Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Lähtökohtaisesti en halua kirjoittaa yhdestäkään kirjasta keskinkertaista tai puolivillaisesti valmisteltua tekstiä. Olisi kuitenkin silkkaa itsepetosta väittää, eikö sellaisiakin tule joskus tehtyä. Mutta kun on kyse Harri V. Hietikon teoksista, tunnen ylimääräistä tarvetta terästäytyä. Teokset hämmentävät, ärsyttävät, paikoitellen herättävät sellaisiakin ajatuksia, joita en julkisesti viitsi kirjoittaa ylös. Mutta toisaalta, juuri kun malja on täyttymässä ja olen valmis sulkemaan kirjan kannet lopullisesti, alkaa otsalohkossa pyörimään ajatusmylly, joka häiritsee sen verran, että lukemista on pakko jatkaa. Hietikon kirjat herättävät tunteita ja ajatuksia. Se on yksinomaan hyvä asia.
Hietikon Biker-trilogian avannut Lausukaa Paranoid riemastutti epäsovinnaisuudellaan. Samaa voi sanoa myös muista osista Näkemiin Shosanna ja Insomnian ensioireet, vaikka tunnelma muuttui vakavammaksi tai sitten se olin minä, joka muuttui.
Lähtökohtaisesti en innostu dystopiasta, en sitten yhtään. Dystopiat kertovat mielestäni enemmän tästä päivästä ja kirjoittajastaan kuin luovat varteenotettavia tulevaisuuden kuvia. Olen itse luonteeltani optimisti, ja vielä odotan sitä päivää, että joku kirjoittaisi varteen otettavan, positiivisen dystopian, missä kaikki on hyvin, kansat kavereita keskenään, sairaudet voitettu ja niin edelleen. Ai niin, sehän on utopia. Eipä siitä sen enempää.
Hietikon uutuuromaani Pandemian jälkeen toivottaa lukijat tervetulleeksi sankariaikaan. Kirjailija kikkailee hauskasti aikajatkumolla: kertoja puhuu nykypäivän lukijalle, mutta kirja sijoittuu hamaan lähitulevaisuuteen, jossa suurin osa maapallon väestöstä on kuollut nopeasti edenneen, tuhoisan Pandemia kolmen kourissa. Tämä on johtanut nykyaikaisen, länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen. Turvaa haetaan keskiaikaisten linnojen jyhkeiden muurien sisältä ja käypänä valuuttana toimivat hopea ja bensiini. Koteihinsa kuolleet lukemattomat ihmiset ovat jääneet niille sijoilleen ja lemmikkikoirista kehittyneet villikoiralaumat vaeltavat kaupungissa etsien lisää verta.
Pandemian jälkeinen aika vaikuttaa kiihkeän persun tai Odinin soturin päiväunelta. Maailmanpaloahan haikailevat yleensä ne, jotka eivät syystä tai toisesta koe nyky-yhteiskuntaan sopeutuvansa. Mutta Pandemian jälkeen ajat ovat toiset. Valtatyhjiössä jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäjäksi on noussut Auktoriteetti, Turussa pääpaikkaansa pitävä löyhä organisaatio, jonka täysivaltaiset Kansalaiset koostuvat vanhan maailman aikana asevelvollisuuden suorittaneista miehistä ja naisista. Heidän alapuolellaan ovat Asukkaat, jotka saavat nauttia Auktoriteetin suojeluksesta vastapalveluksena heidän suorittamistaan alemman luokan työtehtävistä. Auktoriteetti pitää yllä Järjestystä, joka pohjautuu äärikonservatiivisiin arvoihin. Sankariaikaan.
Voihan koiranoksennus, sanon minä. Tässä kohtaa herkempinahkainen olisi jo saattanut jättää lukemisen kesken, mutta joskus lehmänhermoista on hyötyä. Nimittäin, mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kyseenalaisemmaksi kuva pandemian jälkeisestä Järjestyksestä alkaa muuttua. Jonkin ajan kulutua "Tervetuloa sankariaikaan" kuulostaa melko ironiselta toivotukselta. On helppoa haikailla vanhojen hyvien aikojen perään. Hietikko leikittelee tällä kliseellä oivallisesti. Kaikki ei ollut ennen paremmin.
