sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Paperi T: post-alfa


Viime vuosina olen lukenut lyriikkaa vain vähän, jos ollenkaan. Omalle mukavuusalueelle jämähtäminen on kovin helppoa. Paperi T:n post-alfa oli kuitenkin yksi viime vuoden kiinnostavimpia kirjallisia ilmiöitä ja halusin ehdottomasti tutustua sen teksteihin. Ajatus kehittävästä epämukavuusalueesta koki kuitenkin melkoisen kolauksen huomattuani olevani hyvinkin vahvasti kotoisalla maaperällä.

Paperi T kirjoittaa, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, miehisyydestä postmodernismin tuolla puolen. Runoissa puhuu vuorotellen ja yhtä aikaa egoansa pullisteleva rap-hahmo ("ja heitän kesätoimittajaa emmalla, antaa tulla mulla on näitä 2") sekä ujo, herkkä, haavoittuva mies, joka etsii merkitystä itsestään ja maailmasta, haluaa toimia, mutta epäilee ja alisuoriutuu ("keltainen käy, punainen ja vihreä hermostuttaa").  Eniten epävarmuutta aiheuttaa rakkaus, jota kuvatessaan teksti on kauneimmillaan ja herkimmillään, ehkä myös perinteisimmillään. Välillä esille tulee taas räkänokka, joka ehkä vähän juicemaisesti takertuu suhteen viimeisinä päivinä asioihin kuten ovenkarmeihin ja sohvankulmaan.

Sykähdyttävimmillään teos kuvaa epävarmuuden aikakautta, jolloin kaikki on ulottuvilla, mutta kuitenkaan ei mikään. Runojen minä haluaisi olla mies, joka rakentaa talon, mutta siihen hän ei pysty. Hän haluaisi muuttaa maalle, missä toiselle voisi huutaa, ilman että naapurit kuulevat. Bileistä ei voi lähteä kuitenkaan kotiin, koska silloin voi missata kaiken. Minä tekee tiukkaa pesäeroa lapsuuteen ja nuoruuteen. Hän ei pelkää sängyn alla olevaa hirviötä, vaan itseään. Mauno Matokin oli täysi luuseri. Minä odottaa elämän alkavan, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Minä on hukassa ja huijattu ("olemme pahoillamme, sukupolvenne oli amputoitava"). Minä haluaa jättää merkin itsestään, muuten ei jää mitään.

Jonkinlaisena avaimena teokseen ja sen tulkintaan ajastamme pitäisin seuraavaa runoa:

haluan uskoa jokaiseen pop-uppiin ja nigerialaiskirjeeseen
haluan että ansaitset satoja tuhansia dollareita
seuraavan 10 päivän aikana
spämmi on spämmiä vain jos päätät niin
our biggest ever summer sale
facebookin seinät kaatuu päälle
ja läppärin ruudulla pyörii taas hinttiaurinko
pelkään et sanon jotain tyhmää
ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän
voidaanko kommunikoida vain giffeillä
ahistaa.jpg
1000 tykkäystä ja yksikään niistä ei oo sulta
mitä jos elämäni rakkaus lähestyy mua inbox-viestillä
muista tarkistaa others-kansio

Luettuani tämän aina uudestaan ja uudestaan, katsottuani sen jälkeen uutiset (ja tarkistettuani some-tilini), herää kysymys: eikö koko aikamme ole yhtä vaihtoehtoista faktaa?

Paperi T (s.1986) tiivistää paitsi aikaamme myös oman sukupolveni, kasarin lapsien, sukupolvikokemusta häikäisevän hyvin. Runoja lukiessa ja kirjaa selatessa mieleen nousee alati uusia ajatuksia ja tuntuu, että teos vaikuttaa melkein parhaiten sieltä täältä selattuna. Sitä tukee myös kirjan taitto, joka kelluu kuten ehkä mekin, hyppelehtii riviltä toiselle, välillä sivun väliin jättäen. Typografia ja sijoittelu on osa lukukokemusta, mutta vaikka myös kuvarunollisia elementtejä käytetään, on tekstien kaikista voimallisin osa sisällössä.

Jos 2010-luvun runous on tällaista, sitä pitää ryhtyä lukemaan enemmänkin. Post-alfan aion kuitenkin ensitöikseni hankkia omaan kirjahyllyyni. Olen varma, että se tullaan muistamaan vielä vuosienkin päästä teoksena, joka kiteytti 2010-luvun ihmisen mielenmaisemaa poikkeuksellisen hyvin.

Muitten bloggaajien mietteitä ja kiinnostavaa pohdintaa runojen ja rapin suhteesta:
Tiia ja Tommi
Tuijata
Opus eka
Katri

Paperi T: post-alfa
Kosmos 2016
96s.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjapalkinnot: Amman äänet



Perinteisesti Blogistanian äänestyksiin tulee kirjailtua jos minkälaista perustetta sille, miksi äänestin, niin kuin äänestin. Tällä kertaa jätän selitykset väliin. Lyhyestä virsi kaunis.

Amman lukuhetki osallistuu äänillään kahteen kategoriaan:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä
Minna Rytisalo: Lempi

Kyseessä on vuoden 2016 kirjallinen tapaus.


2 pistettä

Rannelan kieli on nautittavaa. On hienoa lukea tekstiä, joka on yhtäaikaisesti sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.



1 piste 

Paflagonian perilliset on maaginen, osin painostava, painajaismainen, ahdistavakin teos, joka kuitenkin on myös äärimmäisen kaunis, hallittu ja hillitty kokonaisuus.







3 pistettä

Siitä olen kuitenkin yksiselitteisen varma, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin juuri tällaisesta kirjallisuudesta. Kirjallisuudesta, joka yhtä aikaa viihdyttää, koskettaa ja toisaalta haastaa omia käsityksiä, joko itsestä tai sitten jostakin muusta. Liane Moriartyn Nainen joka unohti täyttää kaikki nämä kriteerit. Aivan loistavaa luettavaa siis. Suosittelen.




2 pistettä
Tragediassa on shakespearelainen sointi.




1 piste

Sodassa ja rakkaudessa sisältää huikaisevan hienoja kohtauksia, sellaisia, jotka saavat kirjojen sivut rypistymään lukijan eläytyessä tapahtumiin kämmenten lihaksia jännittäen. Paljon rumaa, paljon kaunista. Runsaasti nokkelaa ja hauskaa sanailua, paljon ääneen lausumatonta, rivien väliin jäävää tuskaa ja kauhua.






torstai 26. tammikuuta 2017

Suomen hevonen Kuopion kaupunginteatterissa

Seija Pitkänen (vas.) ja Kirsi-Maria Peltola loistavat Minna-näyttämöllä. Kuva Sami Tirkkonen.

Sirkku Peltolan Suomen hevosta on esitetty viime vuosina teattereissa ahkerasti. Kuopion Kaupunginteatteri toi näytelmän Minna-näyttämölle osana Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmistoa. Kevätkausi sai komean avauksen vuoden ensimmäisessä ensi-illassa.

Suomen hevonen on tragikoominen kuvaus suomalaisesta maaseudusta, josta EU on vienyt ensin lehmät ja sitten ihmiset ja antanut vastineeksi projektirahoitusta Kimasen kylän kotisivujen tekoon. Kotisivujen teko on annettu 13-vuotiaan Jaanan (kaupunginteatterin lavalla raikkaasti debytoiva Anna Kuusamo) vastuulle. Yhtä aikaa sivujen rakentamisen kanssa tämä yrittää rakentaa myös naiseuttaan ja minuuttaan yhdessä kaverinsa Kirsikaijan (Natalil Lintala) kanssa.

Sirkku Peltolan hersyvän tekstin pohjalta ja Olli-Matti Oinosen ohjauksessa lavalla sanailee merkillinen postagraari perhe, jonka jäsenten välinen jännitteisyys on käsinkosketeltavaa ja kysymyksiä herättävää. Miksi Aili (Seija Pitkänen) ja Lassi (Jarmo Perälä) ovat eronneet? Mikä on tämä Äite (Katri-Maria Peltola), pahasuinen ja -sisuinen isoäiti ja vanhaemäntä, joka vuoronperään päästelee suustaan törkeyksiä ("Pane pillu pois kun mun kanssa virkkaat!") ja toisaalta odottelee postista Nakke Nakuttajaa ja harjoittelee kielikasetilta englantia brittiaristokraatin nuotilla? Mistä tuhlaajapoika Kai (Antti Launonen) on äidilleen niin sydämistynyt? Miksi Lassin nuorikko, Lina Patrikaisen esittämä Mervi, on niin hermoheikko?

