Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on pysynyt minulle koko blogiaikani ajan hiertävänä, ratkaisemattomana ongelmana. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa ja käyttää kieltä. Vielä enemmän pidän hänen omaperäisyydestään ja tavasta kulkea omia, kotimaiselle kirjallisuudelle kovin koskemattomia polkuja pitkin. Siitä huolimatta olen kokenut sekä Harjukaupungin salakäytävät- että Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanit henkilökohtaisella tasolla häiritseviksi, jopa osittain vastenmielisiksi lukukokemuksiksi. Lumikko-arviossani olen nimittänyt tätä tunnetta kalmanhajuksi, joka tihkuu Jääskeläisen tekstistä. Tämä sama epämääräisen painostava, perusturvallisuuden tunnetta jäytävä "kaikki ei ole nyt hyvin" -tunnelma leimaa myös kirjailijan uutta Sielut kulkevat sateessa -romaania.

Heti alkuunsa on kerrottava, että koska haastattelin Jääskeläistä Kirjakantissa lauantaina, oli lukuprosessini
huomattavasti tarkempi ja analyyttisempi kuin normaalisti lukiessani. Kirja suorastaan pursusi pieniä muistilappusia tärkeiden kohtien merkiksi. Tosin kirja houkuttelee pohtivaan, hitaaseen ja filosofiseen lukutapaan jo itsessäänkin. Sen verran syvissä vesissä, jopa pinnan alla, kirjassa liikutaan. Aiheena ei ole enemmän eikä vähemmän kuin kaikki se, mihin me uskomme. Onko olemassa elämää kuoleman jälkeen? Onko olemassa Jumalaa tai mitään sen kaltaista olentoa? Jos on, millainen jumaluus se on? Onko mikään, mihin uskomme totta, vai kenties harhaa? Epäilemättä moni lukija saattaa kokea aihepiirin hivenen raskaana, mutta kun itse merkitsin pitkään harrastusluentooni heti lenkkeilyn ja lukemisen jälkeen ontologisen pohdiskelun (sittemmin pääsin yli kaksikymppiselle tyypillisestä filosofisesta brassailusta, ehkä), oli minulle aiheenvalinta napakymppi.

Siitä huolimatta painiskelin ensimmäiset kolmesataa sivua tutun vastenmielisyyden ja ahdistuksen kourissa. Tunnistin kirjan ansiot vaivatta, mutta siitä huolimatta jouduin vähän pakottamaan itseäni lukemaan. Mutta jossakin vaiheessa paine ja ahdistus hellitti. Huomasin nauttivani ja leijailevani Jääskeläisen luoman vetisen maailman aalloilla, vaikka itse tapahtumat eivät siihen syytä olisi antaneetkaan. Tuntui siltä kuin viimeinkin, kaksi ja puoli Jääskeläisen romaania luettuani, olisin onnistunut hilaamaan itseni samalle, oikealle, aaltopituudelle kirjailijan kanssa ja näkemään hänen maailmansa oudon ja ruman kauneuden. Ehkä asiassa auttoi myös kirjan sivumäärä. 550-sivuisena Sielut kulkevat sateessa on edeltäviä romaaneja paksumpi teos. Ainakin minä tunnuin tarvitsevan ne kolmesataa sivua alkulämmittelyä.

Kirjan juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa. Alkuasetelmasta sanottakoon sen verran, että kirjan päähenkilö on Judit, homealtistunut sairaanhoitaja ja pikkukiva aviovaimo väljähtyneestä avioliitosta. Hän päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja muuttaa Helsinkiin, josta lapsuudenystävä Martta järjestää hänelle töitä. Työ on melkein liian hyvää ollakseen totta, mutta Juditin onnea varjostaa hänen kummipoikansa vakava sairaus. Työnsä puolesta Judit kuitenkin tutustuu Leo Moreauhun, maailmaankuuluun ateistiin. Heidän kohtalonsa alkavat kietoutua toisiinsa ja yhtyvät lopullisesti bruaalilla ja karmealla tavalla.

Sielut kulkevat sateessa on aivan ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen paras teos (tähän mennessä). Siinä on niin paljon ihmisyyttä, elämää, uskontoa, maailmankaikkeutta, kirjallisuutta ja aivan ajattelun peruslähtökohtia käsitteleviä tasoja, ettei kaiken sisäistäminen yhdellä lukukerralla lie edes mahdollista. Sielut kulkevat sateessa onkin kirja, joka pitää lukea useasti ja josta löytyy aina jotakin uutta.

Lukurupeamani huipentui lauantaina, kun pääsin haastattelemaan Jääskeläistä itseään. Keskustelurupeamamme oli oikein antoisa ja sain vastauksia niihin kysymyksiin, jotka mieltäni olivat jääneet vaivaamaan. Sain keskustelun jälkeen paljon positiivista palautetta mielenkiintoisesta keskustelusta ja moni vielä kirjaa lukematon aikoi mennä sen ostamaan tai lainaamaan. Joten jos Pasi satut lukemaan tämän: tuhannet kiitokset ja hyvin meni ;)

Sielut kulkevat sateessa on muuten omistettu kirjabloggaajille. Haluankin päättää tämän arvion kauniiseen sitaattiin. Ehkä tässä on, näin haluan sen tulkita, omistus kaikille Lukijoille:

"Nainen oli syksyisen harmaa. Sievä, tavallaan nuori, mutta merkillisen pölyinen, kuin henkiin herännyt vanha valokuva.
Judit otti kolme askelta kohti naista. Mitä tämä mahtoikaan noin syventyneenä lukea... Hän halusi vain kurkistaa kirjaa, ei lukevaa naista sopinut kysymyksillä häiritä, se oli sanomattakin selvää. Olemus huokui äärimmäistä keskittymistä ja koko lukutapahtuma niin syvää pyhyyttä, että sitä oli pakko kunnioittaa.
Judit katseli, kuinka nainen luki. Hän oli lapsena lukenut samalla tavalla - niin kuin muuta maailmaa kuin kirja ei olisi. Sitten kirjojen lumo oli jotenkin huomaamatta väistynyt.
Nainen käänteli sivuja. Judit ajatteli: Kuinka kaunis ihminen lukiessaan onkaan!"

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa.
Atena 2013
550s.
Arvostelukappale