sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin


Minulla on ollut tapana lukea pääsiäisen aikoihin jokin aiemmin lukematta jäänyt, muhkea klassikko. Klassikko on tässä tapauksessa ymmärrettävä väljästi. Donna Tarttin suuren suosion saanut esikoiromaani Jumalat juhlivat öisin kuitenkin on minusta helposti laskettavissa klassikkojen joukkoon.

Kirjan lukemiseen eivät tosin pääsiäisen pyhät riittäneet, vaan vietin kirjan parissa melkein vappuaattoon asti. Vaikka kieli on varsin helppolukuista ja iskevää, on mukana lukuisia sivujuonteita muun muassa muinaiskreikan ja muiden kuolleiden kielien maailmasta. Kaikki tämä oli varsin mielenkiintoista, mutta pakotti pitämään lukuannostelun iltaisin maltillisena.

Kirjan päähenkilö Richard pakenee kurjia kotiolojaan Kaliforniasta itärannikolle, Hampden Collegeen. Muinaiskreikan opettaja Julian Morrow ei halua ottaa uusia oppilaita itselleen. Richard tutustuu kuitenkin hänen oppilaisiinsa Henryyn, Bunnyyn, Francisiin sekä kaksosiin Camillaan ja Charlesiin, joiden avulla Richard pääsee elitistiseen ryhmään mukaan. Joukko on lievästi ilmaistuna sisäänpäinlämpiävä, mutta syyslukukausi sujuu melko mukavasti opiskellen ja viinanhuuruisissa illanistujaisissa toisiin tutustuen.

Heti romaanin alussa tapahtuu murha. Se tiedetään, kuka on murhattu ja kenen toimesta, mutta muu tapahtumien kulku on epäselvä. Kirjan ensimmäisella puoliskolla pohjustetaan ja perustellaan murhaa huolellisesti ja verkkaisesti. Tarinan edetessä lukija huomaa, kiusallista kyllä, ymmärtävänsä tapahtumaketjun motiiveja. Toisaalta seurataan Richardin epätoivoista halua kuulua itseä rikkaampien oppilaiden joukkoon ja ylpeyttä, joka estää kertomasta totuutta hänen taustastaan.

Kirjan jälkipuolella puolestaan eletään murhan seurausten kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, että syylliset pääsevät kuin koira veräjästä, mutta sitten paikalle saapuvat FBI:n agentit. Syyllisyys ja sen seuraukset ovat kuitenkin toisenlaisia kuin voisi kuvitella. Se ei näy suurina tunteenpurkauksina tai musertavana syyllisyydentuntona, joka pakottaisi tunnustamiseen. Yhteenhitsautuneen ystäväjoukon välit viilenevät tapahtumien edetessä, tulee riitoja ja päihteidenkäyttö muuttuu entistä holtittomammaksi. Mitä paremmin Richard tutustuu ystäviinsä, sitä enemmän pinnan alta paljastuu epämiellyttäviä asioita.

Vaikka kirjan aihepiiri ei ole ollenkaan kaunis, on Tarttin kirja kokonaisuutena kaunis ja tyylikäs. Kuvaapa Tartt Hampdenin luontoa tai sekakäytön jälkeistä liskojen yötä, on kieli kaunista ja vivahteikasta. Kiitos kuuluu myös suomentajalle, tosin ajan kuluminen näkyy paikka paikoin. Esimerkiksi McDonaldsilta käydään ostamassa Onnellisia aterioita. Toisaalta romaanin suomennettu nimi on minusta niin hieno, että se voittaa alkuperäisen The Secret History -nimen.

Keskeisiä kirjan teemoja ovat syyllisyys, oikeus ja oikeudenmukaisuus. Vaikka kirjan tapahtumapaikka on college, ei kyseessä ole sen paremmin yliopistomaailmaan sijoittuva ihmissuhderomaani kuin dekkarikaan, vaikka molemmista elementtejä onkin mukana. Jumalat juhlivat öisin on psykologinen romaani, jossa on myös trillerimäisiä piirteitä. Lukija saa seurata sitä, miten ihminen perustelee moraalisesti ja eettisesti arveluttavat päätökset itselleen, samaten Tartt kuvaa hienovireisesti sitä, miten syyllisyyden kanssa voi elää. Jokaisella roolihahmolla selviytymistapa on erilainen.

Vaikka romaanin ilmestymisestä on jo 24 vuotta, löytyy blogistaniasta suhteellisen paljon bloggauksia kirjasta, kertonee kirjan klassikkoasemasta jotain sekin. Linkkaan tässä kahteen erinomaiseen, Jennin ja Suketuksen, muutaman vuoden takaisiin bloggaukseen. Jälkimmäisen kirjoituksen lopussa on myös lisää linkkejä kirjabloggajien kirjoituksiin tästä romaanista. Kannattaa myös tutustua Hesarin aikalaiskritiikkiin. Arvio löytyy tästä linkistä, tosin maksumuurin takaa.

Donna Tartt: Jumalat juhlivät öisin (The Secret History 1992)
WSOY 1993
550s

Suomennos Eva Siikarla


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja


Ehdin lukea koko kirjan, ennen kuin tajusin, ettei kannessa mainita kirjailijan nimeä. Paitsi, että mainitaanhan se. Hendrik Groen, kirjan päähenkilö nimittäin.