Läheskään kaikkiin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta se ei toki ole tarkoituskaan. Katsoja pääsee seuraamaan kukkeutensa päivät nähneen maatilan elämää satunnaisella kohtaa aikajanaa, ja kuten viimeistään lopussa selviää, ollaan janalla aivan lähellä päätepistettä. Vielä saadaan pysähtyneeseen tunnelmaan vauhtia, kun Kai ja Lassi päättävät helpon rahan toivossa myydä tallissa uskollisesti seisovan Harmo-hevosen muutaman lajitoverinsa kanssa Sisiliaan. Sattuman oikusta Lassi joutuu lahtaushommiin ja Äiten arkkurahasto saa paremman sijoituskohteen. Sen sijaan tupaan ilmestyy pakastearkku täynnä hevosen lihaa. Vaikka Äite sanoo, että "kuka hullu mennyttä paskaa muistelee", kulkee tilan elämän vahvasti imperfektissä. Vain nuoriso silmäilee tulevaa kohti. Kai "kehittelee" hyödyttömiä ja Jaana jännittää yläastetta ja kyyditysoppilaiden kovaa kohtaloa.

Esityksen priimusmoottori on Katri-Maria Peltolan väkevästi tulkitsema Äite. Väsymättä Peltola hyörii lavalla ja suoltaa suustaan tekstiä niin, että hitaampaa hirvittää ja yleisön naurun tyrskähtely kulkee aaltoillen riviltä toiselle. Äite loistaa kaikista kirkkaimmin, mutta Pitkäsen Aili muodostaa hiljaisella herkkyydellä ja jämäkyydellä puhetulvalle oivallisen vastaparin. Muut henkilöhahmot täydentävät äiti-tytärparia oivallisesti.

Suomen hevonen luottaa puhenäytelmän voimaan. Lavasteissa ei ole lähdetty tempoilemaan, vaan muutamaa lyhyttä poikkeusta huolimatta tapahtumat mahtuvat tupaan muutaman metrin säteelle. Tämä antaa tilaa erinomaiselle käsikirjoitukselle, mutta asettaa haasteensa näyttelijöiden asemoinnille. Ensimmäisessä näytöksessä lavalla on elämää, kiitos lihapullaruljanssin, mutta toisella puoliskolla liike pysähtyy ja lava jähmettyy. Repliikit kajahtelevat paikoin enemmän katsomon takariville kuin keskustelukumppanille. Mikä osa on tahattomalla ensi-iltavaiheen muotoutumattomuudella, mikä taas on allegoriaa sille jäätymiselle, mitä vääjämättömän lopun lähestyminen roolihahmoissa aiheuttaa?

Lavalla kuuluu rapsahtelua, mutta mistä se johtuu? Historian kellohan se siellä, kello, jonka viisarit osoittavat tarinan tulleen vaikuttavaan päätökseensä.

Suomen hevonen Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämöllä
Ensi-ilta 26.1.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

tiistai 24. tammikuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi

 
Tämän vuoden ensimmäinen lukemani uutuuskirja on Jessie Burtonin Nukkekaappi. Olen iloinen tästä kirjasta, se nimittäin päätti tähän mennessä nuivan ja kuivan lukutammikuuni. Jätettyäni parikin kehuttua viime vuoden romaania kesken, päätin siirtyä suosiolla uuteen vuoteen ja aloittaa vähemmän kunnianhimoisella materiaalilla.

Nukkekaappi ei ole kaunokirjallisuuden merkkiteos, mutta kiinnostava ja kiinnostuksen herättävä historiallinen romaani se on. Erityisesti pidin miljööstä: tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Amsterdamiin. Ihan äkkiseltään en muista lukeneeni muita vastaavanlaisia teoksia.

