Marko Kilpi: Kuolematon

Sain luettua Marko Kilven Kuolemattoman loppuun. Hieno teos, mutta ensimmäistä kertaa ikinä pelottaa mennä nukkumaan miehen ollessa yövuorossa! Eikä Kuolematon edes ole sillä tavalla pelottava kirja vaikka rankka onkin. Perusturvallisuudentunteeni taisi saada kolahduksen. Tai sydämeni reiän.

Näin kirjoitin lauantai-iltana blogini Facebook-sivuille nukkumaan mennessäni. Itse asiassa ilta oli mennyt jota kuinkin seuraavasti: istuin sohvassa hankalassa asennossa liian pitkään, mutta halusin saada luettua kirjan loppuun vielä sinä iltana. Tässä onnistuinkin, koska Marko Kilven Kuolematon on nopealukuinen, eikä mahdottoman pitkä kirja. Ensimmäinen ajatukseni kannet suljettuani oli, että tämä oli ehdottomasti Marko Kilven paras romaani, muttei koskettanut minua henkilökohtaisesti aivan samalla tavalla kuin aikaisemmat. Enhän itkenytkään yhtään, toisin kuin vaikka Elävien kirjoihin -kirjaa lukiessani. Hampaita pestessä se sitten alkoi. Oli pakko käydä tarkistamassa pari kertaa, että ulko-ovi oli varmasti lukossa. Kävin vuoteeseen ja kirjoitin ylläolevan päivityksen facebookiin. Sammutin valot. Pyörin sängyssä ja yritin olla miettimättä oikein mitään. No, myönnetään, vähän mietin, mitä kirjoittaisin Kuolemattomasta blogiini. Sitten alkoi vähän pelottaa. Suljettujen silmäluomien takana näkyi välähdyksiä ihmisistä, joita en tuntenut. Mielessäni liitin ne juuri lukemaani kirjaan. Oli pakko sytyttää valot, ottaa puhelin käteen ja lueskella netistä hetki mitättömiä viihdeuutisia. Ensimmäistä kertaa ikinä tervehdin ilolla julkkis-BB:n älyttömiä tapahtumia. Sen jälkeen uni kyllä maistuikin makeasti.

Marko Kilvellä on omituinen kyky operoida alitajuntaani. Sen ole huomannut jo aikaisempien kirjojen kohdalla. Jälleen kerran Kilpi maalaa eteeni näyn, jota en haluaisi nähdä. Näkymä on tosin tuttu jo Kadotetut -romaanista. Olli Repo joutuu palaamaan erään autotallin ovelle, vaikka hän oli kuvitellut, ettei sitä koskaan tarvitsisi tehdä. Ovi-symboliikkaa kirjasta löytyy muutenkin. Jokin painaa Ollia, ahdistaa ja ajaa erilleen lapsesta ja ex-vaimosta. Ahdistukseen liittyy raitapaitainen poika ja ovi, jota ei missään nimessä saa avata.

Sitä mukaa, kun Olli kerii menneisyytensä palasia kokonaisuudeksi, joutuu hän työparinsa Elias Kasken kanssa hankaliin tilanteisiin. Kirja alkaa raflaavasti tilanteesta, jossa itsemurhakandidaatti on kiivennyt työmaanosturiin. Nostokurkia Repo myös katselee iltaisin remontoimattomassa poikamieskämpässään. Ne ovat häiritseviä poikkeuksia kaupunkisiluetissa. Ne muistuttavat Repoa itsensä voittamisesta, mutta myös putoamisesta ja menetyksestä, vaarasta, että yhdessä hetkessä kaikki murenee. Vahvasti ei mene myöskään työrintamalla. Tutkinnan edetessä yksi aivan tavallinen kotietsintä päätyy katastrofiin, samoin kuin eräs normaali perheväkivaltakuulustelu. Pikku hiljaa kaikki alkaa nivoutua yhteen mitä iljettävimmällä tavalla.

Kuolematon kertoo lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kilpi kuvaa, mitä kauhua se tuottaa lapselle, mutta myös sitä, mitä se tekee aikuiselle. Ja miten paha jatkuu sukupolvesta toiseen. Kirjailija vihjaa kiinnostavalla tavalla sukupolvien ketjusta ja vaietusta todellisuudesta, joka voisi tarjota selityksen moneen pahaan asiaan tässä maassa. Itse en kuitenkaan uskaltanut viedä tuota ajatusta aivan loppuun asti mielessäni, enkä ole varma, uskalsiko Kilpikään. Kiinnostava se joka tapauksessa on.

Kuten jo aluksi totesin, Kuolematon on Marko Kilven ehjin ja taidokkain romaani. Kokonaisuus on kompakti, eikä sisällä mitään turhaa. Aikaisemmissa romaaneissa Kilpi on välillä lipsahdellut kirjailijan roolista poliisin rooliin ja ryhtynyt valistamaan (mikä tosin ei ole itseäni häirinnyt). Sen sijaan Kuolematon ei kerro, millainen maailma on, vaan näyttää sen. Kuten sanottu, näky ei ole aina kaunis. Mutta kuitenkin, kuten Kilven kaikille romaaneille on ominaista, kaiken rumuuden keskellä on myös kaunista. Tässäkin kirjassa mennään niin lähelle helvettiä kuin on mahdollista. Mutta onneksi myös yhtä lähelle taivasta.

Toisaalla Blogistaniassa:
Rakkaudesta kirjoihin
Lukutoukan kirjablogi

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013
303s.