Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Lukiessani muutama viikko sitten Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jouduin tarkistamaan aiempia käsityksiäni Kähkösestä kirjailijana. Nyt sitten luin Kuopio-sarjan seuraavan osan, Rautayöt ja minun on sanottava, että tämä taisi olla paras tänä vuonna lukemani kirja! Ainoa asia, mikä harmittaa, on se etten tajunnut säästää tätä juhannuskirjaksi. Siihen tarkoitukseen se  nimittäin olisi ollut täydellinen.

Rautaöissä eletään talvisodan jälkeistä kesää. Kaikkialla tuoksuu uhkaava rauta. Moni on jäänyt palaamatta rintamalta, toisaalta moni on palannut, muttei entisellään. Sellainen on myös Tuomen Annan mies Lassi, joka makailee vintissä kuolemaa odottomassa. Kuopio on myös saanut uusia asukkaita siirtoväen myötä, muttei kantaväestön ja uusien tulokkaiden yhteiselo suju suinkaan ongelmitta. Ei varsinkaan, kun kaikesta on puute ja edessä kova talvi. Siinä saavat mennä pionit ja ruusupensaat kun jokainen kynnellekykenevä raivaa tilaa perunamaalle. Siirtoväen joukosta Anna kuitenkin löytää ystävän, Helvin, ainoan valonpilkahduksen tympeän talven, kuoleman talven jälkeen.

Aatteenpaloakin kirjassa on, mutta sota on tehnyt tehtävänsä. Juuri missään ei ole aitoa innostusta, vaan väsyneet ihmiset toimivat kulloinkin vallitsevan pakon mukaan. Erityisen kiinnostavaa kirjassa on se, että kun ensimmäisessä osassa tapahtumia tarkasteltiin lähinnä Annan kautta, laajenee näkökulma nyt myös muihin henkilöihin. Erityisesti Annan käly Hilda saa olemukseensa lisää syvyyttä.

Minulla ei ole kaksosia kuten Annalla ja onneksi sotaa en ole nähnyt, mutta Annan tunnot puhuttelivat minua syvältä. Kahden alle kolmevuotiaan lapsen äitinä minustakin tuntuu vähän siltä kuin olisi pienestä sodasta palannut. Kun Kähkönen Annan mietteissä kuvaa pienten lasten äitiyden rankkuutta, oman ajan ja tilan puutetta, mutta toisaalta kaiken voittavaa, ylitsevuotavaa rakkautta, pystynee jokainen äiti samaistumaan tunteisiin vallan hyvin. Itse asiassa luin useita pätkiä miehelleni ääneen, sillä monet Annan mietteet voisivat aivan hyvin olla omia merkintöjäni kuluneen talven ajalta.

Mustat morsiamet oli minulle hyvin lähelle tuleva teos savon murteen vuoksi. Rautaöitä lukiessani minusta kuitenkin tuntui, että Kähkönen oli, joko tietoisesti tai tiedostamatta, liudentanut murretta enemmän yleiskielen suuntaan. Toki murretta vieläkin käytettiin runsaasti, muttei niin vahvasti. Siitä huolimatta tästäkin kirjasta tuli minulle henkilökohtaisella tavalla tärkeä kuten edeltä olette saaneet lukea. Kysyä sopii, onko Kähkösellä jokin poikkeuksellinen taito tulla lähelle, iholle, vai onko kaksi kertaa vielä sattumaa. Täytynee testata asia lukemalla seuraavatkin osat!

Kirjasta ovat blogissaan kertoneen ainakin Booksy, Morre, Salla, Rachelle, Susa P. Kurkkaa myös Kirsin esittely Kähkösestä ja Kuopio-sarjasta!

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2002
281s.