Helsingin kaupunginteatteri: Komisario Palmun erehdys

 

Kirjamessumatkalla pistäydyin Helsingin Kaupunginteatterissa. Olen fanittanut Komisario Palmua lapsuudesta asti niin elokuvina kuin kirjoina, mutta teatterisovitusta en vielä ollut nähnyt. 

Komisario Palmu ja vielä erikseen Komisario Palmun erehdys onkin sellainen suomalaisuuden järkäle, johon tarttuminen vaatii rohkeutta. Joel Rinne Palmuna on patsaan arvoinen ikoni. Matti Kassilan ohjaama elokuva on elokuvakriitikoiden äänestyksessä valittu kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, Helsingin Sanomien lukijat puolestaan ovat äänestäneet elokuvan kaikkien aikojen hauskimmaksi ja vielä erikseen Leo Jokelan "Silmät tummat" -lauluesityksen hauskimmaksi kohtaukseksi. Mika Waltarin romaani antaisi kyllä mahdollisuuksia monenlaisille sovituksille, mutta ongelmana on, että yleisö olettaa saavansa Komisario Palmun tietynlaisena pakkauksena.

Ainakin tämä oletus tuntuu olleen päällimmäisenä mielessä Helsingin Kaupunginteatterissa. Joel Elstelän sovitus ja ohjaus noudattelee tuttuja linjoja. Mikko Kivinen Palmuna on uskottava, mutta artikuloi välillä laiskasti. Iikka Forss ja Risto Kaskilahti Virtana ja Kokkina hoitavat hekin hommansa, mutta eivät tuo roolihahmoihin mitään, mitä ei olisi nähty jo 1960-luvulla. Rohkeimmin revittelevät Pekka Huotari insinööri Vaaran roolissa sekä Antti Peltola Aimo Rykämönä. Vuokko Hovatta on ihastuttava  Irma Vanne. 

Ehkä selvimmin elokuvasta erottuvat takaumakohtaukset, joissa uskalletaan leikitellä. Jari Pehkonen Bruno Rygseckinä on iljettävä ja dekadenssissaan niin uskottava, että (tämän suurempaa kehua en voi antaa) Jussi Jurkan Rygseck on hänen rinnallaan pelkkä pyhäkoulupoika.

Kiitän aitoa 1930-luvun tunnelmaa ja art deco -henkistä lavastusta. Arena-näyttämölle niin lavastus kuin koko toteutuskin oli nappivalinta, sillä samaa henkeä hehkuu koko teatteri. Muuten loppuunmyyty teatterivanhus kyllä rimpuili kapasiteettinsa rajoilla. Narikka-, WC-  ja tarjoilujonot kuuluvat asiaan, mutta tukkeutuvat vessanpöntöt koettelevat huumorintajua.

Komisario Palmun erehdys oli varma kokonaisuus ja katsojalle varma valinta. Kun murhaaja on etukäteen tiedossa, samoin kohdat, joissa kuuluu nauraa, ei tarinan seuraaminen vaatinut erityistä ponnistelua. Itse olisin kaivannut jonkinlaista uutta kulmaa ja riskinottoa, mutta sellaista esitystä ei tällä kertaa oltu haluttu tehdä. Ratkaisun oikeutus selvisi minulle narikkajonossa. Ikäiseni tai ehkä hieman nuoremmat katsojat vertailivat, missä vaiheessa olivat arvanneet murhaajan. Tosiaan. On olemassa ihmisiä, joille Komisario Palmu ei vielä ole läpikotaisin tuttu mies. Suotakoon heille ensikosketus, joka noudattelee alkuperäisyyttä.

***

In memoriam Pentti Siimes

Pian teatterissa käynnin jälkeen tuli tieto Pentti Siimeksen menehtymisestä. Siimes, jota ihailin lukuisissa rooleissaan, oli useasti mielessäni esityksen aikana. Siimeksen Aimo Rykämön roolityö on lähes yhtä ikoninen kuin Rinteen Palmu.