Groen on salanimi ja kustantajan sivuilla kerrotaan, ettei kirjoittaja asu itse vanhustentalossa. Kaikki hänen kirjoittamansa on kuitenkin totta ja koettua. Hollantilaisen vanhustentalon elämää seuratessa tämä on helppo uskoa. Groen kuvaa vanhusten verkkaista elämää ja kustannuksiltaan tehokkaan bulkkihoidon käänteitä elävästi ja viiltävän sarkastisesti, mutta myös hyvin uskottavasti. Sen verran tarinoita on kuultu myös suomalaisesta vanhustenhoidon tilasta, ikärasismista ja monesta muusta ikävästä ilmiöstä, että on helppo uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää myös Hollannissa.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta teos onkin mielenkiintoista luettavaa. Kovin samanlaiset asiat ja kiistakysymykset tuntuvat olevan pinnalla keskustelussa niin Hollannissa kuin täällkin. Toki eutanasia tuo hollantilaiseen vanhuskeskusteluun aivan omanlaisensa piirteen, mutta onhan asia kovasti tapetilla myös Suomessa tällä hetkellä.

Teos ottaa kantaa, mutta ennen kaikkea viihdyttää. Groenin tyyli on yhtäaikaa inhimillinen, humaani ja kuitenkin kuivakkaan sarkastinen. Suhteellisen skarppina vanhuksena hän kuvailee asuintovereitaan ja heidän omituisuuksiaan tarkasti, sama pätee myös tärkeilevään vanhainkodin johtajaan sekä moniin muihin "toisiin", eli nuorempiin, vielä työikäisiin ihmisiin. Sarkasmilta ei kuitenkaan välty Groen itsekään, vaan hän kuvaa ikääntymisen mukanaan tuomaa rapistumista, kuten kiusallista tiputteluilmiötä peittelemättä.

Ilonaiheita löytyy kuitenkin paljon. Groen perustaa läheisempien ystävien kanssa VVV (Vanha vaan ei vainaa) -kerhon, ja ottaa ilon irti jäljellä olevasta elämästä. Kerhon ja kirjan sanoma on kristallisen kirkas, tosi ja lohdullinen: vaikka yhdellä jäsenellä on alzheimer, toiselta amputoidaan jalka ja kolmas ei pysty kunnolla puhumaan, ei elämä kuitenkaan ole ohi. Siitä voi edelleen nauttia suomalla itselleen elämyksiä, pieniä paheita ja ennen kaikkea ystävien seuraa ja tukea. Juuri vanhusten välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta on koskettavaa seurata. Millaisia keskusteluja käydään ystävien kesken, kun valmistaudutaan siihen hetkeen kun ystävä ei enää muista, eikä tunnista mitään tai ketään? Mitä kuiskataan rakkaan korvaan silloin kun hän ei pysty halvauksen jälkeen kommunikoimaan? Miltä tuntuu läheisen kuolema? Yllättäen, vanhuus ei tuokaan sen suurempaa viisautta suurten kysymysten äärellä, mutta hiljaisen luopumisen ja mukanakulkemisen taitoa kylläkin.

Huomaan, että kirjoitan kovin raskaista aiheista, mutta tämä kirja on kyllä oikeasti todella hauska. Esimerkiksi kun Groen kuvaa seniorimopojen tuunausta ja kruisailuja jalkakäytävällä ("uskalsin siirtyä kilpikonnavaihteesta jänisvaihteeseen"), nauroin ääneen. Samoin monien muiden Groenin tarkkasilmäisten sutkausten kohdalla. Mieleeni tuli Minna Lindgrenin loistava Ehtoonlehto-sarja, sillä VVV-kerhon vallankumouksellisissa otteissa on paljon samaa kuin suomalaisten virkasisarten edesottamuksissa. Elää kuin viimeistä päivää, se muuttuu kovin konkreettiseksi mietelauseeksi vanhainkodissa.

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset. Hendrik Groenin salainen päiväkirja
Gummerus 2017
380s.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

tiistai 18. huhtikuuta 2017

101 kirjaa: Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjava lehmä



Kirjavan lehmän päähenkilö ei ole Urho Kekkonen. Se on koko olemassaolon perusta. Kaiken, tai ainakin Suomi-nimisen valtion olemassaolon lähtökohta. Vakaa ja jykevä, liki jumalallinen tausta pienten ihmisten ponnisteluille.

Lähtökohta sopii minulle siinä mielessä hyvin, että olen kotoisin Pielavedeltä, paikkakunnalta, joka myös Urho Kaleva Kekkosen syntymäpitäjänä tunnetaan. Jo liki äidinmaidossa olen imenyt sankarimyyttiä suuresta presidentistä, jolla oli onni syntyä savutorppaan juuri paikkakunnista parhaimmalla. Ilman Pielavettä Kekkosesta tuskin presidenttiä olisi tullutkaan. Myöhemmin minulle selvisi, että Kekkonen muutti paikkakunnalta pois jo 6-vuotiaana, eikä kotimökkikään itseasiassa ollut savutorppa enää Kekkosen syntyessä. Isä-Kekkonen oli kätevänä perheen päänä uudistanut asumusta silloista nykyaikaa vastaavaksi. Myytti savutuvassa syntyneestä sankarista kuitenkin sopi äärimmäisen hyvin niin Kekkoselle itselleen, Pielavedelle sekä koko Suomelle. Niinpä jopa Lepikon torpasta tehdyistä postikorteista retusoitiin savupiippu pois tunnelmaa pilaamasta.




