Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Mitähän juuri luin?

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset päätyi luettavakseni tämänvuotisten Savonia-ehdokkaiden julkistustilaisuudesta. Kun Sammalkorpi kertoi kirjastaan, en oikein ymmärtänyt, mistä kirja kertoi. Sen kuitenkin ymmärsin, että tähän kannattaa tarttua. Nyt, pienoisromaanin luettuani, olen edelleen hämmentynyt, mutta tyytyväinen. Paflagonian perilliset on maaginen, osin painostava, painajaismainen, ahdistavakin teos, joka kuitenkin on myös äärimmäisen kaunis, hallittu ja hillitty kokonaisuus.

Nuori Iax Agolasky lähtee 1800-luvun alkupuolella etsimään seikkailuja. Hän päätyy professori Moltiquen apulaiseksi Luoteis-Venäjälle kohdistuvalle tutkimusretkelle. Keskeltä korpea he löytävät luolan, jonka asukkailla on huomattavan paljon eläimellisiä piirteitä. Retkikunta, Agolasky ja Moltique mukaanluettuina, ovat ihmeissään ja peloissaan. Mitä he ovat löytäneet? Inhimillisiä eläimiä, eläimellisiä ihmisiä? Apinoita? Luonnonoikkuja? Kirottuja ihmisiä?

Teos etenee Agolaskyn katkonaisten päiväkirjamerkintöjen myötä. Sitä mukaa, kun Agolasky saa kontaktin luolan lapsiin, hänen tietonsa kasvavat ja eettinen kriisi yltyy. Tilannetta ei helpota Moltiquen tieteelliset intohimot ja retkikunnan hämäräperäisten apumiesten moraalittomat suunnitelmat. Sitä mukaa kun vuodenajat vaihtuvat, yltyy myös miesten  turhautuneisuus. Eristyneisyys kiristää hermoja. Taudit vaivaavat, kuolema korjaa satoaan. Agolasky kipuilee kahden maailman välillä.

Ei ole mikään salaisuus, etten yleisesti ottaen ole päiväkirjamuotoon kirjoitettujen romaanien ylin ystävä. Esimerkiksi viime viikolla Finlandialla (täysin ansaitusti) palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista aiheutti päänvaivaa nimenomaan päiväkirjamuotonsa vuoksi. Siksi onkin yllättävää, että Sammalkorpi sai kiedottua minut täysin otteeseensa. Tässä tapauksessa päiväkirjamerkinnät eivät työntäneet luotaan pois, vaan päinvastoin vangitsivat syleilyynsä.

Vaikka kirjassa on runsaasti reaalifantasian piirteitä ja tarina sijoittuu 1800-luvulle, on teema hyvin ajankohtainen ja tässä, reaalisessa ajassa puhutteleva. Kenelle kuuluvat ihmisoikeudet? Kenellä on oikeus elää? Kenet suljemme yhteiskunnan ulkopuolelle, missä vaiheessa erilaisuus muuttuu taakaksi? Ehkä Luoteis-Venäjällä ei ole olemassa kirjassa kuvattua luolaa asukkaineen, mutta painajainen on totta tässä ja nyt lukemattomissa paikoissa.

Paflagonian perilliset tuo mieleen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin niin tunnelman kuin aihepiirinsä puolesta. Molemmissa on jotakin vangitsevaa, jotakin häiritsevää. Molemmat kipuilevat inhimillisyyden syvimmissä kipupisteissä ja kielletyn ja sallitun hämärässä rajamaastossa.

Paflagonian perilliset on yksi kuudesta Savonia-ehdokkaasta. Savonia-raati on tunnettu ennakkoluulottomista ehdokasasetteluistaan, mutta voittajia valitessaan se kovin usein kallistuu perinteisen puolelle. Saa nähdä, miten käy tällä kertaa. Oikeastaan toivoisin, että nyt astuttaisiin reteästi rohkeuden alueelle, sillä tälle kirjalle soisin lisää huomiota ja lukijoita.


Kirjaa on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie: Ihastuttavan tiivis, selittelemätön.
Kirjakaapin kummitus: Kansien sulkeuduttua tuntuu, kuin olisi herännyt unesta.
Ullan luetut kirjat: Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä, mutta viehättävä.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut.
Karisto 2016

137s.
Kuvitus Pekka Nikrus: Varjojen lapset
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Hämmentyneen olon tämä minullekin jätti, hyvällä tavalla kuitenkin. Tuntuu, että kirjasta riittäisi ammennettavaa aika pitkään.
    Onpas kiintoisaa kuulla, mitä palkintoraati päättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, totta! Tässä on paljon puhuttelevia elementtejä, vaikka sivumäärä on tiukka. Loistavan pienoisromaanin merkki!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit