Antti Tuuri: Alkemistit. Maallinen rakkaus
Antti Tuurin Alkemistit. Maallinen rakkaus oli kenties haastavin Tuurin kirja, mitä olen lukenut. Kirja oli hidas, pohdiskeleva ja filosofinen kuten 1700-luvun (sala)tiedemaailmaa käsittelevälle kirjalle hyvin sopiikin. Tuurihan ei ylipäänsäkään ole mikään action-kirjailija, mutta tällä kertaa hän kirjoittaa aivan poikkeuksellisen verkkaisesti. Tempo kumpuaa luontevasti kirjan aiheesta. Maanmittari Carl Fredrik Bergklint on innostunut alkemiasta ja ruotsalaisen tiedemies-mystikon Emanule Swedenborgin kirjoituksista. Huikentelevainen vuorikapteeni, Swedenborgin seuraaja August Nordenskiöld houkuttelee Bergklintin luokseen Uuteenkaupunkiin valmistamaan kultaa, Viisasten kiveä ja Uutta Ihmistä. Kullan valmistaminen on epävarma ja pitkä prosessi. Miehet uskovat sen kestävän nopeimmillaankin vuoden. Mutta kun rahasta ja sitä kautta hiilistä, ruoasta ja kaikesta muusta tarpeellisesta on pula, ei työ tunnu pääsevän edes alkuun.
Kirja on siis hyvin hidas ja paikoitellen raskaslukuinen, muttei tämä seikka vielä tehnyt kirjasta haastavaa tai vaikeaa luettavaa. Kuten jo edellisestä kappaleesta on pääteltävissä, sisältää kirja paljon teologis-filosofista pohdiskelua, joka kyllä on varsin mielenkiintoista. Valottaahan romaani samalla osaltaan aikakauden aatehistoriaa, joskin varsin pienen ja oppineen ryhmittymän osalta. Pientä lisähaastetta lukemiseen toi myös alkemia, mikä on luonnollisesti kirjassa keskeisessä osassa. Jostakin kumman syystä peruskoulun päättötodistuksessani komeilee täysi kymppi kemian kohdalla, mutta jo lukiossa havaitsin, ettei tämä oppiaine kiinnostanut minua ollenkaan. 1700-luvun mystiikkaan varsin vahvasti vivahtava alkemia upposi kyllä allekirjoittaneelle paremmin kuin nykyaikainen kemia, mutten silti voi varsinaisesti kehua olleeni mukavuusalueellani.
Onneksi oli Bergklintin haikeankaunis rakkaus Katariinaan ja onneksi oli Nordenskiöldin kamalan kanamainen Anna Charlotta -vaimo, sillä ilman tätä viihteellistä puolta en ehkä olisi selvinnyt kirjan loppuun asti. Lisäksi on mainittava vielä useat kohtaukset, jossa Bergklint leikkii Nordenskiöldin lasten kanssa. Tämä hoivaava, isällinen puoli oli viehättävää, enkä muista sitä aiemmin Tuurin miespäähenkilöissä näin vahvasti tavanneeni. Muuten Bergklint oli kyllä ehtaa Tuuria. Maanmittari oli läpeensä kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rauhallinen mies. Välillä ärsyynnyin hänen saamattomuudelleen hetkinä, jolloin kaikki meni päin mäntyä ja ainoa järkevä teko olisi ollut lähteä kävelemään.
Kaiken kirjoittamani jälkeen saatatte epäilemättä luulla, etten pitänyt Alkemisteista. Anteeksi harhautukseni, sillä asia on aivan päin vastoin. Kirja oli kyllä hidas ja välillä raskaskin luettava, mutta milloinkahan olisin oppinut näin paljon uutta kirjaa lukiessa? Tuuri haastaa lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Aivan samoin tekee hänen päähenkilönsä, joka lukee kirjoituksia vajavaisella kielitaidollaan, lukee aina uudelleen ja uudelleen, että varmasti ymmärtäisi kaiken ja oppisi jotakin uutta. Sellaista lukemisen tapaa nykypäivänä enää harvemmin harjoitetaan, sillä kirjallisuus on muuttunut (ei laadultaan vaan enemmän luonteeltaan) kertakäyttökirjallisuuden suuntaan. Tai ehkä kirjallisuus ei ole muuttunut, vaan ihmisten suhtautuminen. Itsessäni ainakin tunnistan liian usein helpon ja valmiiksi pureskellun kaipuun. Joten kyllä, pidin Alkemisteista paljon. En voi sanoa olleeni hurmioitunut ja ahmineeni kirjaa kuumeisesti eteenpäin. Siitä huolimatta uskon muistavani kirjan vielä pitkään ja nimenomaan hyvässä valossa. Itse asiassa tämä saattaa hyvinkin olla yksi Tuurin parhaista teoksista, vaikkei omaksi henkilökohtaiseksi suosikiksi nousekaan.