Talvisen Amsterdamin kuvaus onkin teoksen vahvinta antia. Tunnelma on vahva, yhtä aikaa vauras, mutta ankea ja paikoin ahdistavakin. Sopii hyvin omaan kokemukseeni kaupungista, joka ei tuntunut ollenkaan sellaiselta paikalta, jossa itse viihdyn. Senpä takia pystyinkin helposti samastumaan tarinan päähenkilöön Nellaan, joka saapuu kaupunkiin vauraan kauppiaan vaimoksi. Vastaanotto on kalsea, suorastaan kylmä. Aviomiestä ei näy, ei kuulu, tuore käly on ylpeä ja ilkeä ja piika nokkava. Kylmää avioliittoa symboloi Nellan saama häälahja, valtava nukkekaappi. Nuori aviovaimo näyttää saavan vain leikkiä avioliittoa.

Ajan myötä Nella huomaa, että mikään ei ole kauppiaan talossa, eikä koko kaupungissa sitä, miltä näyttää. Ahdistava kalvinistinen ilmapiiri kieltää piparkakut, kehottaa vahtimaan naapureita ja saa kaupunkilaiset kääntymään sisäänpäin. Nella alkaa saada pelottavia paketteja miniatyristiltä. Sitä mukaa, kun nukkekaappi täyttyy, alkaa Nella epäillä, että miniatyristi tietää enemmän kuin kukaan muu.

Yli neljästäsadasta sivusta huolimatta teoksen jännite säilyy loppuun asti. Kirjan loppu on ehkä pienoinen antikliimaksi, kirjailija ei tunnu keksivän riittävän päräyttävää tapaa vastata korkealle nousseisiin odotuksiin. Itse tarina jäikin omassa mielessäni tällä kertaa tunnelman ja taustan varjoon. Ne olivat kuitenkin niin vahvat, että uskon niiden jäävän mieleen pitkäksi aikaa.

Nukkekaappi on viehättävä ja persoonallinen teos sekä
pienoinen aikamatka Hollannin kauppamahdin kunnianpäiviin sekä amsterdamilaisten koteihin. 
Historiallisen lukuromaanin ystävälle taattua lukemista.

Nukkekaapin on lukenut myös Lumiomena, jonka postauksesta löytyy linkkejä myös muihin kirjaa esitelleisiin blogeihin.

Jessie Burton: Nukkekaappi (The Miniaturist 2014)
Otava 2016
430s.
Suomentanut Markku Päkkilä
Arvostelukappale

perjantai 20. tammikuuta 2017

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen: Tarinankertojan elämät

 

Vaikeaa, liki mahdotonta määrittää, milloin olisin kuullut Heikki Kinnusesta ensimmäisen kerran. Kinnunen on ollut niin kauan kuin muistan, kaikkialla. Ensimmäinen oikeassa elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli joku Vääpeli Körmyistä ja kun tv:ssä Konsta Pylkkerö maistoi sitruunaa, koko perhe nauroi maha kippurassa.

Kinnusella onkin televisiosta tuttu hauskan miehen maine, mutta todellisuudessa hän on tehnyt myös merkittävän teatteriuran, johon mahtuu monia vakaviakin rooleja. Vaikka Elisa Heilalan kirjoittamassa elämäkerrassa käydään läpi merkittävimpiä tv-töitä, on päähuomio kuitenkin teatterissa. Näkökulma on virkistävä ja tuo taatusti monelle uusia sävyjä Kinnusesta muodostuneeseen "Onks Viljoo näkyny" -kuvaan.

Paljon puhutaan myös Kinnusen lapsuudesta ja nuoruudesta. Henkilökohtaisesti pidinkin tätä osuutta kaikista kiinnostavimpana. Oli kiehtovaa lukea, miten suurperheen vesa erottui jo varhaisvuosinaan katraasta ja alkoi myös hämmästyttävän määrätietoisesti pyrkiä kohti näyttelijän ammattia. Teatterikorkeakouluun hakiessaan Kinnunen oli jo lähes täysiverinen ammattilainen.

