Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset


Minna Lindgrenin viime vuonna ilmestynyt Kuolema ehtoolehdossa on mielestäni yksi viime vuosien kotimaisen kirjallisuuden virkistävimpiä tapauksia. Lindgrenin luomat yli yhdeksänkymppiset Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat pelottavan vanhoja, pelottavan hupsuja ja pelottavan teräväpäisiä. Mikähän siinä on, että meidän suomalaisten (tai ehkä tämä on yleismaailmallista) on helpompi ottaa terävää yhteiskuntakritiikkiä ja -satiiria vastaan vanhusten suusta? Nyt jo valkokankaallekin yltänyt Mielensäpahoittaja on tästä toinen hyvä esimerkki. Voi, milloin koittaa se päivä, että Siiri ja Irma nousevat ratikan kyytiin valkokankaalla? Tuottajille tiedoksi, että unelmakolmikkoni rooleihin olisi Seela Sella, Kristiina Elstelä ja Eila Roine, vaikka kaikki ovatkin vielä ihan tyttösiä kirjan henkilöhahmoihin verrattuna.

Irma pakkasi vikkelästi käsilaukkuunsa kaiken välttämättömän, toisin sanottuna pelikortit, pienen viskipullon, kaksi pitsinenäliinaa, raitiovaunukortin, lompakon, avaimet, tupakat, kurkkupastillit, varasukkahousut ja ipadin. Ne olivat kaikki jo valmiina laukussa, mutta Irma purki tavaransa ensin eteisen pöydälle tarkistaakseen, että mitään ei puuttunut, ja heitti ne sen jälkeen mielivaltaisessa järjestyksessä takaisin kassiin.

Oheinen lainaus voisi kuvata sitä, etteivät nämä 90-vuotiaan leidit ole ihan niitä kaikista perinteisimpiä mummeleita, mutta niin kirjoittaessani syyllistyisin julkeaan ikäsyrjintään. Yksi kirjan tärkeimmistä sanomista on se, ettei ole olemassa yhdenlaista vanhuutta, jotakin muottia ja kuluraamia, mihin jokaisen tulisi sovittautua. On vain elämää ja se on aivan yhtä monimuotoista ja rikasta kuin nuorempienkin elämä. Tai ainakin niin pitäisi olla.

Tällä kertaa Ehtoolehdon palvelukodissa alkaa putkiremontti ja täyssaneeraus. Tuloksena on tietenkin täyskatastrofi ja vanhuksen päättävät paeta. Onneksi Anna-Liisan vastavihityllä aviomiehellä, Suurlähettiläällä, on kaikenlaisia afäärejä ja sitä kautta myös asuntoja ympäri Helsinkiä. Niinpä sekalainen seurakunta muuttaa kimppakämppään Hakaniemeen, taloon, jonka katolla lukee OXYGENOL. Asunto ei vain ole ihan perinteinen vanhusten asunto...

Edeltäjänsä tavalla kirjassa oli paljon kuviakumartelematonta huumoria. Osansa saa vanhuus, mutta sitäkin enemmän nuoruus. Elämä ylipäätänsä. Lindgren nauraa vähän kaikille ja kaikkien kanssa. Kun kotihoitaja löytää Siirin kokkaamasta pikkuriikkinen Queen of Fucking -essu yllään, nauraa rätkätin niin, että olin pudota tuolilta. Ja kuten ennenkin, jälleen hurmaannuin henkilöhahmojen sivistyneisyydestä, musiikkimausta, suomen kieliopista ja vanhan Helsingin hengestä. Ja kuinka paljon nautinkaan, kun Anna-Liisa käytti spontaanisti ilmauksia: "Istu ja pala!" tai "Tuli ja leimaus!" aivan kuten vuosikymmenten takaisissa tyttökirjoissa oli tapana.

Jokin oli kuitenki myös muuttunut. En ole varma, oliko Lindgrenin yhteiskuntakritiikki muuttunut entistä kärkkäämmäksi vai olenko minä vain muuttunut. Sellainen tunne kuitenkin jäi, että Lindgren haastaa yhteiskunnan ja meidän jokaisen käsitykset ihmisarvosta entistä kiivaammin. Pidän puheenvuoroa tärkeänä ja allekirjoitan ajatukset täysin, mutta samalla tulin myös surulliseksi siitä, kuinka vähän osaamme ikää, kokemusta ja vanhuutta arvostaa. Vanhuus nähdään sairautena, johon syötetään pillereitä, joiden aiheuttamiin komplikaatioihin tarvitaan uusia pillereitä, kunnes vanhus makaa kasviksena sairaalassa. Kuvaavaa onkin, että yksi kirjan onnellisimmista tapahtumista on onnellinen kuolema, omassa sängyssä, läheisten keskellä. Harvinainen ylellisyys näinä päivinä.

Kaiken hersyvän huumorin, korkean iän suoman pikkutuhmailun (Nyt poltan tupakan tai en kuole ikinä) ja kiinnostavan Helsinki-kuvauksen ohella jäinkin mietteliääksi ja surumieliseksi.

Mutta suomalaisen yhteiskunnan insinöörijohtoinen käytännöllisyys ja tehokkuus ruumiin käsittelyssä yhdistettynä alimitoitettuun ja tehtävänsä kadottaneeseen terveydenhoitoon sai heidät mietteliäiksi.

Onko niin, että suomalainen terveydenhuolto, tuo kansallinen ylpeydenaiheemme, on kadottanut tehtävänsä? Vai onko kyse laajamittaisemmasta ongelmasta, siitä, että paitsi ettemme uskalla enää kohdata kuolemaa, pelkäämme myös vanhuutta? Sen sijaan, että kohtaisimme toisen ihmisen ja samalla omat pelkomme, haluamme piilottaa iän tuomat vaivat ja viat. Ja kun se ei enää ole mahdollista, piilotamme vanhuksen palvelutalojen ja sairaalakompleksien sisälle, lääkitsemme hiljaiseksi ja uneliaaksi, tilaan, jossa kuolema tulee aivan liian hitaasti.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014
335s.



Kommentit

Suositut tekstit