Maallinen rakkaus on kaksiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Alaotsikosta voisi päätellä, että toisessa osassa päästään jo lähemmäs Korkean Vuoren huippua. Kauhulla odotan, selviänkö siitä. Siitä huolimatta haluan ehdottomasti kilvoitella ja koettaa.
Ps. Ai niin, Kirsti Maulan suunnittelemasta kirjan kannesta. Se oli lasteni mielestä uskomattoman kiehtova ja he selasivat kirjaa useaan otteeseen siinä toivossa, että kyseessä kuitenkin olisi lastenkirja!
Toisaalla:
Lukukausi
Anssin kirjat
Antti Tuuri: Alkemistit. Maallinen rakkaus
Otava 2013
382s.
Kirja on siis hyvin hidas ja paikoitellen raskaslukuinen, muttei tämä seikka vielä tehnyt kirjasta haastavaa tai vaikeaa luettavaa. Kuten jo edellisestä kappaleesta on pääteltävissä, sisältää kirja paljon teologis-filosofista pohdiskelua, joka kyllä on varsin mielenkiintoista. Valottaahan romaani samalla osaltaan aikakauden aatehistoriaa, joskin varsin pienen ja oppineen ryhmittymän osalta. Pientä lisähaastetta lukemiseen toi myös alkemia, mikä on luonnollisesti kirjassa keskeisessä osassa. Jostakin kumman syystä peruskoulun päättötodistuksessani komeilee täysi kymppi kemian kohdalla, mutta jo lukiossa havaitsin, ettei tämä oppiaine kiinnostanut minua ollenkaan. 1700-luvun mystiikkaan varsin vahvasti vivahtava alkemia upposi kyllä allekirjoittaneelle paremmin kuin nykyaikainen kemia, mutten silti voi varsinaisesti kehua olleeni mukavuusalueellani.
Onneksi oli Bergklintin haikeankaunis rakkaus Katariinaan ja onneksi oli Nordenskiöldin kamalan kanamainen Anna Charlotta -vaimo, sillä ilman tätä viihteellistä puolta en ehkä olisi selvinnyt kirjan loppuun asti. Lisäksi on mainittava vielä useat kohtaukset, jossa Bergklint leikkii Nordenskiöldin lasten kanssa. Tämä hoivaava, isällinen puoli oli viehättävää, enkä muista sitä aiemmin Tuurin miespäähenkilöissä näin vahvasti tavanneeni. Muuten Bergklint oli kyllä ehtaa Tuuria. Maanmittari oli läpeensä kunnollinen, vastuuntuntoinen ja rauhallinen mies. Välillä ärsyynnyin hänen saamattomuudelleen hetkinä, jolloin kaikki meni päin mäntyä ja ainoa järkevä teko olisi ollut lähteä kävelemään.
Kaiken kirjoittamani jälkeen saatatte epäilemättä luulla, etten pitänyt Alkemisteista. Anteeksi harhautukseni, sillä asia on aivan päin vastoin. Kirja oli kyllä hidas ja välillä raskaskin luettava, mutta milloinkahan olisin oppinut näin paljon uutta kirjaa lukiessa? Tuuri haastaa lukijansa hidastamaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Aivan samoin tekee hänen päähenkilönsä, joka lukee kirjoituksia vajavaisella kielitaidollaan, lukee aina uudelleen ja uudelleen, että varmasti ymmärtäisi kaiken ja oppisi jotakin uutta. Sellaista lukemisen tapaa nykypäivänä enää harvemmin harjoitetaan, sillä kirjallisuus on muuttunut (ei laadultaan vaan enemmän luonteeltaan) kertakäyttökirjallisuuden suuntaan. Tai ehkä kirjallisuus ei ole muuttunut, vaan ihmisten suhtautuminen. Itsessäni ainakin tunnistan liian usein helpon ja valmiiksi pureskellun kaipuun. Joten kyllä, pidin Alkemisteista paljon. En voi sanoa olleeni hurmioitunut ja ahmineeni kirjaa kuumeisesti eteenpäin. Siitä huolimatta uskon muistavani kirjan vielä pitkään ja nimenomaan hyvässä valossa. Itse asiassa tämä saattaa hyvinkin olla yksi Tuurin parhaista teoksista, vaikkei omaksi henkilökohtaiseksi suosikiksi nousekaan.
Maallinen rakkaus on kaksiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Alaotsikosta voisi päätellä, että toisessa osassa päästään jo lähemmäs Korkean Vuoren huippua. Kauhulla odotan, selviänkö siitä. Siitä huolimatta haluan ehdottomasti kilvoitella ja koettaa.
Ps. Ai niin, Kirsti Maulan suunnittelemasta kirjan kannesta. Se oli lasteni mielestä uskomattoman kiehtova ja he selasivat kirjaa useaan otteeseen siinä toivossa, että kyseessä kuitenkin olisi lastenkirja!
