Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraithin Käen kutsu on J.K. Rowlingin ensimmäinen salanimellä julkaistu dekkari. Kovin pitkään salaisuus ei kylläkään pysynyt piilossa. Käen kutsua on sittemmin käännetty kuumeisesti kielelle jos toiselle ja uutta osaa sarjaan odotellaan. Rowling-fanina kirjaan tarttuminen oli minulle itsestään selvyys, enkä joutunut pettymään. Jonkin verran ristiriitaisen olon kirja kuitenkin jätti. Siispä pitkästä aikaa Amman lukuhetkessä, bloggaaja väittelee itse itsensä kanssa!

Yksityisetsivä Cormoran Strike

Cormoran Strike on kyllä ehkä siistein etsivä nimi, mitä tiedän. Ainoastaan Mr. Holmes pystyy parempaan. Strike on myös hyvin kiinnostava ja ristiriitainen hahmo. Hänen menneisyytensä on kiehtova kokoelma seurapiiriliitoa ja rappiotiloja. Striken menneisyyttä ja hänen piirteitään ihmisenä luodataan syvältä ja lukijan on helppo samastua päähenkilöön.

Paitsi että vähempikin syväluotaaminen olisi riittänyt. Tajuan kyllä, että kun ollaan luomassa kirjasarjaa, pitää ensimmäisessä osassa pohjustaa kunnolla. Mutta toisaalta, tarvitseeko lukijan tuntea päähenkilö perin pohjin? Jos nyt mietitään vaikkapa Sherlock Holmesia, kuinka paljon lukija tuntee hänen mielenliikkeitään ja elämänsä kipupisteitä? Niitä voi vain arvailla, mutta siitä huolimatta se ei vähennä salapoliisin kiehtovuutta vähääkään.

Robin Ellacott

Sattuman oikusta Strike saa tilapäiseksi sihteerikseen juuri kihlautuneen Robinin. Robin onkin melkoinen pakkaus eläessään unelmaansa todeksi yksityisetsivän toimistossa. Strike on kaikessa kummallisuudessaan kiehtova, mutta Robin on se henkilö, jonka kenkiin lukija astuu.

Robin, siis ihan oikeasti, Robin??? Kun uskollisia Robin-apulaisia jaettiin, oli Batman ensimmäisenä jonossa.


Tarina

Kirja alkaa hyvin raflaavasti. Kuvankaunis malli Lula Landry putoaa kotinsa parvekkeelta katuun ja menehtyy. Alkaa ennennäkemätön mylläkkä, kun media kaivelee kaikkia tapauksen yksityiskohtia. Lopulta kuolema todetaan itsemurhaksi, mutta Lulan veli ei halua hyväksyä sitä. Tässä vaiheessa kuvaan astuu Cormoran Strike. Kirjailija kieputtaa ja pyörittää lukijaa niin, että välillä heikottaa. Henkilöitä on paljon ja Cormoranin yksityiselämä ja menneisyys sotkeutuvat nykyisyyteen ja toimeksiantoon. Erinomainen tarina!

Mutta vähän hidas ja pitkä. Kaikki kiemurat eivät olleet lopputuloksen kannalta olennaisia. Tarinassa on jonkin verran turhaa toistoa ja tyhjäkäyntiä, mikä ei ole hyvä juttu juonivetoisessa dekkarissa.

Murhaaja

Galbraith pitää lukijaa jännityksessä pitkään. Jossakin vaiheessa Strike alkaa ärsyttävästi vihjailla tietävänsä murhaajan, mutta ei vahingossakaan paljasta mitään ennen loppua.

Jostakin syystä arvasin murhaajan silti aika varhaisessa vaiheessa. Lakkasin kuitenkin uskomasta teoriaani, sillä se ei tuntunut uskottavalta. Enkä ole varma, oliko ratkaisu sitä lopussakaan. Motiivi oli mielestäni vähän hämärä. 

Kuvailu

Kaikki Rowlingia lukeneet tietävät, että eläväinen kuvailu on yksi hänen tavaramerkeistään. Myöskään Galbraith ei tuota siinä suhteessa pettymystä. Minulla ei kyllä ole aavistustakaan, millainen väri on ankanmunansininen ja tuntuu hieman epäuskottavalta, että Cormoran Strikekaan sitä tietäisi. Pidän silti siitä mielikuvasta, minkä sana herättää.

Mutta tässäkin vähemmän olisi ollut enemmän. Kuvailu olisi kaivannut reipasta karsintaa ja tiivistystä. Kun kerrotaan sairaan ihmisen luona vierailusta, tuntuu jonkin verran liioitellulta kuvata yhden aukeaman aikana kolme kertaa ruumiista leijailevaa mätänemisen hajua. 

Pituus

En ole pitkien kirjojen ystävä. Reilut neljäsataa sivua on ihan hyvä pituus. Lukeminen ei jää pikapyrähdykseksi, muttei toisaalta veny maratoniksikaan.

Tiivistystä kirja olisi kuitenkin kaivannut, kuten useampaan otteeseen olen jo maininnut. Dekkarin ei tarvitse olla täyttä toimintaa joka hetki, mutta turha paikallaan polkeminenkin on turhauttavaa.

Summa summarum

Kaiken kaikkiaan kirja jätti hyvän jälkimaun suuhun. Rowling näkyy osaavan kirjoittaa melkeinpä mitä vain ja millä nimellä tahansa. En tiedä, miten olisin kirjaan suhtautunut, jos en olisi tiennyt kirjailijan henkilöllisyyttä. Olisin varmaan pitänyt kirjaa ihan kohtuullisena keskivertodekkarina. Myönnän, että nyt tunnen jonkinlaista Rowlingin taikapölyä ympärilläni. Odotan kuitenkin ihan vilpittömän innokkaasti jatkoa Cormoran Striken seikkailuille. Lisää dynaamisuutta kerrontaan ja Iso-Britannia on saattanut saada uuden klassikkodekkarin.

Robert Galbraith: Käen kutsu
Otava 2013.
463s.
Suom.Ilkka Rekiaro
Arvostelukappale.