Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Tohtiiko tästä kirjoittaakaan? Ainakin tuntuu, että pitäisi pyytää joiltakin tahoilta anteeksi jo valmiiksi. Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on uutuus, ollut viime viikkoina paljon esillä blogeissa, arvostelukappaleena saatu ja tunnenpa Valan vielä täältä some-maailmastakin. Eli lätkäistään nyt tähän tämmöinen varoitustarra: mitääntietämätön, korruptoitunut, sisäsiittoinen ja toisten blogien perässähiihtäjä puhuu!

Satuin aloittamaan Valan uutuuden lukemisen juuri samoihin aikoihin kuuman kirjablogikeskustelun kanssa ja minun on myönnettävä, että kuohunta ulottui myös minun yksityisiin lukuhetkiini. Mistä en pidä. Sen sijaan Kostosta ikuisessa kaupungissa pidin. Mutta alussa mainitsemani reunaehdot mielessäni takaraivossa jyskytti aina välillä sellainen tunne, että pitäähän tästä nyt jotain kriittistä sanottavaa olla. Muuten uskottavuus (ai mikä?) on mennyttä! Mikä taas ei voinut olla vaikuttamatta lukukokemukseeni, murr!

En ihmettele, että Vera Valan kirjat ovat paljon blogeissa esillä. Vala on nimittäin kovaa vauhtia nousemassa suomalaisten dekkaristien terävimpään kärkeen. Jo luettuani Kuoleman sypressin varjossa, tiesin jatkavani italialais-suomalaisen Arianna de Bellisin seikkailujen seuraamista. Arianna on kiehtova ja kiinnostava päähenkilö, ympärillä on Italia, jännitystä, murhia, romantiikkaa, ripaus luksusta... Voiko paljon muuta viihteeltä toivoa? Joku voi varmasti, mutta minulle sarja tarjoaa juuri sopivasti kuplintaa, erityisesti näin kukkeimman suven aikaan.

Edellisessä osassa Arianna tutki murhaa idyllisessä Tolfan kylässä, mutta tällä kertaa päästään Rooman sykkeeseen. Vala on taitava miljöön kuvaaja, mutta myönnän, etten ihastunut Roomaan samalla tavalla kuin Tolfaan. En ole vielä valitettavasti käynyt Roomassa (en kyllä Tolfassakaan, mutta vastaavanlaisessa italialaiskylässä kyllä), joten sillä oli varmasti osuutensa asiaan. Kunhan joskus pääsen ikuiseen kaupunkiin, luen tämän uudestaan, sillä uskon kuvauksen avautuvan silloin aivan toisella tavalla. Tolfan kylä oli myös siinä mielessä kiitollisempi näyttämö dekkarille, että se oli pieni ja henkilökaarti nousi siinä luontevammin esille. Jostakin syystä Rooman hienostopiirit, yliopistomaailma ja vastavuoroisesti maanalaiset vallankumoukselliset eivät koskettaneet aivan samalla intensiteetillä kuin sarjan avausosa. Assyrologian tutkija Laura Lucarellin kuoleman selvittely kyllä eteni varsin näppärästi, mutta pysyi minulle tällä kertaa enemmän sivujuonteena.

Nimittäin: tässä osassa Ariannan menneisyys ja nykyisyys nytkähtivät aimo loikkia eteenpäin. Muistinmenetyksestä kärsivä Arianna sai paljon tietoa unohtamistaan vuosista ja mystisestä el Lobo -miehestä. Eipä silti, uusia kysymyksiä nousi kyllä vastaavalla tahdilla sekä Ariannan että lukijan mieleen. Ihailen sitä, kuinka taitavasti Vala raottaa salaisuuksien verhoa. Nykyisyyttä taas leimasi Ariannan lämpimät tunteet ystäväänsä, ulkoministeri Bartolomeota kohtaan.  Tämä nousikin minulle tällä kertaa kirjan parhaaksi anniksi. En juurikaan jaksa lukea läpeensä lällyjä kirjoja, mutta Vala onnistui ripottelemaan romantiikkaa ilmaan sopivalla tahdilla ja salaperäisyydellä. Mielikuvissani Bartolomeo on kutakuinkin Mr Darcyn ja Kihon yhdistelmä eli too good to be true. Odotan suurella mielenkiinnolla, osoittautuuko Bartolomeo seuraavissa osissa linnuksi vai kalaksi.

Romantiikasta huolimatta vauhtia ja ennen kaikkea vaarallisia tilanteita ei kirjasta puuttunut. Ariannalla on (useiden kirjallisten kollegojen tapaan) taito joutua kiperiin tilanteisiin.  Kirjan lopulla minulle selvisi, että tapahtumat sijoittuvat ajallisesti vain muutaman viikon edellisosan Tolfan rytinöiden perään, mikä sai minut huolestumaan Ariannan mielenterveyden puolesta! Yksityisetsiville tietysti sattuu ja tapahtuu, mutta rajansa sitä on heidänkin kestokyvyllään.

Kirjan alkuosassa minulla oli pieniä keskittymisvaikeuksia (Mesopotamia aiheutti saman ilmiön jo opiskeluaikoina), mutta loppua kohti tempauduin vääjäämättömästi mukaan tapahtumiin. Käänteitä nimittäin riitti. Ehdin jo luulla monta kertaa tarinan olevan grande finalessa, mutta Valalla olikin hihassaan useampi koukku tarinan loppuun. Pidin siitä ja viimeiset kymmenet sivut olikin pakko suoranaisesti ahmia yöunien kustannuksella. Cliffhanger-lopuista en tosin kirjoissa piittaa, mutta suurpiirteisesti annan tämän anteeksi, kun loppuosa muuten oli niin hienosti toteutettu.

Kaiken kaikkiaan Kosto ikuisessa kaupungissa tarjosi mitä mainiointa kesäviihdettä ja tunnustaudun Ariannan faniksi. Odotan jo innolla seuraavaa osaa, sillä uumoilen, ettei hän enää pysty pakoilemaan menneisyyttään.

Kuten jo mainitsin, kirjaa on luettu paljon blogistaniassa. Linkit toisiin arvioihin löydät helpoimmin Vera Valan omilta sivuilta täältä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Gummerus 2013
351s.