Kinnusen julkisuuskuva on hauskuuden ohella maanläheinen ja hyvällä tavalla kansanomainen. Samanlainen, turhia tärkeilemätön, itsevarma, mutta toisaalta vaatimaton kuva tulee myös elämäkerrasta. Kinnusen itsensä lisäksi Heilala on haastatellut laajaa joukkoa läheisiä, ystäviä ja työtovereita. Merkittävä rooli on myös teatteriesityksistä kirjoitetuilla arvioille ja muilla lehtijutuilla.

Kirja on nopea ja kiinnostava luettava. Omassa mielessäni tuntui vähän siltä kuin Kinnunen olisi istuskellut puutarhatuolilla itseäni vastapäätä ja kertoellut muistojaan. Jonkin verran risuja annan tekstistä, joka olisi kaivannut vielä kertaalleen kirjoittamista. Nyt kerronnassa oli jonkin verran turhaa  toistoa. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi sanottavammin lukua häirinnyt.

Kirjasta piirtyy kuva rautaisesta ammattilaisesta, jolle näytteleminen on toisaalta elämäntehtävä, toisaalta työtä, jonka yläpuolelle hän ei itseään nosta. Ehkä kuva jää hieman etäiseksi, mutta sellainen kenties on jossakin määrin Kinnunenkin. Leppoisasta humoristista löytyy myös hiljaisuutta arvostava, kaukaisuuteen katsova puoli.

Elisa Heilala: Heikki Kinnunen. Tarinankertojan elämät
Tammi 2016
300s.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lukuilon lähteillä: viime vuoden kohokohdat

Tämän kuun lopussa, tarkkaan ottaen 27.1. äänestetään taas Blogistanian viime vuoden parhaista kirjoista. Osan äänistä jo tiedän, osa on vielä mietinnän alla. Paikoitellen pistesijoille on ruuhkaa, pariin kategoriaan olisin toivonut lukeneeni vielä enemmän.

Käydessäni viime vuonna luettujen listaa läpi, huomasin, että sekaan mahtuu monta huippuhetkeä jo aikaisempina vuosina ilmestyneistä kirjoista. Olisi sääli jättää ne kokonaan huomiotta. Tässä kootusti muutama kirkas muisto hetkestä, jolloin täydellisesti tietää, miksi yleensä kirjoja niin paljon luen. Joukossa on sikin sokin, sattumanvaraisessa järjestyksessä ja kaikin puolin muutenkin sekaisin eri vuosien kirjoja, siis myös viime vuoden uutuuksia. Jää nähtäväksi mitkä niistä yltävät Blogistania-mittelöihin.

Joka tapauksessa, ainakin näiden teosten parissa koin täydellisen lukuflown viime vuonna!
















































sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Antti Tuuri: Ameriikan raitilla



Olen hoitanut pahaksi päässyttä matkakuumetta matkustusajan (ja -rahankin) puutteessa kirjallisuudella ja elokuvilla. Hoito on miellyttävä, muttei kuitenkaan erityisen tehokas. Esimerkiksi nyt mieleni tekee Amerikkoihin. Siellä on monta kertaa matkaillut myös kirjailija Antti Tuuri. Hänen isoisänsä lähti valtamerten taakse aikoinaan ja sinne on mennyt myös monta muuta miestä ja naista Pohjanmaalta. Tuurille heräsi kiinnostus tutkia siirtolaisuutta ja amerikansiirtolaisten elämää 1980-luvulla. Hän matkusti etsimään sukuaan ja tarinoita kerran jos toisenkin. Tuloksena on komea pätkä kotimaisen kirjallisuuden historiaa. Siinä samassa Tuuri sanoitti ja kirjoitti ylös myös siirtolaisuuden historiaa. Vaikka Tuuri ei historioitsija olekaan, on hän tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla tarinoihinsa näkemäänsä, kuulemaansa ja kokeemansa.