Mahdollistaakseen Järjestyksen ylläpitämisen Auktoriteetti on solminut löyhiä liittolaissuhteita eri puolilla Suomea vaikuttaviin ryhmittymiin. Niistä yksi on eversti Zeta, Auktoriteetin syntyhistorian merkkihenkilö, joka on alkanut sooloilla kaukaisessa Kajaanissa. Kirjan päähenkilö, lonely rider -henkinen luutnantti Naavasaapas lähetetään pitkälle ja vaivalloiselle matkalle halki Suomen eliminoimaan kapinakenraali. Matkan varralla hän kohtaa hävitystä ja tuhoa sekä eri tavoin uuteen maailmaan sopeutuneita ihmisiä klassisessa Mad Max -hengessä. Kuvauksessa on samanlaista apokalyptista kyberpunkia kuin Ukkosmyrskyssä.
Naavasaappaan matka kulkee myös Pielaveden kautta, mistä saa aina erityispluspisteen. Näin nimittäin on myös todellisuudessa, kaikki tiet vievät lopulta Pielavedelle. Uskoisin, että tämä luonnonlaki ei muutu mahdollisen apokalypsin jälkeenkään. Mutta minä olenkin optimisti.
Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät dystopioista sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat haastaa itseään ja ajatteluaan. Pandemian jälkeen tarjoaa pureskeltavaa useammallekin lukukerralle.
Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018
245s.
Hietikon Biker-trilogian avannut Lausukaa Paranoid riemastutti epäsovinnaisuudellaan. Samaa voi sanoa myös muista osista Näkemiin Shosanna ja Insomnian ensioireet, vaikka tunnelma muuttui vakavammaksi tai sitten se olin minä, joka muuttui.
Lähtökohtaisesti en innostu dystopiasta, en sitten yhtään. Dystopiat kertovat mielestäni enemmän tästä päivästä ja kirjoittajastaan kuin luovat varteenotettavia tulevaisuuden kuvia. Olen itse luonteeltani optimisti, ja vielä odotan sitä päivää, että joku kirjoittaisi varteen otettavan, positiivisen dystopian, missä kaikki on hyvin, kansat kavereita keskenään, sairaudet voitettu ja niin edelleen. Ai niin, sehän on utopia. Eipä siitä sen enempää.
Hietikon uutuuromaani Pandemian jälkeen toivottaa lukijat tervetulleeksi sankariaikaan. Kirjailija kikkailee hauskasti aikajatkumolla: kertoja puhuu nykypäivän lukijalle, mutta kirja sijoittuu hamaan lähitulevaisuuteen, jossa suurin osa maapallon väestöstä on kuollut nopeasti edenneen, tuhoisan Pandemia kolmen kourissa. Tämä on johtanut nykyaikaisen, länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoutumiseen. Turvaa haetaan keskiaikaisten linnojen jyhkeiden muurien sisältä ja käypänä valuuttana toimivat hopea ja bensiini. Koteihinsa kuolleet lukemattomat ihmiset ovat jääneet niille sijoilleen ja lemmikkikoirista kehittyneet villikoiralaumat vaeltavat kaupungissa etsien lisää verta.
Pandemian jälkeinen aika vaikuttaa kiihkeän persun tai Odinin soturin päiväunelta. Maailmanpaloahan haikailevat yleensä ne, jotka eivät syystä tai toisesta koe nyky-yhteiskuntaan sopeutuvansa. Mutta Pandemian jälkeen ajat ovat toiset. Valtatyhjiössä jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäjäksi on noussut Auktoriteetti, Turussa pääpaikkaansa pitävä löyhä organisaatio, jonka täysivaltaiset Kansalaiset koostuvat vanhan maailman aikana asevelvollisuuden suorittaneista miehistä ja naisista. Heidän alapuolellaan ovat Asukkaat, jotka saavat nauttia Auktoriteetin suojeluksesta vastapalveluksena heidän suorittamistaan alemman luokan työtehtävistä. Auktoriteetti pitää yllä Järjestystä, joka pohjautuu äärikonservatiivisiin arvoihin. Sankariaikaan.
