Minä, Marie Antoinette

Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette houkutteli eritoten herkullisella ulkonäöllään. Kirja on kaunis kuin karkki! Siitä tuli mieleeni Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuva, erinomainen leffa. Ja loistava esimerkki siitä, miten historialliset tapahtumat viihdyttävät, mutta tulevat myös eri tavalla lähelle, kun menneisyys osataan taitavasti tuoda tähän päivään kuitenkaan alkuperäisiä tapahtumia unohtamatta.

Jotain sellaista siis odotin tältä kirjalta: viihdettä, historiaa ja irtiottoja sopivassa suhteessa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kaikkea tuota sain, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ei oikein vakuuttanut.

Perusongelma tämäntyyppisessä kirjallisuudessa on tietenkin se, että Marie Antoinettesta on sanottu ja kirjoitettu kaikki, mitä mahdollista on. Ja kun kirja vieläpä sijoittuu tiettyyn aikakauteen eli aikaan, jolloin hän oli Ranskan kuningatar (ja dauphine sitä ennen), on juonen kulku aina vääjäämätöntä loppua myöten ennakkoon lukijalla tiedossa. Miten siis pitää lukijan mielenkiinto yllä?

Erickson on kirjoittanut Marie Antoinettesta myös historiallisen elämäkerran. En ole sitä lukenut, mutta minulla on kaikki syyt uskoa, että hän tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Tätä kaunokirjallista teosta kirjoittaessaan kirjailija on ottanut kaiken tietonsa lisäksi käyttöön myös mielikuvituksensa. Hän laittaa päähenkilön kirjoittamaan päiväkirjaa ja vie lukijan sitä kautta Versailles'n hovin sisäpiiriin: yhtä hyvin yltäkylläisiin tanssiaisiin kuin älyttömiin hoviseremonioihin tai julmiin juonitteluihinkin. Eläytyminen Marie Antoinetten ajatuksiin on sinänsä ihan onnistunutta, mutta paikoitellen kirjailijan mopo lähtee käsistä historiallisten totuuksien muuntelussa (lähinnä viittaan Marie Antoinetten epäuskottavaan Ruotsin matkaan).Ymmärrän kirjailijan halun tuoda tarinaan jotakin uutta, joka samalla jäntevöittäisi tarinaa ja pitäisi jännitettä ja lukijan mielenkiintoa yllä, mutta kovin hyvin hän ei tässäkään onnistu.

En kuitenkaan jaa pelkkiä risuja. Luin kirjan loppupuolen melko tiiviissä tahdissa ja vallankumouksen pyörteet imaisivat kyllä mukanaan. Muutenkin ehdottomasti parasta kirjassa oli Marie Antoinetten osaan eläytyminen. Erickson onnistui mielestäni hyvin tuomaan esille, miltä tuntuu mennä nuorena tyttönä vieraan, jopa vastenmielisenkin miehen kanssa naimisiin ja miltä voi tuntua vuosikaudet kantaa vastuullaan kruununperimyksen jatkuvuutta. Ja menettää kaikki ylellisyys, alamaisten kunnioitus, perhe ja lopulta henkikin.

Minä, Marie Antoinette on historiasta kiinnostuneille oikein sopiva kirja kesään. Se tarjoilee yhden historian merkkihenkilön elämän kevyessä, helposti sulavassa (mutta historiallisesti turhan muunnellussa, minun on pakko marmattaa tästä) muodossa. Päiväkirjamerkinnät ovat pääasiassa melko lyhyitä, joten kirjan lukeminen onnistuu pienissäkin pätkissä.

Kirjasta ovat kertoneet myös Norkku ja Peikkoneito.

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette
Atena 2012
406s.


PS. Pakko huomauttaa, että nyt hoksasin, mistä sain inspiraationi blogin uuteen ulkoasuun. Niin Versaillesia, että!