Ameriikan raitilla on matkapäiväkirja usean vuosikymmenen ajalta. Siinä Tuuri muistelee päiväkirjojensa pohjalta matkoja Kanadaan ja Yhdysvaltoihin neljällä vuosikymmenellä. Päällimäisenä mieleen jäivät vastakohtaisuudet. Läkähdyttävä helle, tulipalopakkaset, suunnattomat etäisyydet, kituvat preeriat, jättipuut. Kerjäläiset ja yltäkylläisyys. Tuuri liikkuu mantereella lentäen, junalla, bussilla ja ennen kaikkea henkilöautolla. Sadat ja tuhannet kilometrit pyörähtävät matkamittarissa kerta toisensa jälkeen. Kirjassa myös kalastetaan paljon, mutta kovin kitsaasti tuntuu uuden mantereen kala olevan tämän perusteella syönnillään.

Ennen kaikkea kirja on suunnattu meille, jotka olemme Tuurin Amerikka-aiheisia kirjoja lukeneet. On kiinnostavaa lukea, mistä tietyt yksityiskohdat, henkilöt ja tarinat ovat teoksiin tarttuneet. Ihokarvat nousivat pystyyn, kun Tuuri löysi kirjaston kirjasta Johannes Hakala -nimisen miehen. Tuolloin hän oli jo kahdessa romaanissa kirjoittanut Hakalan klaanista, jonka isoisä Johannes teki aikoinaan pohjalaisen avioeron eli lähti Amerikkaan asumaan perheen jäädessä Pohjanmaalle.

Näennäisesti matkatapahtumat eivät ole suurensuuria, mutta Tuurin tapainen kertoja osaa kertoa nekin elävästi. Monet Tuurin kohtaamat ihmiset tulevat sivujen varrella tutuiksi ja läheisiksi kuten romaanienkin henkilöhahmot. Mieleen tulee sekin, ettei Tuurin ehkä ole aina tarvinnut kovinkaan paljon käyttää mielikuvitusta romaaniensa henkilöjä kuvatessaan.

Kyllä heimolaisen aina tuntee, oppi Tuurikin matkoillaan.

Ps. Tuuri kertoo esimerkiksi matkasta New Yorkiin, jossa hän tutustui pilvenpiirtäjien rakentamiseen. Suomalaiset tunnettiin aikoinaan huimapäinä, jotka rahasta menivät kaikista korkeimmillekin rakennustyömaille. Näitä aikoja Tuuri on kuvannut kirjassaan Taivaanraapijat.

Antti Tuuri: Ameriikan raitilla
Otava 2016
224s.

Arvostelukappale


perjantai 6. tammikuuta 2017

101 kirjaa ja muita alkavan vuoden uutissähkeitä


101 KIRJAA

Tällä viikolla julkaistiin Ylen suursatsaus itsenäisen Suomen juhlavuoden ja sen kirjallisuuden kunniaksi. Vuoden aikana esitellään 101 kirjaa, yksi kultakin itsenäisyyden vuodelta. Kirja-asiaa tulee niin televisiossa, radiossa kuin netissäkin. Myös kirjabloggaajat ovat talkoissa mukana. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa lukee jonkun listan kirjoista.

Allekirjoittanut ja Amman lukuhetki on mukana kahdella kirjalla. Minulla sattuivat vuosi 1988: Kari Kontio ja Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä sekä vuosi 1934: Katri Vala: Paluu.

Rehellisesti sanottuna, ensireaktioni oli, että itkisikö vai nauraisi. Nyt ei olla millään muotoa omalla mukavuusalueella. Katri Valaa olen toki lukenut (olenpa taitanut aikoinaan opiskeluissa vääntää jonkinlaisen runoanalyysinkin hänen tuotannostaan), mutta lyriikka yleisesti ottaen ei ole aivan ominta alaani. Kirjava lehmä taas on jo enemmän ja nimenomaan omaa lajiani, mutta muuten en vielä tiedä, mitä siltä osaan odottaa. Pelin säännöt ovat kuitenkin selvät ja olivat sitä jo alusta asti. Kirjoja ei vaihdeta ja hyvä niin. Epämukavuusalueelle astuminen on aina hyvästä ja voi sitä paitsi antaa jotakin sellaista, mitä ei muuten koskaan olisi tavoittanut!

Kuluneen viikon aikana on keskusteltu siitä, millaisia kirjoja listalle on valittu. Mielestäni lista oli monessa suhteessa yllättävä, sieltä puuttuu monta "itsestäänselvää" teosta, mutta pidän tästä yllätyksellisyydestä. Totta kai tällaiset listat ovat aina subjektiivisia valintoja, mutta on hyvä, että kirjallisuuden kaanoneita tuuletellaan säännöllisin väliajoin.

