Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)

Olen muistaakseni lukenut Claes Anderssonilta jotakin vuosia sitten, aikana ennen blogia ja niinpä en muistakaan että mitä ja milloin. Joka tapauksessa minulle on jäänyt hyvin myönteinen mielikuva monitaiturin tyylistä. Andersson oli kirjamessuilla puhumassa Wsoy:n järjestelmällä bloggaaja-aamiaisella ja lyhyenkin haastattelun aikana ehdittiin kosketella suuria teemoja. Kirjailijan ajatuksia olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

Niinpä oli itsestään selvää, että tarttuisin Hiljaiseloa Meilahdessa -teokseen, vaikken olekaan päähenkilö Oton elämästä kertovaa ensimmäistä teosta lukenut. Vaikka päähenkilö on nimeltään Otto, on teoksessa vahva elämäkerrallinen sävy. Se tuo sinänsä verkkaiseen ja rauhalliseen kerrontaan aivan uuden ulottuvuuden. Yhtä aikaa Andersson on kaunopuheinen ja herkkä, toisaalta hätkähdyttävän suora ja raatorehellinen.

Andersson käsittelee ikääntymistä, sen tuomia ruumiillisia vaivoja ja mielessä pyöriviä ajatuksia kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta. Kuten Otto kirjassa sanoo, vanheneminen on ihanaa, ainakin jos ajattelee vaihtoehtoa! Kertojaäänessä kuuluu samanaikaisesti elämänkokemus ja mittariin kertyneet kilometrit, mutta toisaalta nuorekas epävarmuus, ilo ja poikamaisuus, ikäänkuin mieli ei aina muistaisi, kuin vanha ruumis jo on. Kuolemaa kirja käsittelee toisaalta pelonsekaisella kunnioituksella, toisaalta uteliaalla mielenkiinnolla. Mitä iäkkäämmäksi Otto tulee, sitä kiinnostuneempi hän on kuolemasta, eksoottisesta matkasta.

Vähän samanlainen tunne oli minullakin kirjaa lukiessani. Kolmekymppiselle naiselle on loppujen lopuksi aika eksoottinen elämys päästä kurkistamaan näinkin suorasukaisesti kuvattuun yli 70-kymppisen miehen elämään ja sielunmaisemaan. Monet asiat ovat toki erilaisia, mutta yleinen inhimillisyys taitaa olla kaikilla samanlaista.

Teoksen nimi lupaa hiljaiseloa ja suurin toiminta tapahtuukin Oton pään sisällä. Oman ja tovereiden ikääntymisen lisäksi Otto seuraa aktiivisesti maailmanmenoa ja ottaa kantaa asioihin. Esimerkiksi Vladimir Putinille kaadetaan sellainen täyslaidallinen tiukkoja kysymyksiä, ettei niiden lukemisesta voi olla nauttimatta. Oman hykerrytyksensä aiheeseen tuo toki se, että nämä kysymykset kirjoittaa ääneenlausuttaviksi entinen kansanedustaja ja ministeri. Anderssonin villit visiot terveyskeskusten ja sairaaloiden ilmapiirin parantamiseksi ovat niin järkeviä, että melkein soisi hänen vielä ajavan poliittisiakin asioita.

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa on täydellistä lukemista rauhalliseen sunnuntai-aamuun. Arjen pyörityksessä keskittyminen oli huomattavasti vaikeampaa, mutta lopulta löysin riittävän seesteisen illan kirjan loppuun lukemiseen. Ja millainen päätös se olikaan! Syvästi inhimillinen ja kaunis kuoleman (ja elämän) kuva, aivan kuten koko kirjakin.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
Wsoy 2016
223s.
Suomentanut Liisa Ryömä
Arvostelukappale