Toisaalla:
Lukukausi
Anssin kirjat
Antti Tuuri: Alkemistit. Maallinen rakkaus
Otava 2013
382s.
En ole Tuurin Pohjanmaa-aiheisia romaaneja juuri lukenut, vaikka olisi puoliksi pohojalaasensa pitänytkin. Tämä Alkemisti on alkanut kiinnostaa, sen voisi pyytää vaikka joulupukilta...
VastaaPoistaJa olet NIIN oikeassa siinä, että lukutavat ovat täydellisesti muuttuneet: ennen kun kirjoja oli saatavilla vain vähän, niitä vähiä kirjoja luettiin useaan kertaan ja niistä jopa osattiin pitkiä pätkiä ulkoa. Nyt puoli vuotta jonkin verran kirjablogeja seuranneena olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka monet kertovat ahmivansa kirjoja, harppovansa raskassoutuisten kohtien yli ja raahaavansa esim. kirjastosta kassikaupalla kirjoja, joita eivät sitten kuitenkaan ehdi lukea. Jos kyseessä olisi ruoka, puhuttaisiin syömishäiriöstä :). Kannatan itse "slow reading" -- sen ei välttämättä tarvitse olla hidasta lukemista, mutta asiaa ja kieltä sisäistävää. Joudun tutkimustyössä monesti lukemaan täysin mahdottomia kirjoja tai artikkeleita. Siinä tottuu ylipitkiin alaviitteisiin tai täysin puuduttaviin argumentaatioihin ja oppii myös selättämään nämä vaikeat kirjat. Silloin arvostaa kaunokirjallista tekstiä jota saa vain lukea ja josta saa vain nauttia...
Apua, tuo syömishäiriö kolahti! Juuri ajattelin, että pitää viedä muutama kirja takaisin kirjastoon, kun en kertakaikkiaan ehdi niitä lukea. Arvioin täysin yli oman lukuaikani viime viikkoina ja siksi toiseksi tätä kirjaa oli mahdoton lukea nopeasti, enkä sitä halunnutkaan.
VastaaPoistaSamasta syystä pyrin lukemaan joka kuukausi myös tietokirjallisuutta (tosin myönnän, populaarissa muodossa yleensä!), että säilyisi ote myös kirjallisuuteen, mitä pitää pureskella ja miettiä.
Kyse on myös vastaanottokyvystä ja sen rajoista. Aivot eivät pysty työstämään kaikkea lukiessa syntynyttä ajatusta. Seurauksena voi olla kirjabulimia. Lukemisen ja syömisen samankaltaisuuksia voisi jatkaa esim., että toiset eivät halua/jaksa lukea paksuja romaaneja = halutaan hotkaista koko iso suklaalevy kerralla, ei osata nauttia pala kerrallaan...
PoistaVaan kyllä minäkin sorrun: ostan romaaneja ym. vaikka tiedän etten ehdi niitä ainakaan tänä tai ensi vuonnakaan lukea. Lainaan tutkimuskirjastosta sadoittain kirjoja, vaikken millään ehdi lukea/työstää niitä kaikkia.
Minulla on tämä jo lukupinossa odottamassa, sain kirjan kirjaston varausjonosta viime viikolla. Odotan kovasti tämän pariin pääsyä, Tuuri on muutenkin ihana ja tämän kirjan aihe ja verkkaisuus kuulostavat hirmuisen hyviltä. Kirja kuulostaa kuitenkin sellaiselta, että yritän varata tälle kunnolla lukuaikaa ja -rauhaa, eli luen tämän sitten jossain vaiheessa kun on vähän pidemmät vapaat edessä.
VastaaPoista(Tuurin parhaita? Mitä luulet, löytyykö tämä jopa F-ehdokaslistalta...?)
Tälle kannattaa ehdottomasti varata aikaa, hyvä kirja menee ihan pilalle, jos sen yrittää väkisin runnoa päivässä luetuksi. Mietin, uskallanko veikata kirjaa F-kuusikkoon, mutta koska yleensä veikkaan ihan vääriä kirjoja, en uskaltanut :) Mutta joo, kyllä näkisin tässä hyvinkin paljon potentiaalia niihin karkeloihin!
PoistaKirjan kielellinen poljento on täyttä Tuuria. Upea ja maukas.
VastaaPoistaItsekin olin jo lähellä jättää kirja kesken, tuli niin paljon vastaan outoja sanoja ja alku oli muutenkin hieman sekava. Mutta kynnyksen ylittämisen jälkeen kirja on ollut, jos ei silkkaa nautintoa, niin ainakin hyvin mielenkiintoinen ja surullinenkin. Harvoin meinaa tulla tippa linssiin kirjaa lukiessa, mutta tämän kirjan kohdalla sekin tapahtui.
VastaaPoistaLisäksi kirjassa on sopivasti huumoria ja paljon ajateltavaa meille itse kullekin.