Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Siirrymme henkiseen perintöön, joka teille nyt tiedoksi ja seuraavalla tavalla jaettavaksi:

1. Tolkulla pärjää.

2. Tavallinen riittää.

3. Väkijuomia hillitysti, mieluiten ei ollenkaan.

4. Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse.

Laitan tämän tähän ylös, että muistan sitten joskus omaa testamenttia kirjoittaessani. Olen aina tiennyt, että meissä kaikissa on pieni palanen Mielensäpahoittajaa, mutta huomaan tämän osuuden kasvavan koko ajan, ainakin itsessäni.

Siihen on siis tultu, Mielensäpahoittajan testamenttiin. MP-faneilla ei kuitenkaan liene syytä suurempaan huolestumiseen, sillä uskon Mielensäpahoittajan kuuluvan niihin vanhoihin tervaskantoihin, jotka eivät ihan hevillä tästä maailmasta eroa. Asiaa on kuitenkin hyvä valmistella, niin ajattelee Mielensäpahoittaja, mutta perillisiä touhut alkavat hermostuttaa. Onko Mielensäpahoittaja masentunut? Kysymyshän on täysin absurdi, mutta Mielenspahoittajan jälkeläisille ominainen (kts. testamentin kohta 4). Siitä huolimatta Mielensäpahoittajan täytyy alistua hetkeksi toisten armoille pienen ruumisarkkuonnettomuuden myötä. Siitä sukeutuu Etelä-Suomen seikkailu, jossa maailmojen yhteentörmäys (niin hyvässä kuin pahassa) on vääjäämätöntä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on ensimmäinen romaanimuotoinen Mielensäpahoittaja-tarina. Aiemmin pienissä pakina- ja kuunnelmapätkissä suursuosioon noussut konsepti toimii myös pidemmässä muodossa. Ehkäpä romaanin ulostulo on vain oikeus ja kohtuus, sillä Mielensäpahoittajan hahmo syventyy huomattavasti verrattuna entiseen. Lyhyissä tekstipätkissä korostuvat jääräpäisyys sekä vanhakantaisuus ja vaikka järki jääryyden taustalla ei tyystin ole jäänyt pimentoon ennenkään, mahdollistaa proosa vanhan viisauden todellisen esilletulon.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ei nimittäin ole aivan niin hauska kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta ei se ole myöskään huonompi. Mielensäpahoittaja itse on vähemmän rasittava ja enemmän rakastettava hahmo. Hänellä ei ole pelkästään  joukkoa pinttyneitä tapoja, vaan myös elämänkokemusta olettaa, että tietty toimintatapa on se oikea ja paras. Toisaalta Mielensäpahoittaja on sen verran arkirealisti, että hän voi tunnustaa olevansa väärässä - tosin vain itselleen ja senkin puolittain ja pakon edessä.

Päähenkilön lisäksi lukija saa tutustua paremmin myös hänen läheisiinsä. Kuusikodissa makaavaan vaimoon sekä naapuriin, jonka kanssa on oltu riidoissa ikuisesti, mutta jonka thaimaanialainen vaimo on sivistynyt ihminen. Ja luonnollisesti Poikaan ja Miniään, joilla on muitakin huolia kuin kuolemaan valmistautuva isä ja appiukko. Kuten niin usein elämässä, parhaiten Mielensäpahoittajan aaltopituuksilla ovat lapset: lastenlapset ja naapurin Jarmo. Aikuiset tekevät asioista syystä tai toisesta monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.

Tuomas Kyrö ei kirjoita oikeastaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi aikaisemmin sanonut tai kirjoittanut. Mutta juuri siinä piileekin Mielensäpahoittajan hienous. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, ollaan perusasioiden äärellä: Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014
248s.
Arvostelukappale