Voihan koiranoksennus, sanon minä. Tässä kohtaa herkempinahkainen olisi jo saattanut jättää lukemisen kesken, mutta joskus lehmänhermoista on hyötyä. Nimittäin, mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kyseenalaisemmaksi kuva pandemian jälkeisestä Järjestyksestä alkaa muuttua. Jonkin ajan kulutua "Tervetuloa sankariaikaan" kuulostaa melko ironiselta toivotukselta. On helppoa haikailla vanhojen hyvien aikojen perään. Hietikko leikittelee tällä kliseellä oivallisesti. Kaikki ei ollut ennen paremmin.
Mahdollistaakseen Järjestyksen ylläpitämisen Auktoriteetti on solminut löyhiä liittolaissuhteita eri puolilla Suomea vaikuttaviin ryhmittymiin. Niistä yksi on eversti Zeta, Auktoriteetin syntyhistorian merkkihenkilö, joka on alkanut sooloilla kaukaisessa Kajaanissa. Kirjan päähenkilö, lonely rider -henkinen luutnantti Naavasaapas lähetetään pitkälle ja vaivalloiselle matkalle halki Suomen eliminoimaan kapinakenraali. Matkan varralla hän kohtaa hävitystä ja tuhoa sekä eri tavoin uuteen maailmaan sopeutuneita ihmisiä klassisessa Mad Max -hengessä. Kuvauksessa on samanlaista apokalyptista kyberpunkia kuin Ukkosmyrskyssä.
Naavasaappaan matka kulkee myös Pielaveden kautta, mistä saa aina erityispluspisteen. Näin nimittäin on myös todellisuudessa, kaikki tiet vievät lopulta Pielavedelle. Uskoisin, että tämä luonnonlaki ei muutu mahdollisen apokalypsin jälkeenkään. Mutta minä olenkin optimisti.
Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät dystopioista sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat haastaa itseään ja ajatteluaan. Pandemian jälkeen tarjoaa pureskeltavaa useammallekin lukukerralle.
Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018
245s.
Olen lukenut aika paljon dystopiaa, mutta tämä kuulostaa vieraalta. En yleisesti ottaen oikein välitä lukea pelkkään sotaan ja sotilaisiin liittyviä kirjoja.
VastaaPoistaIhan täysin sotaromaanihan tämä ei ole, vaan kirjassa kuvataan militanttia yhteiskuntajärjestystä. Mutta jos aihepiiri ei innosta, niin silloin tämä ei välttämättä ole juuri sinun kirjasi.
PoistaKiitos tästä, taas uusi kirjailijatuttavuus minulle, ja sellainen, jota voisin hyvinkin lukea siellä mökkilaiturilla Savossa! En ole vielä lukenut minua kunnolla vakuuttanutta Suomi-dystopiaa persujen tai Rajat Kiinni-porukoiden tulevaisuudesta, mutta tässä voisi olla ainesta siihen. Olen sen verran perverssi, että minua nämä yleensä naurattavat. Eli toimivat kevyenä mökkilukemistona muun ohessa. Ainoa, joka ei ole naurattanut, on The Handmaid's Talen uusi tv-formaatti.
VastaaPoistaHietikko harrastaa paljon sellaista mustaa ja vinoa huumoria, joka vetoaa minuun. Tosin mielestäni tämä on kirjailijan aiempaa tuotantoa vakavampi teos.
PoistaJos luet mökkilaiturilla, tai ylipäänsä jossakin, niin kerrohan mitä tykkäsit!
Olen lukenut tämän kirjan vasta puoleen väliin, mutta se on nyt tauolla kiinnostavampien kirjojen takia. Ihan alku, missä kerrottiin historiaa, oli tosi hyvin kirjoitettu, mutta sitten varsinainen tarina on ollut kuin siirapissa juoksemista. Välillä on kyllä tosi hienosti sanottuja asioita, välillä keskitytään liikaa autojen malleihin ja moottorien tehoihin. Pitää kyllä lukea loppuunkin kunhan lukuruuhka vähän helpottaa.
VastaaPoistaPandemian ja sen jälkeinen aika ja historia avautuu pala palalta, joten kannattaa lukea eteenpäin.
PoistaMukana sunnuntaistriimissä! No jopas on kirja, vaikuttaa kyllä aika erikoiselta. En ole varma, vaikuttaako se erikoiselta positiivisessa vai negatiivisessa mielessä. Lopetin juuri viime viikolla yhden dystopia-kirjan, eli Insguron Ole luonani aina. Ihan huippu kirja. - Täytyy tunnustaa, että en ole tästä Hietikosta koskaan kuullutkaan. On kyllä kiva olla täällä blogimaailmassa, kun koko ajan saa uusia lukuvinkkejä.
VastaaPoistaPiti ihan googlata, kun en muistanut, olenko lukenut Ole luonani ainan - en näköjään ollut. En ole oikein innostunut Ishigurosta missään vaiheessa. Juuri siksi onkin kiva, että blogien kautta pysyy vähän kärryillä kirjallisuudesta yleensä. Ei ole pakko lukea kaikkia kirjoja itse, ja toisaalta saa tosiaan hyviä vinkkejä kiinnostavista kirjoista 😊
PoistaDystopiat ovat jonkun verran tuttuja, mutta lähinä YA-kirjallisuuden puolelta. Ja koskaan en muista lukeneeni dystopiaa, joka sijoittuisi Suomeen. Kuulostaa siis mielenkiintoiselta!
VastaaPoistaTässäpä siis olisi yksi vaihtoehto!
PoistaOlin lukenut sun tekstin jo aiemmin, mutta en ollut saanut aikaan kirjoittaa kommenttia. Lähtökohtaisesti dystopiat on mulle ok, mutta kun nyt luin sun postausta niin aloin miettiä, että dystopioista pitämiseni perusteena taitaa olla se, että luen niitä suht vähän. Luin vähän aikaa sitten Piia Leinon Taivaan (kiinnostava teos), mutta huomaan, että siinä ja tässä Hietikon kirjassa on samoja elementtejä ja henkeä (paljon kyllä erilaistakin, ei sen puoleen) ja saattaa hyvin olla, että jos lukisin dystopioita enemmän tulisi aika nopeasti tunne, että ne toistavat toisiaan. Voin yhtä hyvin kyllä olla tässä asiassa väärässäkin ja olen vaan sattunut lukemaan tietyntyyppisiä dystopioita.
VastaaPoistaKirjoitat, että dystopiat kertovat enemmän nykypäivästä kuin tulevaisuudesta. Näin voi hyvin olla. Ajattelisin jotenkin niin, että dystopiat ovat yksiä mahdollisia tulevaisuuden kuvia, joten ne omaavat pakostakin jonkinlaisen suhteen nykyaikaan.
Omppu, puit hyvin sanoiksi sen, millaisia tunteita dystopiat herättävät. Usein ne jo lähtökohdiltaan toistavat samaa kaavaa, nyansseissa on eroja. Toki näinhän on monessa muussakin genressä.
PoistaMinulla on dystopioihin ristiriitainen suhde. Joistakin pidän valtavasti - Atwood, Verronen, Sinisalo - ja monia olen jättänyt kesken. En usko, että tämä on minun dystopiani.
VastaaPoistaSama. On joitakin ihan helmiä dystopioita ja sitten niitä, joista en osaa innostua yhtään.
PoistaOlen lukenut jonkin verran dystopiaa, vaikka nyt minulla on ollut melko pitkä tauko genrestä. Hietikko on minulle aivan uusi nimi, mutta tämä teos vaikuttaa kiintoisalta. Laitan vinkin korvan taakse, josko jossain vaiheessa tarttuisin siihen.
VastaaPoistaHienoa!
PoistaHyvin varovasti lukemiseni on laajentunut myös dystopioihin. Ei mitenkään tarkoituksellisesti, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että yhä useampi hyvä teos sisältää jonkinlaisen dystopiaosuuden (vrt. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin). Kirjoitat hienosti tästä dystopiasta, mutta siihen en vielä ole valmis tarttumaan.
VastaaPoistaHmm... Tämä kuulostaa ihan virkistävän erilaiselta, mutta pitääkö lukea nuo aikaisemmat kirjat, jotta tästä tajuaa jotain ?
VastaaPoistaHietikko on mulle ihan uusi nimi, vaikka genreä (jos dystopian sellaiseksi voi laskea) jossain määrin seuraankin. Vähän kiinnostaa, mutta suositteletko erityisesti tätä vai ehkä jotain noista muista Hietikon teoksista sellaiseksi, josta aloittaa? Nämä erilaiset militanttisen yhteiskunnat ovat aika hyytäviä, Suomeen sijoittuvaa en ole tainnut lukea kuin jonkun novellin.
VastaaPoista