Hannu Raittila: Canal Grande

Ei käy kiistäminen, etteikö Hannu Raittilan Canal Granden lukeminen olisi käynyt työstä. Ajoittain tunsin itseni lähes yhtä epätoivoiseksi kuin kirjan päähenkilö insinööri Marrasjärvi yrittäessään pelastaa Venetsiaa tuholta. Raittilan romaani voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001. Piti käydä oikein tarkistamassa, kuka toimi tuolloin valitsijana. Jotenkin en yllättynyt siitä, että valinnan takana oli Claes Andersson.

Sillä Anderssonin älykkyyttä tarvitaankin, että tästä kirjasta voisi sanoa pitävänsä. Kirja ei missään nimessä ole huono, mutta helkkarin tylsä se kyllä on. Suomalainen valtuuskunta saapuu Venetsiaan tarkoituksenaan miettiä keinoja uppoavan kaupungin pelastamiseksi. Italialainen hallintokulttuuri ja keskinäiset sisäpoliittiset kissanhännänvedot tekevät kuitenkin kaiken järkevän työskentelyn mahdottomaksi. Niinpä valtuuskunnan puolentoista kuukauden mittainen komennus muuttuu grappan juonniksi ja epäilyttäviksi toimiksi kahden venetsialaisnuorukaisen kanssa.

On romaanilla ehdottomasti puolensakin. Pidin suunnattomasti Marrasjärvestä, suomalaisesta harmaanfunktionaalisen insinööriajattelun mallioppilaasta, jonka jostakin syystä kuvittelin mielessäni Matti Vanhasen näköiseksi. Henkilöidensä suulla Raittila laukoo Venetsiasta totuuksia, jotka itsekin voin allekirjoittaa. Minulla on nimittäin traumaattinen kokemus talvisesta Venetsiasta vuodelta 2009, enkä usko matkustavani kaupunkiin ihan heti uudelleen.

"Itse asiassa on varsin merkillistä, että nykypäivän asukkaat suhtautuvat niin torjuvasti kaikkiin elämää helpottaviin uudistuksiin tässä meidän aikanamme kiistattoman hankalaksi muuttuneessa kaupungissa. Ovathan venetsialaiset alun perin itse mitä käytännöllisimpiä ihmisiä. Kaupunki on aikoinaan rakennettu nimenomaan tarkoituksenmukaiseksi ja toimivaksi ympäristöksi, missä kanavat ovat olleet nerokkaan käytännöllinen ratkaisu. Nyt ne ovat muuttuneet tarkoitustaan vastaamattomiksi. Alkuperäisen tarkoituksenmukaisuusprinsiipin mukaisesti pitäisi ne toden totta täyttää ja asfaltoida, kuten Marrasjärvi ehdottaa.
Koko kaupunki on muuttunut viimeistään 1700-luvulla koko Euroopan ulkomuseoksi. Suurten löytöretkien ja idänkaupan monopolin menettämisen jälkeen on Venetsia kadottanut dynaamisuutensa ja alkuperäisen ideansa. Juuri siksi kaikki pysähtyneet ja elämänmenosta irti olevat ihmiset, kuten turistit ja vanhukset, kerääntyvätkin tähän kaupunkiin. Venetsiassa ei voi saada mitään aikaiseksi, siellä voi vain oleilla."

Venetsian kuvauksessa kirja onkin parhaimmillaan. Itse nautin suuresti Raittilan realistisesta, kylmästä, sateisesta ja löyhkäävästä kaupungista.

Olin välillä hahmottavinani Raittilan kerronnassa tiettyä niukkasanaista tuurimaisuutta yhdistettynä piinaavan päätalomaiseen yksityiskohtien kuvailuun. Mutta siinä missä Päätalo tallensi itseäni kiinnostavaa agraarikulttuuria, en voi sanoa lämmenneeni venetsialaisen rakennustekniikan, kanaalien virtausten tai amerikkalaisten KFOR-joukkojen toimien kuvailulle. Sen sijaan dosentti Heikkilän luennot Venetsian historiasta olivat kyllä puistattavan pitkiä, mutta sinänsä mielenkiintoisia.

Kirjan ulkonäöstä ja miellyttävästä käsituntumasta kiitos Martti Ruokoselle. Valitettavasti Canal Grande oli minulle vähän kuin Venetsian matkakokemuskin: periaatteessa kaunis pinnasta, mutta pettymys sisältä. Varmasti kirjalle on kuitenkin otollinen yleisönsä. Claes Anderssonin lisäksi uskaltaisin kirjaa suositella esimerkiksi insinööreille ja kaikille rakennustekniikasta ja vesirakentamisesta kiinnostuneille.Törkeästi yleistäen lisään vielä listaan miehet ylipäänsä.

Minä ja Canal Grande.