Kirjalistaan pääset tutustumaan tässä osoitteessa: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa
Kirjablogeista: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/kirjablogit-ja-101-kirjaa
Kirjojen Suomi -sivusto: http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

 "Omat" bloggausvuoroni ovat 18.4. (Kirjava lehmä) ja 24.10. (Paluu)

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjojen Suomi ja vuosi kehittyy!


***      ***       ***

SAVONIA VIRVE SAMMALKORVELLE

Kirjavuoden suurista uutisista pääsee täällä Savossa nauttimaan etuajassa, kun Savonia-palkinto jaetaan. Perinteiden mukaan palkintotilaisuutta vietettiin Aapelin päivänä 2.1. Kuopion kaupungintalon juhlasalissa.

Olen kovin onnellinen Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset -teoksen voitosta! Teos on pienoisromaani ja spefiä sekä sisältää taidekuvia, jotka ovat osa tarinaa. Savonia-raati kiitteli kirjaa rohkeudesta, raikkaudesta ja erilaisuudesta. Minä puolestani haluan kiittää raatia samoista asioista. Onnea voittajalle vielä kerran!

Bloggaukseni Paflagonian perillisistä. 

***      ***      ***
BLOGISTANIAN KIRJAPALKINNOT

Kirjapalkinnoista puheenollen... Pian on aika valita Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat. Bloggaajat julkaisevat äänensä 27.1. klo 10. Voittajat julkistetaan 28.1. klo 10.

Äänestystä emännöivät seuraavat blogit:

Blogistanian Finlandia: Lukutoukan kulttuuriblogi

Blogistanian Globalia: Yöpöydän kirjat

Blogistanian Kuopus: Notko, se lukeva peikko 

Blogistanian Tieto: Kirjakaapin kummitus


Kuten aina tässä vaiheessa vuotta, huomaan, että toisiin kategorioihin minulla on runsaudenpula hyvistä kirjoista, toisiin kategorioihin olisin toivonut ehtiväni lukea enemmän ja kattavammin kirjoja. Mutta vielähän tässä on aikaa lukea ja pähkäillä valintoja!

***      ***      ***

Tässäpä tämänkertaiset alkuvuoden kirjalliset uutiset. Vielä toivoisin jossakin vaiheessa ehtiväni nostaa viime vuoden kohokohtia luettavaksenne. Tällä viikolla on kuitenkin alkanut arki isolla A:lla. Toisaalta se on ihanaa, toisaalta kovin väsyttävää. Ja kun vielä viikko sitten suorastaan piehtaroin kirjoissa, huomaan nyt jaksavani lukea pari lausetta ennen silmien painumista kiinni... Tammikuu ei ole suosikkikuukauteni ollenkaan. Tieto siitä, että jokainen päivä vie kuitenkin lähemmäs kevättä, lämmittää pakkasen keskellä.

Amma

tiistai 3. tammikuuta 2017

Antti Heikkinen: Jaakko Teppo Suuri elämäkerta


Lapsuuteeni liittyy paljon musiikkimuistoja. Yksi varhaisimmista on radiosta tiuhaan soinut Jaakko Tepon Pamela. Kappale lienee kiinnittänyt huomioni jo senkin takia, että meillä sattui olemaan Pamela-niminen lehmä. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin, ettei viisu ehkä liitykään karjanhoitoon. Sama kuvio toistuu monen muunkin Jaakko Tepon kappaleen kohdalla: ne ovat iskostuneet mieleen jo leikki-iässä, vaikkei sanojen sisältö olekaan auennut ennen kuin vuosien päästä.

