Antti Holma: Järjestäjä


Aloitetaan kielteisestä, vaikkei se kai tapana olekaan. Ainoa syy, miksi en ole lukenut tätä kirjaa aiemmin, on pieni ja tiheähkö präntti, jolla kirja on painettu. Se ei houkuttele lukemaan. Joten pieni, kaino toive kustantamoihin: ajatelkaa meitä lukutoukkia ylirasittuneine silminemme! En ole muuten ainoa asiaan huomiota kiinnittänyt. Lienee joku jättänyt kirjan lukemisen tämän asian vuoksi väliinkin. Hyvin harmillista, sillä kirjan sisältö onkin sitten täyttä dynamiittia, tai ehkä kyseessä on paremminkin iloisesti ja ärsyttävästi räsähtelevä papattimatto, tykitys. Parin ensimmäisen sivun jälkeen en enää kiinnittänyt painatusteknisiin asioihin huomiota, sillä olin jo täysin Tarmon pauloissa.

Okei okei okei, nyt kun negatiivisuudet on käsitelty, voinkin keskittyä suitsutukseen. Antti Holman Järjestäjä on yhtä aikaa ratkihauska ja kipeän traaginen, höyhenkevyt ja lyijynraskas, valoisa ja synkkä, kepeä ja vaativa. Kirja itkettää ja naurattaa, viihdyttää ja saa ajattelemaan. Siitä lähtien kun kirjan lukemisen aloitin, en olisi halunnut sitä laskea käsistäni. Paloin ja janosin saada tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi Tarmolle ja hänen ystävälleen Minnamaijalle. Entä Danielille? Annille? Lainapeite-näytelmälle?

Kaikista vahvimmillaan Holma tuntuu olevan nimenomaan henkilökuvauksessa. Tarmon hahmo on briljantti. Hänellä on selkeästi jokin pahasti pielessä, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi hahmoa ei voi olla rakastamatta. Se ei sinällään ole mikään ihme, sillä kaikki naiset rakastavat Tarmoa. Valitettavasti hän itse ei rakasta, pikemminkin päinvastoin. Työpaikallaan kirjastolla Tarmo on yksi tytöistä, joka saa kuulla inhottavia yksityiskohtia työkavereidensa seksielämästä haluamattaan. Tarmo itse haluaisi kuulua miesten joukkoon: kulkea haarat levällään rintakarvoja röyhytellen ja piereskellen. Kun hänen ärsyttävä esimiehensä Lillukka vielä heittää Tarmon perunaleivoksen roskiin, menee jotakin peruuttamattomasti rikki. Tarmo päättää ryhtyä oman elämänsä sankariksi, kasvattaa velttoina roikkuvien narujen tilalle lihakset ja päästä lähelle elämänsä miestä, kirjastossa tapaamaansa Danielia. Daniel on B-luokan näyttelijä A-luokan kropassa, ikuinen poika miehen ruumiissa.

Tarmon ryhtiliike näyttää tuottavan tulosta. Sisäisella soundtrackilla soi big band -musiikki, lihasten välissä tuntuu rako ja Tarmo saa työpaikan Suomalaisesta teatterista järjestäjänä. Meneillään on Lainapeite -produktio ja Tarmo tutustuu työryhmään, johon on kasattu näyttelijöiden karikatyyrit: mahdoton ja hankala diiva, alkoholisoitunut keski-ikäinen miesnäyttelijä, elosteleva nuori miesnäyttelijä ja hento, herkkä ja kaikkien himoitsema naisnäyttelijä. Sekä tietenkin ohjaaja, joka saa päähänsä mitä älyttömämpiä ideoita yrittäessään saada aikaiseksi kelvollista esitystä. Tarmo kehittyy varsin hyväksi järjestäjäksi, mutta hänen omat henkiset paineensa käyvät koko ajan sietämättömämmiksi, varsinkin, kun hänen kaukokaipuunsa kohde Daniel tulee produktioon mukaan. Teatteri on Antti Holmalle tuttu miljöö. Hänen teatterimaailman kuvauksensa on hykerryttävää ja välillä Holma lyö ihan toden teolla. Arvattavasti teatteriväki tunnistaa monta sellaistakin nyanssia, mikä maallikolta jää huomaamatta.

Holman kieli on eläväistä, välillä uskomattoman kaunista, välillä mustaa ja rumaa. Pääsääntöisesti tarinaa seurataan Tarmon kertomana, mutta ääneen pääsevät myös Daniel unipäiväkirjansa sivuilla sekä Riitta Rysä, näyttelijöiden pelkäämä siilitukkainen teatterikriitikko, kritiikkiensä kautta. Erilaiset kerrontatavat tuovat tarinaan vaihtelua ja vipinää. Erityisesti Danielin hahmo olisikin jäänyt kiiltokuvamaiseksi torsoksi ilman hänen omaa tajunnanvirtaansa.

Teatteri tarjoaa hyvän metaforan elämälle. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta miksipä olisikaan, kun se kerran toimii. Loppujen lopuksi niin Tarmon elämäremontti kuin Lainapeitteen rakentaminenkin tuntuu olevan epätoivoista tuulentuvan rakentelua. Siitä huolimatta niin näyttelijät, Tarmo kuin lukijakin haluavat palavasti uskoa, että kyllä tämä tästä, tämä onnistuu. Siinä mielessä Tarmo on samassa veneessä näyttelijöiden kanssa, että jollakin tapaa rikki tuntuu olevan heistä jokainen. Tarmo on kuitenkin ainoa, joka tunnistaa ristiriidan ihanteen ja todellisuuden välillä liian suureksi. Siinä piilee tarinan komedia ja tragedia.

Teatterissa olin oppinut, että draama ei synny siitä. että koko ajan on ikävää, vaan siitä, että ihmiset pyrkivät hyvään tai edes tasapainoon, mutta epäonnistuvat ja harhautuvat. Ihmisiä puolestaan ei saa nauramaan sillä, että yrittää olla hölmö, vaan sillä että on mahdollisimman tosissaan.

Järjestäjä on yksi tämän vuoden Savonia-ehdokkaista. Kyllä en mieltäni pahoittaisi, jos tämä voittaisi.

Toisaalla blogistaniassa:
Kirsi naurahteli useaan otteeseen.
Krista kuvaa teosta sekopäisen hyväksi.
Marilen mielestä kirjassa oli vähän liikaa aineksia.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014
383s
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Voi ei, nyt vähän harmittaa etten saanut tätä kirjastosta jouluksi (vaikka onhan noita kirjoja, ei sillä). Järjestäjä on ehdottomasti lukulistalla, tästä kirjasta on kuullut niin paljon hyvää, ja nyt kun sinäkin vielä sitä kehut. Toivotaan siis nopeita varausjonoja joulun jälkeen. :)

    Leppoisaa joulunaikaa!

    VastaaPoista
  2. Jos joulupukki ei tuo Holmaa, on ostettava itselleni vielä jälkijoululahja... ;)
    Onnellista joulua sinulle!

    VastaaPoista
  3. Nyt vähän hävettää. Olen mielessäni leimannut tämän kirjan huumorikirjaksi vailla sen suurempaa merkitystä, ja vaikka minulla on tämä hyllyssäni, olen ajatellut tylysti ohittaa tämän (sillä en ole huumorikirjojen ystävä). Nyt mainion ja valaisevan arviosi myötä ymmärrän, että olen ollut tekemässä isoa virhettä. Järjestäjälle on siis selkeästi annettava mahdollisuus!

    Kiitos tästä, Amma, ja mukavaa joulunpyhien jatkoa sinne! ♥

    VastaaPoista
  4. Hurja kirja, kerta kaikkisen HURJA! Järjestäjä on sellaista tykitystä, että vähään aikaan ei ole luettu vastaavaa.

    Alun perusteella olin hieman epäilevä. Kirjan ensimmäiset kymmenet sivut kun keskittyvät kuvaamaan sitä, kuinka paljon naiset kuvottavat, oksettavat ja ällöttävät kirjan kertojaa. Mahtaa olla suurin naistenvihaaja, mitä on kirjan kansiin kirjoitettu, mietin. Holma kirjoittaa niin terävästi ja osuvasti henkilöhahmoista, että väkisinkin hänen tarkka silmänsä on hauskuuden takana ilkeä.

    Se, mikä näissä arvioissa kuin itse kirjan esittelyssäkin on jäänyt taka-alalle, on se, että kirjahan on kaappihomon tarina. (Tosin tätä kaappihomous-teemaa hieman häiritsi se, että jossain vaiheessa kirjaa, yllättäen, alettiin kuvailla Tarmon menneisyyden miessuhdetta; se rikkoi tarinaa.) Kaappihomous selittää alun naisvihan ja myös sen, miksi Daniel, Tarmon ihastus, on täysin erilainen niistä miehistä, joiden kanssa Tarmo seksiä harrastaa. Tarmo päätyy rankaisemaan itseään himoistaan antautumalla sadistien käsiin. Danielia tähän osaan ei kerta kaikkiaan osaa kuvitella.

    Kaappihomoteeman ohella kirja on todella antoisa kuvaus teatterin maailmasta. Kirjassa käydään läpi yhden näytelmän synty ensi-iltaan asti. Ihastuttavaa luettavaa!

    Järjestäjässä olisi mielestäni ollut tiivistämistä, etenkin puolivälin jälkeen. Aivan liikaa Danielia. Lopussakin olisi ollut karsimista. Lopun terävyyttä hieman häiritsi ylimääräiset elementit (esim. mustalaiskerjäläisen paljastus) ja itse olisin jättänyt viimeisen kappaleen kokonaan pois. Se hieman pilasi tunnelmaa (palautti todellisuuteen epätodellisen maailmasta, johon loppu oli hiukeasti liukunut).

    Olisin myös keksinyt kirjalle toisen nimen, Järjestäjä on huono, huono nimi!

    Pikkupuutteista huolimatta paras kirja viimevuotisesta, mitä olen lukenut.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit