Kjell Westö: Kangastus 38


Täytyy aloittaa paljastuksella. Tai ei tämä ehkä mikään jymy-yllätys ole, sillä olen tästä useallekin bloggaajalle nillittänyt: minulla on ollut pitkään Kjell Westö -kompleksi. Luin Missä kuljimme kerran -romaanin silloin aikoinaan heti uudekseltaan. Ja vaikka kirjan ansiot, erityisesti vahva tunnelma ja historiallinen kuvaus olivat ihan selkeästi nähtävissä, en voinut mitään sille, etten henkilökohtaisesti pitänyt kirjasta ollenkaan. Syynkin osaan eritellä. En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöhahmosta, tunsin ärtymystä ja jotakin moraaliseen ylemmyydentuntoon viittaavaa halveksuntaa läpi kirjan. Siispä en ole Westön romaaneihin sen koommin kajonnut, vaikka iän kartuttua mieleen on juolahtanut ajatus, että ehkäpä ajankohta oli huono lukemiselle. Tai että ehkä olin vain siinä iässä, jossa asiat on vielä mahdollista kuvitella mustavalkoisiksi ja nyt henkilöhahmojen ärsyttävyys saattaisi näyttäytyä vain ihmillisenä. Uuden mahdollisuuden antaminen yhdelle Suomen rakastetuimmista nykykirjailijoista tuntui joka tapauksessa varsin perustellulta.


Ja kuinka ollakaan, uusi yritys kannatti! Kangastus 38 on kertakaikkisen tyylikäs ja onnistunut teos. Vähän tekisi mieleni hehkuttaa suuremmillakin sanoilla, mutta hitaasti lämpiävänä olen kuitenkin pidättyväisempi kuin mieleni tekisi. Mutta siis, hyvä kirja tämä joka tapauksessa oli. Ne elementit, joita osasin arvostaa jo itselleni pettymykseksi muodostuneessa lukukokemuksessa, ovat Kangastuksessakin vahvasti läsnä. Westön luomaa ajankuvaa ja historiallisten faktojen paikkansapitävyyttä voi vain ihailla. Keskinkertaisuudesta hänet erottaa se, että mainitut historialliset yksityiskohdat ja tapahtumat eivät ole niitä kaikista ilmeisimpiä ja jo kliseiseksi käyneitä esimerkkejä, vaan aidosti tarinaa eteenpäin vieviä, pikantteja lisiä. Näin lukijalle ei tule samaa epämukavaa oloa kuin sellaisia romaaneja lukiessa, joissa historiallisuus on päälleliimattua. Kaikki tietysti lähtee hyvästä ja perustavanlaatuisesta taustatutkimuksesta, josta on hyvä ammentaa.

Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Ajankohta on oivallisesti valittu, sillä sisällissodan pitkät varjot yltävät vielä sinne asti, toisaalta tulevaisuuden tumman pilvet jo kerääntyvät taivaalle. Vaikka historioitsijana ärsyynnyn siitä, että tulevaisuudesta odotetaan tulevan menneisyyden suora toisinto, huomaan, nimenomaan historioitsijana, syyllistyväni siihen itsekin. Eikö vuodesta 2014 löydykin jotain samaa kuin 1930-luvun retoriikasta? Eroavaisuuksiakin on. Ehkä, niin toivon, aikamme pelastus on se, että aatteet ja aatteellisuus eivät saa suuria joukkoja samalla tavalla hurmoksiin kuin ennen. Jotakin hyötyä pinnallisesta ajastammekin siis on?

