Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Äkkiseltään voisi kuvitella, että nälkävuosista kertova romaani on aika vanhana syntynyt ajatus. Mutta ei ole.


Itse asiassa Aki Ollikaisen esikoisteos on yllättävänkin tuore ja nälkävuosien kurimukseen on helppo samaistua. Viimeiset suuret nälkävuodet 1867-68 taitavat olla sisäänkirjoitettuna suomalaisten kollektiiviseen muistiin yhtä voimakkaasti kuin talvisota.


1860-luku oli kaikkiaan katojen aikaa, niinpä talonpojat olivat jo valmiiksi rutiköyhiä ja ostaettuaan ensin viljaa velalla ja sitten myytyään vähät viljansa halvalla velkansa maksaakseen. Samassa tilassa oli myös valtio, joten viljan ostamista ulkomailta viivyteltiin, koska toivottiin, että vasta juhannukselta kylvetyt viljat ehtisivät tuleentua lämpimän kesän ansiosta. Syyskuun alun hallayöt kuitenkin murskasivat nämä haaveet ja enää viljaa ei saanut edes rahalla.


Nälkävuosi alkaa talvesta 1868, kun talvi ja nälkä ovat julmimmillaan. Marja jättää miehensä kuolemaan ja lähtee lastensa kanssa kerjuulle, vaeltamaan talosta toiseen saadakseen pienen leipäpalan tai harmaata velliä, jolla selviäisi seuraavaan paikkaan. Teo taas helsinkiläislääkäri, joka seuraa tapahtumia suojaisan lasi-ikkunan takaa vähän toisenlaisten murheiden kourissa. Saapa puheenvuoron Senaattorikin, J.V.Snellman, mies joka uskoo toimivansa oikein, mutta tuntee silti tekojensa hirveän vastuun harteillaan.

Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja tiivistetysti, jopa niin tiiviisti, että kesti aikansa, ennen kuin hän pääsi nahkojeni alle. Kirjailija on kuitenkin raadollisessa kuvauksessaan tinkimätön, nälkä ja puute paljastavat ihmiset raadollisimmaan ja laupeimmillaankin - joskus. Komean kuvauksen ohella Ollikaista on kehuttava uskottavasta ajankuvasta sekä nälkävuoden tapahtumien ja ilmiöiden hyvästä tuntemuksesta. Ollikainen tuo esille yhtä hyvin suuriruhtinaskunnan talouspoliittiset kiemurat kuin jäkäläleivän aiheuttamat mahavaivat. Asiantuntemus on siellä taustalla, mutta tarina on silti kaiken keskiössä.

Kirja tuo realismillaan ja ihmisten tuntojen ja toiminnan säälimättömällä kuvauksellaan mieleeni Minna Canthin. Erotuksena on se, että siinä missä Canth kuvasi omaa aikaansa, kertoo Ollikainen historiasta. Siitä syystä Ollikainen on voinut korvata Canthin kärkkään alleviivaavuuden humanistisemmalla eri osapuolten kuuntelulla.

Nälkävuosi ei tosiaankaan ole hyvän mielen kirja. Se itkettäisi, mutta koska kirjan henkilötkin ovat liian kuivuneita itkeäkseen, tyytyy lukijakin räpytelemään kuivia silmiä. Minulle tämä oli myös (jälleen kerran) hyvä muistutus siitä, että omat ongelmat ovat kuitenkin aika pieniä ja harmittomia. Nykypäivän "lama"suomalaiselle tämä onkin ehdottoman terveellistä ja sopivan kuristavaa luettavaa.

Erikoisesti haluan esittää kiitokset kirjan ulkoasusta Elina Warstalle. Erikoinen kansipaperiratkaisu sopii puutteen teemaan kuin nenä päähän ja muut koristukset aina sisäkannen kuosia myöten vievät lukijan sopivasti 1860-luvulle. Tältä näyttää yksityiskohtia myöten loppuun asti mietitty kirja.

Monessa kirjablogissa Nälkävuodesta on kirjoitettu ylistävästi: Morren maailma, Jossun lukupäiväkirja, Kaiken voi lukea!, Ilselä.

Ollikainen, Aki: Nälkävuosi
Siltala 2012
n.140s.