Tässä tapauksessa puhutaan totuuden kaunistelusta, mutta sitä Kari Kontio ja Tuomas Nevanlinna eivät tee. He karnevalisoivat. Ja käyvät itsenäisen Suomen historian  ja sankarimyyttien kimppuun turkkamaisella raivolla (Jouko Turkka on myös yksi kirjan päähenkilöistä). He ilkkuvat, virnuilevat, pilkkaavat. Kirjava lehmä lienee ollut ilmestymisvuonaan 1988 keskustelua ja torjuntaakin herättänyt teos. Itse olin tuolloin 5-vuotias ja minun maailmankuvani pohjautui, vaikken sitä itse tiedostanutkaan, Kekkoseen. Epäilemättä sama päti moneen muuhunkin suomalaiseen, olkoonkin, että Suomen pitkäikäisin presidentti oli edesmennyt pari vuotta aikaisemmin. Historian voimalla kääntyvät rattaat varmasti mahdollistivat tämän kirjan syntymisen. Teos symboloi uutta aikaa ja ajan murtumista. Uudesta vapaudesta huumaantuneena kirjailijat tykittävät ja kaatavat jumalankuvia.

2010-luvun lukijana, ilman kunnollisia yhteiskunnallisia muistikuvia 1980-luvusta, ironia jää tylpäksi. Lukiessani pystyin kyllä arvailemaan, missä kohdassa terävin piikki kenties on piillyt, mutta en aivan varmaksi. Enimmäkseen kirjailijat huutelevat seinille, joita ei enää ole. Tapa, jolla Kalevi Sorsaa kuvataan, tuntuu mauttomalta aikana, jolloin hänen kuolemastaan on jo toistakymmentä vuotta. Turkka, karikatyyri jo eläessään, on hänkin edesmennyt.

Tunnustan, että enimmäkseen pitkästyin Kirjava lehmää lukiessani. Mieleeni tulivat ne pikkuisen ärsyttävät tee-se-itse-filosofit ja besserwisserit, jotka sukupolvesta toiseen käyvät kaksikymppisen rajattomalla itsevarmuudella kieltämään isiään. Kontio ja Nevanlinna tosin olivat kirjoittaessaan jo kolmekymppisiä. Tunnustan senkin, että todennäköisesti nihkeyteni johtuu myös tietämättömyydestä. Tänään vallalla olevat rakenteet ovat syntyneet osana sitä kehitystä, jota Kirjavan lehmän kaltaiset puheenvuorot ovat olleet edesauttamassa. Isänkieltäjä olen siis osaltani minäkin.


Kaiken tämän jälkeen on sanottava, että kaikesta retroudestaan huolimatta Kirjava lehmä on vuonna 2017 varsin ajankohtainen teos. Monet 1980-luvun vallankumoukselliset ajatukset ovat tämän päivän arkinormeja. Siksi teos lieneekin valittu edustamaan ilmestymisvuottaan Ylen Kirjojen Suomi -listalle. Ja myös siksi, että taidamme olla yhteiskuntana samassa pisteessä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vallitseva maailmanjärjestys natisi liitoksissaan vuonna 1988. Nyt olemme samantyyppisen muutoksen kynnyksellä, ehkä jopa porstuan puolella.

***
Kirjoitus on osa Kirjablogit ja 101 kirjaa -sarjaa  Toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan edustamaan aikaansa ja suomalaista kirjallisuutta. Yli 80 kirjabloggaajaa lukevat kaikki valitut teokset ja julkaisevat omat bloggauksensa niistä juhlavuoden aikana. Amman lukuhetki on mukana kahdella teoksella. Syksyllä on vuorossa Katri Valan Paluu vuodelta 1934. Kirjasarjasta ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä löydät lisätietoa osoitteesta http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi.

Kari Kontio, Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä
Tammi 1988
190s.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki


Jos jostakin kirjasta tulee kesäinen mieli, niin tästä! Katariina Vuoren ja Jarkko Kääriäisen Mukulat maalla johdattaa lapset ja aikuiset ruoan synnyn pariin. Mistä tulee maito, liha, entä hunaja? Mitä niistä voi valmistaa?

Mukulat matkailevat paikasta toiseen piirretyn Puhuvan Pavun johdolla. Käydään esimerkiksi viljamyllyssä, lypsykarjatilalla ja kalassa. Kullekin vierailukohteelle ja ruoka-aineelle on varattu kirjassa oma lukunsa. Informatiivisessa osuudessa kerrotaan lapsille ymmärrettävällä tavalla siitä, mistä ruoka tulee. Tämän jälkeen tulee useita ohjeita, joissa kyseistä raaka-ainetta käytetään. Ohjeisiin on merkitty, onko kyseessä helppo vai haastavampi ohje, samoin valmistamiseen käytettävä aika. Esimerkiksi kotitekoinen viili tai ketunleipä-mustikkamaito syntyvät helposti pienemmältäkin kokilta. Vaikeimmissa ohjeissa taas saatetaan käyttää esimerkiksi avotulta ja tarvitaan ehdottomasti aikuisen apua. Miten olisi viikonlopun yhteinen projekti, rosvopaisti?

Leppoisaa kerrontaa kyydittävät hienot ja kauniit kuvat eläimistä, lapsista ja aikuisista. Kuvista tulee kotoinen ja kesäinen fiilis. Mieli kiitää lapsuuden kesiin ja 4H-kerhoihin. Tekemisen riemua ja puuhastelua, hyödyllisiä taitoja elämää varten, yritteliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Kirja on hieno myös esineenä ja sitä on kaunis katsella, vaikkei sisältöön perehtyisikään.

Koska olen itse maalta lähtöisin, pidän tärkeänä, että omille lapsilleni välittyy aito kosketus ja ymmärrys ruoan alkuperästä sekä tiivis suhde luontoon. Mukulat maalla antaa tällaiseen kasvatukseen hyviä eväitä. Kokkailuja päästään kokeilemaan ja harjoittelemaan yhdessä vanhempien kanssa kotimaisista, terveellisistä ja puhtaista raaka-aineista. Kirjaa uskaltaa suositella myös kasvatusalan ammattilaisille. Esimerkiksi päiväkoti-ikäisille kirja tarjoaa tietoa sopivan tiiviissä annoksissa, mutta yhtä hyvin teos sopii myös koululaisille. Koska ruokareseptejä on monenlaisia, vaikeuskerrointa riittää tarvittaessa aikuisellekin.

Pidän ruokaohjeiden konstailemattomuudesta. Kirjaan koottu sellaisia perusohjeita yksinkertaisista raaka-aineista, jotka eivät mene muodista. Ohjeidensa puolesta näen jo tämän kirjan oman kesämökkini kirjahyllyssä, siellä kun erityisesti osaa arvostaa simppeliyttä. Toisaalta kirja tarjoaa vinkkejä perheen yhteiseen aikaan. Entä jos pistäytyisi luontoretkelle keräämään villiyrttejä, paistaisi seuraavat letut nuotiolla tai lähtisi kalaretkelle hakemaan aineksia kalapihveihin?

Kesä, tule jo!

Katariina Vuori, Jarkko Kääriäinen: Mukulat maalla. Lasten ruokaretki
Docendo 2017
175s.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä



Kaikkihan me muistamme, että teini-iässä oli tärkeää olla hyväksytty, normaali ja mieluiten myös suosittu. Itse asiassa olin tainnut jo unohtaa tämän asian, mutta viime aikoina olen palautellut asiaa mieleen. Maaliskuussa ihastuin norjalaiseen Skam-nuortensarjaan, josta kirjoitan myöhemmin lisää ja siitä innostuneena nappasin kirjaston nuortenosastolta mukaan aitoa teini -chic litiä. Katy Birchallin It girl. Suosituksi yhdessä päivässä on sitä nimittäin kaikista tyylipuhtaimmassa muodossaan.

Kauniita vaatteita, kivoja poikia, ilkeitä tyttöjä. Ystävyyttä, henkistä kasvua (ja makeover), mokailua ja juonitteluja. Tiedättehän konseptin.

Tarina kertoo hauskasta Annasta, oikealta nimeltään Anastasiasta, nörttitytöstä, joka on kaikkea muuta kuin suosittu. Hänellä on pari ystävää, mutta siitä huolimatta Anna tuntee alemmuudentuntoa, sillä hänellä on tapana joutua noloihin tilanteisiin. Esimerkiksi voi käydä niin, että sytyttää epähuomiossa koulun toiseksi suosituimman tytön hiukset tuleen. Tai niin, että laskeutuessaan kalliota alas jalka jumittuu ja päädytään noloon asentoon, joka paljastaa Wolverine-aluspaidan koko koululle.

Aikuisena tällaista voi lukea lähinnä lempeästi hymyillen, mutta nuorempi lukija epäilemättä eläytyy tapahtumiin voimakkaammin. Eipä sillä, tunnistan tuon noloihin tilanteisiin päätymisen taipumuksen kyllä itsessäni edelleen. Aikuisena sitä vain useimmiten jo muistaa, että itselle nauraminen on elämän parhaita iloja!

Kun Annan isä alkaa seurustella kuuluisan näyttelijän kanssa, muuttuu elämä täysin. Yhtä äkkiä ovella parveilevat paparazzit ja Anna tutustuu kuuluisaan "It-tyttö" Marianneen, tulevaan sisarpuoleensa. Kuinka ollakaan, koulun suosituimmat tytöt ja ihana suosituin poika alkavat yhtä äkkiä osoittaa kiinnostusta Annaa kohtaan. Annasta on tullut joku, It girl. Ei ole vaikea arvata, että kirjan aikana hän tulee saamaan tärkeän opetuksen aidosta ystävyydestä ja itsensä arvostamisesen tärkeydestä.

Kirja on hauskaa luettavaa. Elävyyttä tarinaan tuovat Annan ja hänen ystävänsä Jessin tunnilla vaihtamat kirjelappuset sekä Annan sähköpostikirjeenvaihto. Tässä kohdassa kyllä kulmiani kohotellen kysyn: lähettävätkö nykynuoret toisilleen sähköpostia? Eikö esimerkiksi Whatsapp olisi ollut uskottavampi ratkaisu?

Toinen pieni, mutta sinänsä ärsyttävä nyanssi on se, että kirjan takakannessa Anna on muuttunut Anneksi. Inhimillinen vahinko, mutta antaa huonon kuvan kustantajan arvostuksesta kirjaa kohtaan. Vähän skarppausta siis, kiitos!

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin oikein mukava välipala ja voisin hyvin kuvitella, että 15 vuotta sitten olisin ollut kirjasta ihan innoissani. Pisteet viittauksista elokuviin ja sarjakuviin, sekä siitä, että tanssiaiskohtauksesta huolimatta kirjan loppu ei ollut ihan niin lälly kuin olisi voinut olla.

Katy Birchall: It girl - suosituksi yhdessä päivässä (The It Girl 2015)
Bazar 2016
333s.
Suomentanut Eija Hirvonen

torstai 6. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kuukausikooste


Maaliskuu oli pysähtymisen kuukausi monessakin mielessä. Heti kuun alussa annoin periksi jo pari viikkoa vaivanneelle flunssalle, kuvitellen, että parin päivän levon jälkeen olen taas entisessä tikissä. No eihän siinä tietenkään niin käynyt, vaan sitten tauti vasta pääsikin ottamaan yliotteen. Pari viikkoa meni aika lailla sohvalla pötkötellen, eikä tuona aikana tullut luettua juuri mitään. Sittenkin kun pahin kivistys hellitti, oli pään sisältö sellaista höttöä, etten oikein jaksanut lukea mitään loppuun. Näissä mainingeissa haaksirikkoutui esimerkiksi Muriel Barberyn Haltiaelämää, josta minulla oli suuret odotukset.

Sain kuitenkin luettua Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, vaikka teos ei aivan napakymppi minulle ollutkaan. Sen sijaan Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla pääsi aika lähelle sitä. Toki kirjassa ja erityisesti sen kielessä oli paljonkin parantamisen varaa, mutta romaanin maailma, tapahtumat ja henkilöt olivat niin kiehtovia, että jään odottamaan innolla jatkoa sarjalle. Ehdoton kuun kohokohta!

Kohokohtiin on laskettavissa myös kaksi teatteri-iltaa. Pääsin kuun alkupuolella kutsuvieraaksi Teatteri Jurkan Anders B. -näytökseen. Monologi kertoi Anders Behring Breivikistä ja siinä samalla paljon muustakin. Esityksen jälkeisessä keskustelussa aihe linkittyi väistämättä Rautatientorilla käynnissä oleviin mielenilmauksiin ja rasismin nousuun Suomessa. Samaa asiaa, mutta aivan erilaisella metodilla, käsitteli myös Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion kaupunginteatteri. Viikingit oli esityksenä hervotonta ilotulitusta, mutta taustalla oli myös tarkkaa yhteiskunnallista havainnointia.


Kuopiolaisesta yhteiskuntakritiikistä puheen ollen. Minna Canthin päivän hengessä kuuntelin kaksi hänen novelliaan äänikirjana: Äiti ja poika sekä Päivä koittaa. Canthin laajaan tuotantoon mahtuu kaikenlaista, nämä eivät ehkä olleet aivan tuotannon parhaimmistoa, mutta kuten aina Minnan tapauksessa, pidin hänen tavastaan kuljettaa tarinaa eteen päin. Naisenergiaa mitä suuremmissa määrin edusti myös Elisabet Ahon historiallinen romaani Talvi ilman aikaa. Romaani kertoo talvisodasta ja sitä tarkastellaan erityisesti nuoren Hennin ja vasta lapsen, Majlinin näkökulmasta. Vahva nainen lienee myös Marja Putkisto, jonka Body up -teokseen tutustuin. Huomaatte varmaan, missä vaiheessa kuukautta keräsin itseni sairasvuoteelta ja päätin hankkiutua taas kuntoon ;)

Lasten kanssa päätimme alkuvuoden luku-urakan, nimittäin Harry Potter -sarjan toisen osan: Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Kyseessä on kuvitettu laitos, joka sai minut miettimään kieltä, jota kirjassa käytetään toisia ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan kuvatessa. Monin paikoin se oli mielestäni sopimatonta lasten korville, ei niinkään tarinan pelottavat juonenkäänteet. Yhtä kaikki lukukokemus oli positiivinen ja nyt olemme olleet parin viikon ajan vähän haikeina ja eksyksissä: mitä sitten luettaisiin?

***
Haikeus ja eksyksissä oleminen onkin leimannut loppukuuta ja kuun vaihdetta, kun rakastettu kirjabloggaaja Krista Airola menehtyi äkillisesti 27.3. Krista on ollut niin aktiivinen osa kirjablogiyhteisöä, että hänen poismenonsa on tuntunut käsittämättömältä. Vaikka tapasimme harvoin kasvokkain, olimme yhteyksissä harva se päivä blogissa, Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä. Nytkin luen parhaillaan kirjaa, josta luin ensimmäistä kertaa Kristan kirjoittamana. Lukutoukan kulttuuriblogin tiheää päivitystahtia ja sen aina yhtä aurinkoista emäntää jäi kaipaamaan moni kirjallisuuden ystävä. Suurin suru on toki perheellä ja muilla läheisillä. Lämmin osanottoni heille.




***

Huhtikuussa luulen haaveilevani enimmäkseen kesästä. Voipa siis olla, että jatkan tällä varsin kevyellä lukulinjallani. Pääsiäisenä minulla on kuitenkin useana vuonna ollut tapana tarttua johonkin klassikkoon. Ehkäpä myös tällä kertaa. Tässä kuussa tulee myös minun ensimmäinen vuoroni osallistua YLEn Kirjabloggaajat ja 101 -kirjaa haasteeseen. Minulle osunut kirja on, kröhöm, sanoisinko erikoinen. Joten niin saattaa olla bloggauksenikin. Saa nähdä. Asia selviää 18.4.
.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Elisabet Aho: Talvi ilman aikaa


Elisabet Ahon Sisar on jäänyt mieleeni kiinnostavana historiallisena romaanina, joka yllätti positiivisesti. Romaani on jäänyt mieleen siksikin, että luin kirjan ensimmäisenä liki kuusi vuotta sitten, kun palasin Neiti Kevään kanssa synnytyssairaalasta kotiin. Kun huomasin kirjastossa Sisaren tavoin Diakonissalaitoksen elämästä kertovan Ahon uuden romaanin, halusin ehdottomasti tarkistaa, millaisen vaikutuksen se tekisi ilman valtavaa hormoniryöppyä.

Talvi ilman aikaa osoittautui aivan yhtä kiinnostavaksi ja koukuttavaksi historialliseksi romaaniksi. Teoksessa oli paljon tuttuja elementtejä. Kun Sisar käsitteli vuoden 1917 sisällissodan tapahtumia, elettiin nyt vuosia 1939-1940, syyskuukausia ennen sodan syttymistä ja talvosodan aikaa. Sisaren päähenkilö Ellen esiintyy myös tässä teoksessa. Nyt hän Diakonissalaitoksen oppilasmamma, joka vastaa koesisarten ohjaamisesta. Varsinaisesti romaanissa seurataan nuoren koesisaren Hennin taivalta. Merkittävässä osassa on myös kirurgi Eino Laitinen sekä hänen perheensä, joka muuttaa pommituksia pakoon maalle.

Romaani on yhtä aikaa nuoren naisen itsensä etsimistä ja kasvutarinaa. Samalla se kuvaa koskettavasti Helsingin pommituksia ja kenttäsairaalan arkea. Kaikista vaikuttavinta on sodan kuvaaminen lapsen, Majlenin, silmin. Tämä trendi on ollut viime vuosina nähtävissä laajemminkin sotakirjallisuudessa. Syykin on ymmärrettävä, ensin sodan aikuisina kokeneet sukupolvet käsittelivät omaa sotatraumaansa, nykyään on sota-ajan lasten ja heidän lastensa vuoro. Aho kuvaa sodan todellisuutta ja sen huikaisevan kylmää ristiriitaa normaaliin arkeen hyvin uskottavasti ja terävänäköisesti. Henkilöiden tuntoihin on helppo samastua: pelkoa pahimmasta ja toivoa paremmasta. Lapset pinnistelevät: kun aikuiset ovat niin murheissaan ja hermostuksissaan, on parempi olla hiljaa, reipas ja pois tieltä. Nuoret aikuiset ovat hämmästyneitä: elämänhän piti olla vasta edessä ja yhtä äkkiä se on niin monelta ohi.

Ahon tekstiä on miellyttävää ja vaivatonta lukea. Henkilöiden vaiheet kiinnostavat ja heille toivoo pelkästään kaikkea hyvää. Silti joukossa on ristiriitaisiakin henkilöhahmoja. Vaikka päähenkilöt ovatkin aika ihanteellisia, on heissäkin havaittavissa myös erilaisia sävyjä.

Tästä aihepiiristä on kirjoitettu paljon, mutta diakonissat tuovat romaaniin näkökulman, jota vähemmän kerrotaan. Siitä huolimatta Diakonissalaitos ja Hennin henkinen kipuilu omien valintojensa kanssa on enemmänkin konteksti kuin romaanin pääsisältö. Käsiteltävät asiat ovat universaaleja, joten romaania ei kannata pelätä vaikka hengellistä asetelmaa vieroksuisikin.

Vahva suositus historiallisten romaanien ystäville!

Elisabet Aho: Talvi ilman aikaa
Sunkirja 2017
283s.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Satuhetki: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Joulupukki muisti perhettämme tänäkin vuonna kuvitetulla Harry Potter -painoksella. Jim Kayn upeasti kuvittamat, muhkean kokoiset kirjat ovat kyllä olleet todellinen ilo perheellemme. Kun lapset istuutuvat molemmin puolin sohvaan ja eteen levitetään iso ja upeasti kuvitettu kirja, on ilmassa urheilujuhlan tuntua!

Etukäteen mietin, mahtaako Harry Potter ja salaisuuksien kammio olla ekaluokkalaiselle ja viskarille liian jännittävä. Omien muistikuvieni mukaan kirjasarja muuttui huomattavasti jännittävämmäksi toisessa osassa. Yllätyin kuitenkin, kun kustantaja oli määritellyt kirjan yli 9-vuotiaille sopivaksi. En tiedä, ovatko meidän lapsemme jotenkin kauhulla kasvatettuja, mutta lähtökohtaisesti he tuntuvat nauttivat jännityksestä. Lastenohjelmatkin keskimäärin tuntuvat olevan nykyään erittäin jännittäviä. Arvelin, että kirjan lukeminen yhdessä on melko turvallista, koska voin yksinkertaisesti hypätä liian pelottavat kohdat yli. Varsin vähän kuitenkaan jouduin sensuroimaan lukemaani. Silloin taisin vähän lieventää, kun Harry kuuli Tylypahkan seinistä pelottavaa ääntä: Minä raatelen. Minä tapan. Minä revin. Melkein päättömän Nickin juhlat olivat lasten mielestä enemmänkin ällöt kuin pelottavat. Ehkä osansa on myös iltasatutilanteella, joka on turvallinen ja jossa jännittävät asiat voidaan saman tien käsitellä ja keskustella yhdessä läpi. Hurjatkaan tapahtumat eivät lapsia pelottaneet tai tulleet uniin.

Enemmän sensuroin lukemaani aivan toisenlaisissa kohdissa. Nyt, lukiessani kirjoja lapsille, olen tullut herkäksi sen suhteen, että J.K. Rowling käyttää välillä varsin vihamielistä sävyä toisista ihmisistä. Inhottavien ihmisten inhottavuutta korostetaan kertojan tai toisten päähenkilöiden ilkeällä kielenkäytöllä. Vaikka Dudleyn kuuluu olla vastenmielinen, tunnen enemmän vastenmielisyyttä sitä kohtaan, miten hänen pulskuuttaan kuvataan. Kehonkuvaan liittyvää sanastoa sensuroin muissakin kohdissa. Aikaisemmin ei moinen minua häirinnyt. En kuitenkaan halua, että omat lapseni missään olosuhteissa kutsuisivat toisia lapsia läskeiksi, puhumattakaan siitä, että he alkaisivat itse murehtia omaa kehonkuvaansa (tässä asiassa taidan taistella tuulimyllyjä vastaan, mutta teen sitä niin kauan kuin henki pihisee). Sen paremmin en toivo lasteni kutsuvan ketään myöskään ääliöiksi tai muilla ikävillä nimillä kuten kirjassa tehdään.

Mielenkiintoista nähdä, miten kirjojen kuvitus etenee seuraavien osien myötä. Minusta kuvitus oli jo nyt muuttunut hivenen aikuisemmaksi. Suuria, näyttäviä ja tarkkoja piirustuksia oli ensimmäistä osaa vähemmän. Ajatuksena tuntuu olevan, että lukijoiden kasvaessa myös kuvitus muuttuu. Sinänsä täysin ymmärrettävää, mutta toisaalta vähän harmillista. Herra Syksy ja Neiti Kevät (ja minä) olisivat nautiskelleet kuvista enemmänkin.

Kun kirjaa luetaan monen kuukauden ajan iltasatuna, aina muutama sivu kerrallaan, on lapsilla pieniä vaikeuksia muistaa, kuka henkilö suuressa henkilökaartissa on kukakin. Siitä huolimatta tarina tuntuu vetävän mukaansa. Päähenkilöiden vaiheisiin samastutaan ja omat lempihahmot alkavat löytyä. Joskus ne ovat aikuisen silmin yllättäviäkin ("Äiti, miksi Voroa ei ole näkynyt pitkään aikaan?") Lapsia selvästi polttelisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen kertonut, että meiltä löytyy kyllä tarinaan jatkoa, mutta niissä kirjoissa ei ole kuvia. Vielä on maltettu odottaa uutta kuvitettua laitosta. Ehkä niin on hyvä, ensi jouluna lapset ovat taas vähän vanhempia vastaanottamaan yhä synkemmiksi käyvät juonenkäänteet.

J.K. Rowling, Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tammi 2016
272s.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kuopion Kansallisteatteri & Kuopion kaupunginteatteri: Viikingit

Miko Kivinen (Kari) ja Mikko Paananen (Krista). Kuva Jarmo Jääskeläinen.

Aika ajoin laitosteatterin ohjelmistosta puhutaan kulttuuripiireissä tuhahtelevaan sävyyn. On tahoja, joille laitosteatteri on synonyymi taiteellisesti väljähtyneelle suurten massojen tuotannolle. Henkilökohtaisesti en pidä ollenkaan erilaisia kulttuurikokemuksia arvottavasta, ylimielisestä keskustelun sävystä. Mitä pahaa on siinä, että esitys vetoaa suuriin joukkoihin? Kuka siitä kärsii?

Menemättä aiheeseen enempää, Kuopion kaupunginteatteri on mielestäni onnistunut viime vuosina hyvin monipuolisen ohjelmiston kokoamisessa. Löytyy kassamagneettimusikaaleja, mutta myös kokeilevampaa, riskinottokykyä vaativaa teatteria. Pisteet siitä teatterin johdolle.

Riskinotosta on mitä suuuremmassa määrin kyse Kuopion Kansallisteatterin ja kaupunginteatterin yhteisproduktiossa Viikingit. En ehkä ikinä ole nähnyt pähkähullumpaa esitystä ja pähkähullulla en tarkoita hassunhauskaa hippastelua, vaan sovinnaisuuden rajoja kaikin tavoin koettelevaa esitystä, jossa kaksi miestä esittää lukuisia rooleja, eikä katsoja voi koskaan tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu.

Miko Kivinen ja Mikko Paananen tuovat lavalle bikini fitness -kisoihin valmistautuvan Kristan, vaalityötä tekevän personal trainer Aleksi Tsubbin, paskataiteilija-Pasasen ja tämän kiinteistövälittäjä-vaimon sekä tietysti Karin ja Jarin, surullisen hahmon ratsastajat, jotka päättävät ratkaista isänmaan ja omat ongelmat (aika pitkälti sama asia) perustamalla uuden Viikinkivaltion. Kaksituntiseen esitykseen saadaan mahtumaan monta nykypäivän räjähdysherkkää keskustelunaihetta. Turvapaikanhakijat, rahan valta, fyysisen ja henkisen vallan käyttö niin parisuhteissa kuin yhteiskunnassa, rakenteellisena ja henkilökohtaisena alistamisena. Paananen ja Kivinen ovat ottaneet työkaluikseen karikatyyrit ja vetäneet ne vielä moninkertaisesti överiksi. Näyttelijät astuivat rooleistaan ulos heti näytelmän alussa, asettivat itsensä samalle viivalle katsojan kanssa, mikä on hyvä, koska sitä ennen ehdin jo vähäm miettiä, että saako tälle kaikelle nauraa.