Kirjan toinen päähenkilö, Claus "Klabben" Thune on maltillinen ja sivistynyt mies, asianajaja ja entinen diplomaatti. Hän kärsii sydänsuruista vaimon lähdettyä hänen lapsuudentoverinsa matkaan. Oman elämänsä lisäksi Thune on eksyksissä myös vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. 1930-luvun lopulla maltillisuus, avarakatseisuus, sovittelevuus ja humanismi nähtiin pelkuruutena ja nahjusmaisuutena. Vallitsevissa olosuhteissa Thune on lyöty, miehuutensa menettänyt mies: vaimo karkaa ja alkaa kirjoittaa eroottisia novelleja ja hänen poliittiset näkemyksensä johtavat iskuihin ihan konkreettisestikin. Bisneskään ei pyöri niin hyvin kuin ankara äiti toivoisi. Westö tuntuu suorastaan mässäävän hahmon antisankaruudella. Siitä huolimatta vahva usko omiin arvoihin auttaa häntä pitämään päänsä pystyssä. Tunnustan, että opin kirjan aikana ihailemaan Thunea kovasti.

Toinen päähenkilö on rouva Wiik, joka esiintyy kirjassa myös kahdella muulla nimellä. Thune palkkaa hänen konttoristikseen asianajotoimistoonsa. Vaikka hänellä on kaikki syyt olla tyytyväinen alaiseensa, on rouva Wiikissä myös jotain sellaista, joka saa hänen uteliaisuutensa heräämään. Rouva Wiikin omien ajatusten myötä hänen traaginen menneisyytensä avautuu pala palalta. Menneisyyden varjot ovat todellakin pitkät ja joskus mikään ei pysty pelastamaan synkkyydeltä, ahdistukselta ja menneiltä pahoilta teoilta. Westö luo Wiikistä kiinnostavan, psykologisessakin mielessä syvällisen henkilökuvauksen.

Luin romaania e-kirjana pitkällä aikavälillä ja ehkä muutenkin alkuun hieman hajamielisesti, kunnes jossakin vaiheessa tarina alkoi kiinnostaa niin paljon, että olin siinä hyvinkin tiukasti läsnä. Todennäkoisesti alun hajamielisyydestä johtuen loppu pääsi yllättämään melkoisesti. Tai sitten Westö on hyvin taitava juonenkuljetuksessaan. Joka tapauksessa olen tästä yllätyksestä iloinen, sillä en muistakaan, milloin kirjan juonenkäänne olisi saanut minut yhtä hurmioituneeksi kuin nyt.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, mille "puolelle" tai "kannalle" olisin itse kallistunut tietyissä historiallisissa käännekohdissa. Poliittiset mielipiteet tietysti syntyvät voimakkaasti oman perheen, suvun ja ystäväpiirin, koulutuksen ja kokemusten myötä ja ovat näin ollen huonosti siirrettävissä ajankohdasta toiseen ilman anakronismin vaaraa. Jälkeenpäin on luonnollisesti houkuttelevaa ajatella olevansa voittajan puolella. Tunsin kuitenkin kirjaa lukiessani vahvaa sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta Thunen kanssa. En niinkään hänen poliittisten mielipiteidensä vuoksi, vaan hänen maltillisuuteensa ja kiihkottomuutensa vuoksi.

Aika hyvin, ottaen huomioon, että edellisen kerran Westöä lukiessani inhosin suurin piirtein jokaista hänen luomaansa henkilöä. Ehkä Westö on kehittynyt, minä olen varmasti.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)
Otava 2013
Suomentaja Liisa Ryömä
334s.


Kommentit

  1. Amma

    sama vika täällä, tavallaan. Pitänyt Westön Kehä I:n sisäpuolella ylhäisessä ruotsalaisuudessaan kera Wahlroosien sun muiden. Olkoon!
    Vaan katsos:
    http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/seisominen-intohimona.html

    Aika tarttua ja kuristaa kaikki entinen 'tieto'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se usein menee, että jostakin syntyy vaikutelma ja mielikuva, joka vaikuttaa lukemiseen ja josta on vaikea päästä eroon. Onneksi silloin tällöin kuitenkin tulee pyristeltyä irti!

