Tuomas Kyrö: Kunkku

Tuomas Kyrö on yksi lempinykykirjailijoistani. Olenkin esitellyt hänen tuotantoaan blogissa varsin uskollisesti. Linkit muihin teoksiin löytyvät tämän postauksen lopusta. Oli selvää, että tartun myös Kunkkuun, vaikkei kirjan lähtöajatus totta puhuen hirveästi houkutellutkaan. Yhtään ei myöskään parantanut takakannen ensimmäinen lause: Minä olen tissimies. Voi luoja.

Kunkku on niin Tuomas Kyröä kuin romaani suinkin voi olla. Lehtiarvostelussa oltiinkin sitä mieltä, että tässä saattaa olla Kyrön tuotannon pääteos. Se saattaa olla hyvinkin sitä, mutta oma vaatimaton mielipiteeni on, ettei Kunkku siitä huolimatta ole Kyrön paras teos.

Ei Kunkku toki huonokaan ole. Siinä on paljon hyvää ja jonkin verran myös erittäin hyvää. Kuitenkin sitä lukiessa tuli ristiriitainen olo. Johtuiko se kirjan pituudesta, yli 500 sivusta? Vai johtuiko se jo aiemmin mainitusta tissi- ja pyllyhuumorista? Ehkä molemmista. En myöskään aivan ylettömästi innostunut Kuningas Kalle XIV Penttisen ilmiselvästä yhteydestä naapurimaan kuninkaaseen, olkoonkin, että Kunkun ja kuningatar Sofin suhde taas oli ehtaa Dianaa ja Charlesia.

Kirjassa kerrotaan Suomen viimeisen kuninkaan, Kunkun, elämäntarina. Tarina etenee kahdessa aikatasossa, välillä kronologisesti hänen syntymästään kohti nykypäivää ja välillä puurretaan Kunkun uuden arjen ja uusien ongelmien parissa, potkut saaneena ex-kuninkaana ja nykyisenä varastomies Penana. Kunkun hahmo oli minusta turhan kliseinen ja tarina vähän tylsä ja hitusen ennalta-arvattava.

Siinäpä pyyhkeet. Entäs mistä sitten pidin paljon? Pidin todella paljon siitä vaihtoehtoisesta maailmanhistoriasta, jonka Kyrö kirjansa sivuille luo. Aluksi Suomi näyttäytyy tosielämän Ruotsina, mutta avaruusprojektien ja maailmanparannuksen myötä pikemminkin Yhdysvaltoina. Kyrön Suomessa kaikki ovat onnellisia, työttömiä on seitsemän ja kansalla uljas menneisyys. Ruotsalaiset ovat viinaan meneviä ja keskenään sotivia pikkurikollisia, jotka lopulta taantuvat Pohjois-Korean asteelle. Suomessa tennis on rahvaan kansallisurheilu ja maa suoltaa kevyttä musiikkia maailman kuunneltavaksi. Tästä esimerkkeinä mainittakoon The Popedas ja Time Machine. Edvin Laine kuuluu maailman arvostetuimpiin ohjaajiin (kuinka hyvin tämän pystynkään kuvittelemaan). Kaiken tämän Kyrö kertoo niin hyvin, että lukiessa se tuntuu oikeastaan ihan täysin mahdolliselta vaihtoehdolta. Loppua kohti tahti kiihtyy ja menee jo epäuskottavaksi, mutta niinhän karnevaalihenkiseen satiiriin kuuluukin.

Kaikki tämä vaihtoehtohistoria on tietenkin hauskaa, hoksottimia treenaavaa älyjumppaa, mutta sisältää myös vakavan totuuden siemenen. Kuinka paljon historia vaikuttaa siihen, millainen maa ja kansa on nyt. Hienon oivalluksen hetken koin esimerkiksi silloin, kun Kyrön Ruotsissa Abban muusikot esittävät yhteiskunnallisesti kantaaottavaa musiikkia. Niin, oliko ruotsalaisten menneisyydellä hieman helpompi veivata maailmalla myyvää biittihumppaa, kun taas sotien raskauttamat suomalaiset lauloivat kuorossa taistelulauluja?

Juuri tästä Kyrössä pidän. Näennäisesti hauskan ja näppärän taustalla on myös jokin syvällisempi ajatus. Yhtä lailla Kyrön aiemmasta tuotannosta tuttu inhimillisyys ja hyväntahtoisuus on tässäkin kirjassa läsnä. Ja yksi hyvin, hyvin harvinainen taito tuli Kunkussakin todetuksi: Kyrö, jos kuka osaa lopettaa kirjan. Viidessä ja puolessa sadassa sivussa lukija ehtii ajatella tarinasta yhtä sun toista. Jos kirjan osaa lopettaa hyvin, on selvää, että ne positiiviset ajatukset jäävät päällimmäisiksi. Niin tässäkin tapauksessa.

Muut Kyrön kirjat Amman lukuhetkessä:
700 grammaa
Liitto
Mielensäpahoittaja
Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike
Miniä
Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kunkku
Siltala 2013
549s.
Arvostelukappale