Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies on kova kirja. Se on ensimmäinen spontaani ilmaus, mikä mieleeni tulee. Jokainen Kähkösen tuotantoon aiemmin tutustunut tuntee hänen kykynsä ja laadukkaan tekstinsä, mutta tällä kertaa kirjailija ylittää itsensä. Minulle, lukijalle, huokuu kirjaa lukiessani tunne, että tähän romaaniin kirjailija on laittanut kaikkensa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta, lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin harvinaisen voimakas tunne on. Kovasta kirjasta on kysymys siinäkin mielessä, että se ei antaudu eikä päästä helpolla. Kirja ei ole vaikea, eikä oikeastaan raskaskaan, mutta verkkainen se on. Juoni ei pakota henkilöitä tekemään nopeammin, enemmän ja isommin, vaan Kähkönen seurailee hahmojensa elämänkulkua siinä tahdissa kuin se etenee. Aluksi olin ongelmissa, sillä kiireiden vuoksi minulla oli aikaa lukea kirjaa vain pari sivua ennen nukahtamista ja senkin väsyneenä. En päässyt hitaaseen rytmiin mukaan, vaan väsynyt mieleni olisi kaivannut räjähdyksiä, helppoja vitsejä ja huojentavia juonenkäänteitä. Mitään tälläista Kähkönen ei tarjoa. Kirja on armoton. Ja hyvä niin, sillä kun minulle tarjoutui mahdollisuus heittäytyä kirjan vietäväksi kunnolla, jouduin pyörteeseen, josta ei ollut poispääsyä. Monta kertaa jäin makustelemaan kaunista kieltä tai pohtimaan syviä sanoja. Kiitos, Sirpa Kähkönen, että kirjoitit: Siitä muutoksesta. Minä uskon, että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä. Se vastasi moneen mieltäni viime aikoina askarruttaneeseen kysymykseen.

Kirjasta tulee mieleen muutamia vertailukohtia toisiin kirjailijoihin. Ensiksikin suuri ihanteeni Antti Tuuri. Mielleyhtymä on helppo ymmärtää, sillä Tuuri on käsitellyt hienosti samaa aihepiiriä teoksessaan Ikitie. Pitkään jännitin, yltääkö Graniittimies samalle tasolle. Ylsi se, mutta hyvin eri tavalla. Samaa oli verkkainen rytmi ja liikuttava kuvaus pienen ihmisen mielenliikkeistä suurten aatteiden pyörteissä. Toisaalta mieleeni tuli Hannu Raittilan Canal Grande, kirja, josta en juurikaan pitänyt, mutta joka toisaalta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Graniittimies on samanvärinen, harmaa ja likaisenruskea kirja. Veden elementti, siinä häilyvät valonsäteet ja syvältä kumpuavat hajut olivat samantyyppisiä. Kuten tiedämme, Raittila voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon.

Graniittimiehen teema kiinnosti itseäni henkilökohtaisistakin syistä. Valkoisesta sukuhistoriastani löytyy nimittäin myös toisenlainen tarina. Yksi sisarussarjasta nai vasemmistokunnallispoliitikon ja mies muilutettiin rajan yli. Sisar seurasi miestään. Myöhemmin hän palasi tyttären kanssa. Mies ja toinen lapsi eivät enää voineet palata. Tämä historia on hiljaista historiaa. Takaisin palanneet eivät juuri menneitä muistelleet. Eivät halunneet, eivätkä kai uskaltaneet.

Sirpa Kähkönen kuvaa elämänsä kunnossa olevia ihmisiä, joille oma kotimaa on kääntänyt selkänsä. Siitä huolimatta he lähtevät vapaaehtoisesti. He ovat ihanteellisia ja uskovat vankkumatta aatteeseensa. He ovat valmiita jättämään kotinsa ja perheensä, luopumaan kaikesta, muuttamaan nimensä. Rajan takana heille tarjotaan mahdollisuutta kääntyä vielä takaisin, mutta päätös on jo tehty. Vastassaoleva todellisuus on shokki. Mutta toisaalta rakentajiahan maahan on kutsuttu, vallankumous tarvitsee uhrautumista. Ja niin he tekevät, uhrautuvat, paikkaavat, korjaavat ja rakentavat. Näkevät paljon sellaista, mikä sotii heidän aatteitaan vastaan, mutta uskovat siihen, että kyse on vain kasvukivuista. Valokuvassa seisovat kuihtuneet, laihtuneet ihmiset, joiden kasvoja uurteet halkovat, silmissään häkkiin joutuneen eläimen katse.

Tuhannet, jopa kymmenet tuhannet suomalaiset muuttivat Neuvosto-Venäjälle aatteen ja utopian perässä 1920- ja 1930-luvuilla. Heillä ei ollut isänmaata, mutta aate oli. 1930-luvulla myös aate petti heidät kaikkien uhrausten, myönnytysten ja uurastuksen jälkeen. Viimeistään se murtaa selkärangan, muuttaa iloisimmankin katkeraksi ja saa puhdasaatteisimmankin menettämään uskonsa.

Niille lukijoille, joille Kähkösen Kuopio-sarja on tuttu, tarjoaa Graniittimies täydentävää tietoa. Lassi Tuomi esiintyy kirjassa nimellä Lavr. Lassin veli Ilja ja hänen vaimonsa Klara taas ovat kirjan päähenkilöt, nuoripari, joka kirjan alussa hiihtää rajan yli. Kiinnostavia henkilöhahmoja on paljon ja kaikkien tarinat tuovat esille sitä, miten arvaamaton vallankumous perillisineen on. Erilaiset ratkaisut eivät takaa palkintoa vallan vaihtuessa. Vallankumouksen logiikka vaatii vihollisia. Kaikista ylimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Pietari, Petrograd, Leningrad. Kaupunki, joka on armoton, kylmä. Kaikesta on pulaa, mutta toisaalta sen kaduilta voi löytyä suurinta irstautta ja yltäkylläisyyttä ja toisaalta suurinta laupeutta ja lähimmäisenrakkautta. Kaupunki, jonka kanavassa ui karhu riimu kaulassaan. Piter.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös: Anneli, Jaana, Tuijata. Hienoille kirjoille ominaista on, että ne saavat osakseen myös hienosti kirjoitettuja arvioita.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
334s.

Arvostelukappale