Jonathan Coe: Konnien klubi


Tämä kirja tarttui lukulistalleni Poplaarista. Jonathan Coen Konnien klubi herätti kiinnostukseni, sillä se sijoituui Iso-Britanniaan 1970-luvulla, aikakauteen, joka on alkanut syystä tai toisesta kiehtoa kovasti.

Luin tätä kirjaa pitkään ja se kertoo jotakin ja toisaalta ei juuri mitään kirjan tasosta. Ei Konnien klubi ollut mitenkään raskassoutuinen luettava, itse asiassa loppupuolta luin suorastaan ahmien, mutta minulla kyllä kesti ensimmäiset 150 sivua, ennen kuin pääsin juoneen sisälle. Kirja alkaa kehyskertomuksesta, jonka merkitys jäi itselleni arvoitukseksi. Vanhat lapsuuden ystävät tai pikemminkin tuttavat kohtaavat Berliinissä, lähtevät verestämään vanhoja muistoja ja jättävät omat lapsensa pyörittelemään  yhdessä peukaloitaan. Toinen alkaa kertoa tarinaa heidän vanhempiensa nuoruusvuosista. Kuten sanottu, en oikein ymmärtänyt, mitä virkaa kehyskertomuksella oli ja mielestäni kirja olisi toiminut vallan hyvin, ehkä jopa paremminkin, ilman sitä.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Tarina on usean lapsen ja nuoren kehityskertomus: on kaveriporukka: Benjamin, Philip ja Dough, muutama muu merkittävä poika, Benjaminin veli, sisko ja hänen poikaystävänsä, Claire siskoineen sekä joukko nuorten vanhempia, opettajia ym. henkilöitä. Toisin sanottuna ensimmäiset sata sivua olin aivan hukassa, kun yritin päästä perille henkilösuhteista. Toki laaja henkilökaarti mahdollistaa sen, että Coe voi tuoda esiin 70-luvun Britanniaa monimuotoisesti. Nuoret ovat hienostokoulun kasvatteja, mutta heidän vanhempansa ovat niin tehtaanjohtajia kuin ay-pomojakin. Hienostokoulunuorten elämä hämäsi jonkin verran, nuoret kun puhuivat ja argumentoivat makuuni kovin fiksusti. Mutta ehkä hienostokouluissa sitten puhutaan niin.

Tästä päästäänkin yhteen kirjan kiinnostavimmista ulottuvuuksista. Coe kuvaa kiihkeää vuosikymmentä, jossa IRA:n pommit räjähtälevät ja työläiset lakkoilevat jopa vuosikausia. Musiikkimaailmassakin tapahtuu: ensiksi vallalla ovat megapitkät, polveilevat ja Tolkienin maailmasta ammentavat progressiiviset rock-kappaleet. Yhtä äkkiä hitaammat ovat ihmeissään kun muodikasta onkin soittaa räkä poskella kolmen soinnun ja kahden minuutin punkmättöjä. Toistan: 1970-luku kiinnostaa minua kovin paljon kaikessa absurdiudessaan ja ehdottomuudessaan. Sitä paitsi se on ajallisesti niin kovin lähellä.

Coe kokeilee kaikenlaista tekstissään. Kirja on ehdottomasti enemmän progea kuin punkia. Tarinaa viedään eteenpäin usean kertojan, kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen avulla. Osa näkökulmanvaihdoksista toimii hyvin, mutta lopun useita kymmeniä sivuja jatkunut, pisteetön ajatustenvirta meni kyllä mielestäni ärsyttävän kikkailun puolelle.

Vaikka alku oli nihkeä, kirja olisi ehkä osittain kaivannut hiomista ja tiivistämistä ja vielä käännöskin yskähteli paikoin, pidin lopulta kuitenkin lukemastani. Tällaisiin laajoihin (niin henkilöiden lukumäärän kuin käsiteltävien teemojenkin puolesta) teoksiin on joskus haastavaa päästä sisälle, mutta sitten kun se onnistuu, sieppaa maailma mukaansa. Niin kävi Konnien klubinkin kohdalla. Jos siis brittikirjallisuus, 1970-luku ja aikakauden rockmusiikki kiinnostavat, löytyy tästä kirjasta varmasti paljon hyvää.

Jonathan Coe: Konnien klubi
Tammi, Keltainen kirjasto , 2003.
553s.
Suom. Arto Virtanen

Kommentit

Suositut tekstit