Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kiitos blogiyhteisölle, että tämä kirja päätyi luettavakseni. Pitkin alkuvuotta korviini on kantautunut ihastunutta sipinää ja supinaa sekä huokailua. "Siinäpä kirja, joka kannattaa lukea." , "Hämmästyttävän eheä esikoiseksi" ja niin edelleen. Tällaisia lauseita sellaisilta ihmisiltä, joiden sanaan olen tottunut luottamaan.

Eipä sillä, etteikö Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista olisi herättänyt huomiotani jo ennen ilmestymistään. Olen aina ihaillut suunnattomasti Engelin kädenjälkeä Helsingin keskustassa, eikä pääkaupungissa vierailu tunnu täydeltä, ellen pääse edes piipahtamaan senaatintorilla ja pitämään omaa hiljaista, äänetöntä vuoropuheluani tuomiokirkon siluetin kanssa. Tämä seikka sekä kiinnostukseni nimenomaan 1800-luvun alun vuosikymmeniin olivat omiaan samaan tutkani piippaamaan innokkaasti.

Mutta. Oli myös mutta. Sitten Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bertin päiväkirjojen (pyydän anteeksi niiltä, jotka nyt etsivät epäpyhän vertaukseni jälkeen hajusuolaansa), en kertakaikkisesti ole innostunut päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista. Otetaanpa esimerkiksi Kristina Carlsonin Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt William N. päiväkirja, jota olen näköjään sentään kutsunut esittelyssäni sympaattiseksi, mutta jonka hienoutta en kertakaikkisesti kyennyt näkemään, siitä huolimatta, että niin monet näin tekivät.

Minulla oli siis syyni epäröidä, enkä aivan väärässä ennakkouumoilujeni kanssa ollutkaan. Akvarellit on selkeästi sukua Carlsonin teokselle, enkä aivan varauksettomasti innostunut päiväkirjamuotoisesta kerronnasta tälläkään kertaa. Kysymys on varmastikin samalla kertaa vahvuudesta ja heikkoudesta. Sanojakin merkityksellisempää on, mitä jää sanomatta, mitä jää rivien ja päiväkirjamerkintöjen väliin. Lukeminen vaatii ryhtiä ja perehtymistä ja siksipä en halunnutkaan tällä kertaa pilata lukemista kiireellä, vaan makustella tekstiä pikku hiljaa ja ajan kanssa pohtien. Sillä enemmän ja ennen muuta kuitenkin nautin. Paikoitellen mielessäni häivähti Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Ehkä se johtui kontekstista, mutta osittain myös kielestä. Viikilä kuvaa rumaa äärimmäisen kauniisti ja kaunista kovin kipeästi.

Viikkilä luo rivien väleissä komean kuvan. Fragmentaarisuudestaan huolimatta kuva on lopulta kokonainen ja yhtenäinen. Oikeastaan kuvia on kaksi. Toisaalta on kuva Helsingistä, tuosta syrjäisestä, kolkosta, tuulisesta ja jäätävän kylmästä maailmankolkasta, jonne Engel perheineen on heittäytynyt. Engel ei kotiudu koskaan, mutta hänen tilanteensa on parempi kuin vaimollaan: katsoessaan kaupunkia Engel pystyy näkemään myös sen, millaiseksi hän kaupungin tulee rakentamaan, Lopulta Engel jää kaupunkiin saattaakseen työnsä valmiiksi. Kunnianhimonko vaiko välttämättömyyden tähden, sitä kaikki jäävät miettimään, ei vähiten päähenkilö itse. Paitsi kunnianhimoinen arkkitehti, Engel on myös yksinäinen mies, aviomies (omasta mielestään huonohko), mutta ennen kaikkea hän on isä. Pojat jäävät tässä tarinassa taustalle, sillä päiväkirjan sivuilla puhutaan Emiliestä: hauraasta, hennosta, juuri ja juuri elävästä.

Jos pitäisi nostaa yksi hetki kirjasta, olisi se tämä:

Kiedoin kädet tyttöni ympärille, aikaa oli paljon, torin kivet vasta tulevaisuudessa. Onko putoavan isän ja tyttären viimeinen syleily lopultakaan sen lyhyempi aika kuin se, jonka tuuli tarvitsee siirtääkseen kirkon jyvä jyvältä sisämaan aukeille.

Olen lukenut tuon lauseen nyt monenmonta kertaa ja jokaisella kerralla se herättää minussa uusia ajatuksia. Jokaisella kerralla olen entistä vakuuttuneempi siitä, että lause on tosi.

Akvarelleja Engelin kaupungista on teos isistä ja tyttäristä. Se on tarina uuden rakentamisesta, mutta samalla aikaa myös luopumisesta. Onpa kyse arkkitehdin paperille syntyvästä rakennuksesta tai maailmaan syntyvästä uudesta ihmiselämästä, heti syntymän hetkestä eteenpäin alkaa luopuminen. Luopuminen on silmänräpäys, se on ikuisuus ja ennen kaikkea se on elämä. Akvarelli.


Toisaalla:
Ps. Rakastan kirjoja: "...taivaallisen kauniit virkkeet ja ajatelmat, jotka ovat niin timanttisen hienoja, että ne kaikki haluaisi tallettaa sydämeensä ikiajoiksi."

Lumiomena: "Uskon, että luin nyt yhden koko vuoden kauneimmista romaaneista."

Kirjakko ruispellossa: "Hämmästyin, kuinka läheiseksi koin kertojan, joka on mahdottoman urakan äärellä."

Suomi lukee:"Akvarelleja Engelin kaupungista on kuin hieno taideteos, täynnä värejä, tunnetta ja elettyä aikaa."

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215s.
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
Arvostelukappale