Valehtelisin jos väittäisin Jaakko Tepon olleen itselleni musiikillisessa mielessä erityisen merkittävä artisti. Mutta jälkeenpäin ajateltuna vaikutus on sillä tapaa merkittävä, että Jaakko Teppo oli oikeastaan ainoa kulttuurihahmo, joka huasteli tuttua murretta. Toki Esa Pakarisen Severi Suhonen ja Pekka Puupää näkyivät televisiossa tiuhaan, mutta lentävä kalakukko ei kuitenkaan kiitänyt ihan yhtä autenttisella nuotilla kuin Jaakko Tepon kappaleet. Ruikonperän multakurkku oli "omia", sen tajusi jo leikki-ikäinenkin, vaikkei paljon mitään muuta ymmärtänytkään. Savon murteen kannalta kansantaiteilija teki arvokkaan teon pitämällä kieltä elävänä ja kulttuurikelpoisena. Multa säilyi muhevana ja siitä oli hyvä kasvattaa uutta, salonkikelpoista savonrieskan viäntämistä, kuten teki esimerkiksi nykyinen työkaverini Olavi Rytkönen omalla panoksellaan. Viimeisin lenkki tässä ketjussa on kirjailija, näyttelijä Antti Heikkinen, joten on verrattain sopivaa, että myös mainioksi elämäkerturiksi profiloitunut Heikkinen otti kirjoittaakseen Jaakko Tepon elämäkerran.

Tässä elämäkerrassa kirjailija jättäytyy takavasemmalle verrattuna viime vuonna ilmestyneeseen Heikki Turusen Turjailija-elämäkertaan. Enimmäkseen äänessä on Jaakko Teppo itse, ja hyvin tarina sillä lailla soljuukin eteenpäin. Aukkokohtia täydentävät Jaakko Tepon läheiset ystävät ja työtoverit omilla muistoillaan, lisäksi Heikkinen on kaivellut esille arkistolähteitä. Vahva sijansa on myös Tepon lyriikoilla, joita arvioi niin taiteilija itse kuin elämäkerturikin. Lapsuutta ja nuoruutta Iisalmen Peltosalmella sekä myöhemmin tekun vuosia Kuopiossa käsitellään tarkasti ja värikkäästi. Myös Tepon karjalaisjuuret tuodaan esille. On helppo nähdä, kuinka Teppo näinä poikavuosina keräsi elämänkokemusta, rohkeutta ja ennen kaikkea juttuja, joista oli hyvä ammentaa hurjimpina keikkavuosina. Tuolloin vientiä ja kysyntää riitti, samoihin aikoihin perustettiin myös perhe ja koti Ylämyllylle. 

Kirjan pääpaino on näissä aktiivivuosissa, joiden tuotoksista Jaakko Teppo on parhaiten tuttu. Vauhti katkesi terveyden pettämiseen 1990-luvulla, jota seurasivat hiljaiset vuodet. Jonkin verran näitä raskaitakin asioita kosketellaan, mutta katkeraa vaikutelmaa ei kirjasta synny. Sen sijaan Teposta piirtyy lämmin ja sydämellinen henkilökuva. Julkisen juntti-imagon takaa paljastuu, ei ehkä kirjaviisas, mutta sydämeltään sivistynyt ihminen ja hyvä isä. Siitä kertoo jotain sekin, että kun rakastettu taiteilija on itse vetäytynyt eläkepäiville, musiikillinen perintö elää paitsi tallenteiden myös nuorempien Teppojen voimin. Ilja ja Johannes ovat olleet vahvoina puuhamiehinä paitsi elämäkerran markkinoinnissa myös esimerkiksi muutaman vuoden takaisella 60-juhlakiertueella.

Elämäkerta on otettu vastaan innokkaasti, eikä ihme. Jaakko Tepon musiikki elää nyt ehkä suurinta kukoistuskauttaan sitten 1980-luvun hullujen vuosien ja on samalla yhteiskunnalliselta sanomaltaan hämmästyttävän ajankohtaista. Jaakko Tepon Suuri elämäkerta on helppo- ja nopealukuinen teos, niin mukavasti teksti soljuu eteenpäin. Epäilemättä kirjan tulee lukeneeksi tarkkaan moni sellainenkin, joka ei yleensä liiemmin kirjojen kansia raottele. Teos on esikuvansa näköinen: inhimillinen, kuvia kumartelematon, yhtä aikaa ronski ja herkkä.

Antti Heikkinen: Jaakko Teppo Suuri elämäkerta
Fun Pandemia 201
350s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...