susiluoto: Metropolis

En tiedä, kannattaisiko tätä julkisesti tunnustaa, mutta Saila Susiluodon Metropolis valikoitui kirjastosta mukaani puhtaasti upean ulkoasunsa vuoksi. Kannatti tai ei, kirjoitanpa kuitenkin, koska kannen suunnittelusta vastannut Tiina Palokoski on kehunsa ansainnut.

Aikani kirjan ulkoasua ihasteltuani avasin kannet. Varsin pian minulle iski epäilys, että olen haukannut liian suuren palan. Vaikka viime vuosina olen hiljalleen palannut runojen pariin, on Susiluodon lause niin vertaiskuvista täysi, että se ei antanut lukijalleen armoa ollenkaan. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla, jopa tavulla, on oma merkityksensä, joka kurottaa ymmärrettävän arkitodellisuuden tuolle puolen.

Samaan aikaan teoksessa on kuitenkin jotakin hyvin kiehtovaa. Ensinnäkin runoteos on erittäin monipuolinen. Perinteisemmän (joskin varsin modernin) runon lisäksi seassa on muun muassa proosarunoja, satuja ja muotorunoja. Tunnelma on unenomainen, liki painajaismainen ja dystooppinen. Ilma on sakeanaan Johanneksen ilmestystä.

Metropolis-nimi muistutti minua 1920-luvun kulttielokuvasta, dystopia sekin. Metropoliksen kaupunkivaltio jakautuu kahteen osaan: maan yläpuoliseen ylellisyyteen ja maan alapuoliseen työnorjuuteen. Erinäisten vaiheiden (en totta puhuen tunne juonta yksityiskohtaisesti) jälkeen maanalainen tulva tuhoaa työläisten kaupungin. Tähänkin teokseen lienee saatu innoitusta kyseisestä elokuvasta, sillä kuvastossa on paljon samaa. Susiluodon sanat ovat tanssia maailman raunioilla. Tuho, sen uhka ja mahdollisuus, ovat läsnä jokaisena hetkenä.

Runot ovatkin yhtä aikaa tässä ajassa ja toisaalta ajattomia. Näinä ilmastoahdistuksen päivinä moni samaistunee tunnelmiin:

Lippu taskussa, siinä lukee: vapaa matkustaja

Toisaalta Susiluoto sekoittaa mukaan 70-luvun lapsen ydinsodan pelkoa ja vuosituhantista sivilisaatioiden tuhon historiaa. Roomalaisilla raunioilla on helppo muistaa, kuinka suuri ja mahtava  valtakuntakin tukahtui omaan mahdottomuuteensa. Niissä mietteissä kertojaääni katsahtaa useaan kertaan taivaalle. Avaruus tähtikuvioineen jatkaa omaa elämäänsä, toteuttaa kosmista tarkoitustaan, riippumatta siitä, kuinka käy maapallolle, pienestä ihmispopulaatiosta puhumattakaan.

Luin useita Metropoliksen runoja moneen kertaan ja tasoja riittäisi varmasti vaikka kuinka monelle lukukerralle. Ennen kaikkea suosittelenkin teosta hc-lyyrikoille. Toisaalta, en kyllä itseäni sellaisena pidä, ja siitä huolimatta koen sanoman, yhdenlaisen, tulleen minullekin perille. Siispä rohkeasti runoratsun selkään!

Saila Susiluoto: Metropolis
Otava 2018
101s.