Naomi Alderman: Voima

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jos kirja ei imaise mukaansa ensimmäisen 75 sivun aikana, on ihan ok heittää pyyhe kehään. Naomi Aldermanin Voimasta on kuitenkin kohistu niin paljon, että halusin lukea kirjan jo ihan tietääkseni, mistä puhutaan. Ja onneksi luin, sillä lopulta aloin pitää kirjasta. Tämä tapahtui kuitenkin oikeastaan vasta viimeisen parinkymmenen sivun aikana. Joskus kiitos seisoo todellakin lopussa. Mutta mitä se kertoo kirjasta itsestään, voiko romaania silloin kutsua hyväksi? Tai mikä vielä kiusallisempaa, mitä tämä kaikki kertoo minusta?

Eipä sillä, etteikö Aldermanin teos olisi vaikuttanut ansiokkaalta ja taidokkaasti kirjoitetulta alusta asti. Koukuttava ja herkullinen lähtölaukaus: nuoret tytöt pystyvät antamaan käsillään sähköiskuja toisille ihmisille, joka johtaa paitsi yhteiskuntarauhan järkkymiseen, asteittain myös aivan uudenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Naiset ovat voimakkaita, he kantavat yllään voiman ja väkivallan auraa siinä missä sävyisistä ja alakynteen joutuneista miehistä tulee se heikompi astia. Onko joskus tosiaan ollut olemassa miessotilaita, tuhansien vuosien päästä ihmetellään.

Vallitsevien sukupuolinormien kääntäminen päälaelleen on kekseliästä, mutta ei järin omaperäistä. Siinä mielessä Voima ei tarjoa kovinkaan paljon uutta. Paitsi kenties miehille. Miesten olisi epäilemättä syytä lukea miespuolisen uutisankkurin kohtelusta tai (nais)kirjailijan alentuvasta kirjeenvaihtosävystä miespuoliselle kollegalleen, tarkastella sukupuolten tasa-arvon irvikuvaa, jonka peilikuva on täyttä totta tänäkin päivänä. Mutta kuinkahan moni mies niin tekee?

Voimaa on kutsuttu jopa tämän ajan feministiseksi suurteokseksi. Täyttääkseen niinkin korkeat kriteerit teoksen pitäisi kaiketi herättää oivalluksia ja kannustaa uudenlaiseen ajatteluun. Mutta onko sukupuolistereotypioiden kääntäminen päälaelleen uutta mullistavaa ajattelua, vai pikemminkin vanhojen tympeiden rakenteiden alleviivaamista ja vahvistamista?

(Kannattaa lukea Hesarin Arla Kanervan ja Suvi Aholan vastakkaiset arviot kirjasta, jotka mielestäni loistavasti avaavat problematiikkaa enemmän.)

Kovien sanojen jälkeen on kuitenkin aika palata kirjoitukseni alkuun ja samalla romaanin loppuun. Miksi nihkeä suhtautumiseni muuttui kirjan lopussa suosiolliseksi?

Mitä voisin sanoa sinulle? Tervetuloa ihmiskuntaan. Te teeskentelette mielellänne - ja jopa omaksi vahingoksenne - että asiat ovat yksinkertaisia... Oikeaa valintaa ei koskaan ole ollutkaan, kulta pieni. Ongelma on juuri se ajatus, että olisi olemassa kaksi asiaa, joista täytyisi valita toinen.

Jos Voiman haluaa nähdä mullistavana teoksena, on ylläoleva sitaatti teoksen vallankumouksellisin osa. Yhteiskuntajärjestyksemme, erityisesti länsimaissa, on jo pitkään nojannut vahvaan dualismiin. On hyvä ja paha, väärä ja oikea, arki ja pyhä, rakkaus ja viha. Miehiä ja naisia. Kaksijakoisuus on niin sisäänrakennettua, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä, vaikka kaikki näkemämme ja kokemamme osoittaisi todellisuuden olevan monimuotoisempi.

Aivan kuten kirjan kuvituksena toimivat piirrokset patsaista havainnollistavat, meillä on tapana selittää ja nimetä asioita omasta kokemuksesta ja tutuista lähtökohdista käsin. Aivan kuten antropologit nimesivät Indusjoen laaksosta löytyneet patsaat "pappikuninkaaksi" ja "tanssivaksi tytöksi", vailla todellista tietoa sukupuolten välisistä suhteista kyseisessä kulttuurissa. Arvostan sitä, että Alderman haluaa kirjan lopussa sekoittaa pakkaa ja haastaa lukijaa ajattelemaan perinteistä dualismia syvällisemmin.

Onkin kirjan kannalta yhtä aikaa onni ja onnettomuus, että kirjan ilmestymisen jälkeen Me too -kampanja levisi ympäri maailman. Epäilemättä Voima saa osaltaan kiittää sitä maailmanlaajuisesta suosiostaan. Toisaalta samasta syystä kirjan, ainakin minun mielestäni, keskeisin sisältö on jäänyt sukupuolikeskustelun jalkoihin ja typistynyt perinteisen me ja muut -ajattelun uomiin.

Taiteen luonteeseen kuuluu, että lukijat ja olosuhteet määrittävät kirjan lopullisen sanoman ja merkityksen maailmalle, lukevat rivien välistä asioita, joille tässä ajassa on tilausta. Voisi kai sitä huonomminkin käydä, kuin että vesittyessäänkin teos päätyy feministiseksi suurteokseksi.


Naomi Alderman: Voima (The Power 2016)
Gummerus 2019
Suomentanut Marianna Kurtto
411s.
Arvostelukappale