      Poista
  2. Minä pidin tästä kirjasta todella paljon. Upeaa ajankuvaa, arvoituksellinen rouva Wiik ja yllätyksellinen loppuratkaisu - loppu siis yllätti minutkin, vaikka luin kirjan aika tiiviiseen tahtiin - nämä ainekset saivat minut ihastumaan toden teolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että tämä yllätti sinutkin, koska se on osa kirjan tenhoa. Jälkikäteen aloin ajatella, että ehkä ratkaisu oli koko ajan nähtävissä, en vain tajunnut katsoa. Mutta toisaalla niinhän taitava kirjailija tarinansa rakentaakin.

      Poista
  3. Hienoa, että annoit Westölle uuden mahdollisuuden. Ja vielä hienompaa, että se kannatti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ehkäpä sen olisi voinut tehdä aiemminkin, mutta parempi myöhään ja niin edelleen :)

      Poista
  4. Lukuhetkellä on varmasti osansa siihen, miten kirjan kokee: erilaisina hetkinä viehättävät erilaiset tarinat ja kerronnat. Minulle muutama vuosi sitten lukemani Missä kuljimme kerran oli todella vahva elämys, ja pidin paljon myös tästä. Mukavaa, että lukukokemus oli sinullekin antoisa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajankohta ja vallitsevat olosuhteet vaikuttavat. Lukemista ei voi tehdä laboratorio-olosuhteissa ja hyvä niin, sillä silloin ei tulisi niitä mahtavia wau-elämyksiäkään. Missä kuljimme kerran on monelle todella rakas kirja. Melkein tekisi mieli lukea uudestaan ja kokeilla kuinka käy. Toisaalta Westöltä on monta lukematontakin kirjaa odottamassa, ehkä aloitan niistä!

      Poista
  5. Minulle tämä oli ensimmäinen kirja jonka Westölta luin, ja pidin todella paljon! Loppu oli hyvä, pääsi yllättämään. Jossain vaiheessa täytyy tutustua herran muuhun tuotantoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu siis todella on hyvä ja yllättävä, muutenkin kuin minun lepsuuteni vuoksi. Mahtavaa! Kyllä minäkin sain lisäpontta lukea Westöltä muutakin.

      Poista
  6. Yllätin itseni viime vuoden lopulla lainaamalla tämän kirjaston pikalainahyllystä, minulla oli kuitenkin Westön kirjoista aika lailla samanlainen fiilis kuin ensimmäisellä kommentoijalla. Tarina ja tunnelma veivät nopeasti mukanaan ja kun aluksi olin miehelle esitellyt että katsopa kun lainasin uuden Westön sain seuraavaksi todeta hänelle että tämähän on _oikeasti_ hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, nyt kun olisi parempi Westö-tuntija, niin osaisi sanoa, onko tämä jotenkin erilainen kuin miehen aiemmat teokset. Hyvä joka tapauksessa!

      Poista
  7. Minullekin tämä oli eka Westö ja tykkäsin kovasti tunnelmasta ja kokonaisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä onkin pitänyt moni, hienoa!

      Poista
  8. Luin tätä ennen Westöltä Langin, josta en ihan hirveästi pitänyt, mutta tästä senkin edestä. Pidin tätä kirjaa ehkä jo hitusen liiankin täydellisenä ja hiottuna. Jotenkin melkein jäin kaipaamaan jotain säröä. Mutta loistava kirja ja upea kokonaisuus, jonka jälkeen tekee mieli lukea mieheltä enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä tämä on hyvin, hmm, täyteläinen? Kuin taideteos. Langista minulla ei ole muuta mielikuvaa kuin pelkkä kirjan nimi. Minua kiinnostaisi Leijat Helsingin yllä.

      Poista
  9. Luin Leijat Helsingin yllä joskus kauan sitten ja pidin sitä tosi tylsänä. Missä kuljimme kerran oli hyvä, mutta paikoitellen vähän laahaava. Mutta tämä Kangastus 38 teki musta kerta heitolla Kjell Westö -fanin! Upea kirja! Ei ihme, että on ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit