Enni Mustonen: Paimentyttö

Aluksi täytyy sanoa sananen tai kaksi tästä Timo Nummisen suunnnittelemasta kannesta. Otavan arkistoista kaivettu kansikuva ei edusta ehkä nykypäivänä sitä kaikista trendikkäintä kuvataidetta, mutta minun sisimpääni se kävi. Olen minäkin lypsänyt lehmää joskus käsin, tosin koneella huomattavasti useammin. Äitini ja sitä edellisten sukupolvien lypsykertojen määrän tietävät vain taivaan tähdet. Joitakin sivuaskelia lukuunottamatta olen savolaista maalaissukua. Siksi Paimentytön kaltaiset tarinat kiinnostavat, ne kertovat paljon enemmän minun esi-isieni ja äitieni elämästä kuin älymystön ja valtaeliitin pyrinnöistä kertovat kirjat. Siksi kansi onkin minusta, paitsi kaunis myös muuten onnistunut, ja vie suoraan Enni Mustosen kirjoittamaan mielenmaisemaan.

Olen lukenut Mustosta jonkin verran ja eniten pidän juuri hänen historiallisesta ulottuvuudestaan. Mustonen on tarkka ja taitava esittämään, miten historialliset pyörteet ovat vaikuttaneet ja tuntuneet tavallisen aikalaisen elämässä. Koskivuori -sarjaa kehun aina ja aina uudestaan. Sen sijaan Järjen ja tunteen tarinat jätin kesken. En siksi, sarja olisi ollut huono, mutta kovin paljon uutta se ei tuntunut tarjoavan suhteessa Koskivuoreen. Enpä siis tiedä, miten olisi käynyt tämän uuden Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kanssa, mutta Paimentytön kansi ratkaisi asian. Kirjaan oli tartuttava ja sitten suorastaan ahmittava loppuun.

Ida on orpo paimentyttö, Pohjanmaalta alunperin tullut ja ruotsinkielisen rannikkoseudun kylään heitetty. Äitinsä kuoleman jälkeen hän päätyy kartanoon karjapiiaksi ja sieltä taas kohtalonkäänteiden kautta Sakari Topeliuksen kotiin sisäpiiaksi. Siitä alkaakin Mustosen uuden sarjan johtoajatus. Seuraavassa osassa pääsemme mitä ilmeisemmin Sibeliuksen taiteilijakodin arkea seuraamaan. Kuten jo alussa mainitsin, pidän tästä "tavallisen maalaisen" näkökulmasta paljon. Vaikka mikro- ja marginaalihistoria on ollut pinnalla jo jonkin aikaa, ei sitä minusta sittenkään ole liikaa (myöskään tällaisessa viihteellistetyssä muodossa). Sen verran paljon on silmäätekevistä kirjoitettu, ettei piikojen tarinoista vielä suinkaan ole ylitarjontaa.

Mustonen kuvaa tarkkuudella niin aikansa lehmänhoitoa kuin sisäpiiankin töitä. Tarinan taustalla on koko ajan nykylukijaa järkyttävä, mutta 1800-luvun lopulla täysin tavallinen asetelma: vain vähän reilu kymmenvuotias tyttönen on aivan yksin maailmassa, vailla juuri mitään omaisuutta ja elättäen itsensä aikuisten raskaita töitä tekemällä. Topeliuksen tyttäret ja tyttärentyttäret ovat hippasilla vielä aikuisenakin, mutta nuorempi Ida pitää moista lasten leikkimisenä.

Kirjaa lukiessani mietin alati, kuinka tarkasti Mustonen seurasi faktaa Topeliuksesta, hänen perheestään ja kodistaan kertoessaan. Topeliuksen henkilökohtainen historia ei ole minulle niin tuttu, että osaisin ottaa tähän kantaa. Kovin uskottavana ja elävänä kaikki kuitenkin silmieni eteen rakentui. Kirjan loppuliepeestä sitten luin, että Syrjästäkatsojan tarinoilla on myös omat Facebook-sivut, jotka sisältävät kirjoihin liittyvää oheismateriaalia. Ehdin tutustua sivulta löytyneisiin kuviin vasta hyvin pintapuolisesti, mutta  tutulta ja kirjan kerrontaa vastaavalta ne näyttivät. Käykääpä tutustumassa tekin.

Topeliuksen Björnkudden on idyllinen huvilamiljöö kirjan tapahtumille. Suuren maailman tyrskyt kyllä ylettyvät sinne, mutta enemmän suodattimen kautta. Idan suulla kerrottu tarina käsittelee ennen kaikkea heikkenevää Topeliusta, hänen monenkirjavaa perhettään ja uskollisia ihailijoitaan (fanikulttuuri on ollut nähtävästi jo tuolloin melkoisen raisua, kun ylioppilaat raahasivat Topeliusta väkisin juhlimaan tuli mieleeni, no, Matti Nykänen). Arkiaskareet täyttävät Idan maailman ja vaikkei hän ole tietämätön vaikkapa fennomaanien ja svekomaanien riidoista, eivät sellaiset asiat jaksa juurikaan hänen mieltään hetkauttaa, sillä tähdellisempääkin tekemistä on. Pidin Idasta vallan mahdottomasti. Hän kun on hyvin pitkälti järki-ihminen ja tasainen luonne. Siitäpä syystä vältymme heinälatoromantiikalta ja muilta historiallisen viihteen kliseiltä ainakin tässä sarjan ensimmäisessä osassa. Ida on myös lukutoukka ja aina kun hän ei ollut liian väsynyt töiden jälkeen, hän lueskeli isäntänsä kirjoituksia. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että aloin itse kuuntelemaan viime viikolla Välskärin kertomuksia kuunnelmana, ja tämä oli siis puhdas yhteensattuma!

Paimentyttöä uskaltaa suositella kaikille Mustosen ja/tai historiallisen viihteen ystäville. Myös suomalaisista taitelijakodeista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti vilkaista lasiverannan ovien taa.

Enni Mustonen: Paimentytön tarina
Otava 2013
363s.
Arvostelukappale