Kyllä saa ja pitää. On pakko, vaikkei haluaisikaan. Viikingit on epäsovinnaisuuden ilotulitusta ja näppärillä ratkaisuilla lukijan verkkokalvoille poltetaan kuvia, joita ei oikeastaan olisi halunnut nähdä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näytelmässä olisi kaiken kohelluksen alla myös sanomaa. Jokainen roolihahmo on enemmän tai vähemmän pihalla, oman elämänsä vanki. Jokaisella on myös joku visio, vahva luotto siihen, miten tilanne saadaan korjaantumaan. Koskettavinta on Karin ja Jarin kuvaus. Hahmoista eniten olisin toivonut heille hyvää. Vaikka voisi ajatella, että Viikingeissä intellektuelli teatteriväki naureskelee Rajat kiinni -porukoille, olisi se aivan liian yksinkertaistava arvio. Kun kansa jakaantuu hyvä- ja huono-osaisiin, kuka lopulta on vastuussa huono-osaisten kapinasta? Entä ymmärtävätkö taiteilijatkaan yhtään enemmän? Köyhille paskamajoja valmistavassa Konsta Pasasessa (kunnianosoitus Härski Hartikaiselle muuten) on aimo annos itseironiaa. Ja kuitenkin, pyllistys taidepiireille muuttuu salamannopeasti hienoksi vertauskuvaksi ihmisoikeuksien puolustamisesta, kun Pasanen kyhjöttää Ei-kenenkään-maassa yhdessä Mohamedin kanssa. Paskamajasta tuleekin jotain paljon suurempaa. 

Kokonaisuuden kannalta villinainen-episodi jäi minulle hieman mysteeriksi. Mutta sen verran feministi olen, että kun bikini fitness -Krista antaa karvojen kasvaa ja maalaa kuukautisverellä kalliomaalauksia, ei se voi olla ihan huono juttu. Peukutan.

Yhteiskunnallista kannanottoa vai epäsovinnaista hurjastelua? Molempia, ehkä lopulta kuitenkin vähän enemmän jälkimmäistä. Sanoma jäi hämmennyksen ja lievän hysterian alle. Katsomossa oli pakko olla valppaana, koska ikinä ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lavasteissa, teknisissä ratkaisuissa ja jopa käsiohjelmissa oli myös sympaattinen DIY-meininki. Siitä ja kaikesta toilailusta huolimatta kaikesta huokui se, että asialla ovat rautaiset ammattilaiset. Sekä se, että tekijöillä näytti olevan pirun kivaa. Niin oli kyllä katsomossakin.

Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion Kaupunginteatteri: Viikingit
Käsikirjoitus: Miko Kivinen
Sovitus ja ohjaus: Miko Kivinen ja Mikko Paananen

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Marja Putkisto: Body up - Hyvä ryhti ja liikkumisen vapaus


Kuten Marja Putkisto kirjoittaa, kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ihmisen keho alkaa menettää luonnollista liikkuvuuttaan ja kimmoisuuttaan. Allekirjoitan tämän täysin. Minulla käännekohta tapahtui tarkkaan ottaen 29,5 vuoden kohdalla. Siihen asti ergonomia oli vain etäinen sana, viitteellinen ohjeistus, jota ei tarvinnut ottaa omassa elämässä huomioon. Sen jälkeen olen saanut kantapään kautta huomata, että istuma- ja kirjoitustyöläisen tärkein työkalu on selkä. Jos se ei voi hyvin, on työkyky äkkiä vaarassa. Selkäni kanssa olenkin oppinut tulemaan joten kuten toimeen, mutta siellä täällä muuallakin on havaittavissa pieniä remppoja ja rapistumisen merkkejä. Syksyllä löysin itselleni hierojan, joka ensi kertaa selitti minulle juurta jaksaen, miten keho toimii ja että perusasentoni on kauttaaltaan väärä. Se taas johtuu monesta laiminlyödystä seikasta, kuten venyttelyn puutteesta (jälleen vain viitteellinen ohjeistus, eikö niin?!).

Sen enempää menemättä omaan sairaskertomukseeni, Marja Putkiston Body up ryhdin korjaamisen ja liikkuvuuden lisäämisen suosituksineen herätti kirjastossa mielenkiintoni. Olen toki kuullut Method Putkistosta, mutta minulla ei ole siihen entuudestaan juuri minkäänlaista kosketusta. Olen liittänyt sen mielikuvissani pilatekseen ja siitä toki osittain kysymys onkin. Body upissa Putkisto selittää kehon ytimen hallinnan ja nivelten liikkuvuuden merkitystä. Pidän Putkiston ihannekuvasta: tukin päällä taiteilevasta tukkijätkästä, jonka liikkuvuus, joustavuus, kehon kannattelu ja lihaksisto ovat muovautuneet oikeassa työnteossa. Sellaisesta minäkin maatalon tyttärenä haaveilen, mutta valitettavasti kaupunkilainen toimittajan työnkuva tarjoaa siihen kovin vähän mahdollisuuksia.

Putkisto korostaa harjoittelun monipuolisuuden merkitystä. Liikunnan muodolla ei ole niin suurta merkitystä kuin sen monipuolisuudella. itsensä kuuntelemisella ja liikkeen tunnistamisella. Harjoittelijan tulee välttää suorittamista ja puurtamista, vaan harjoitteet tulee ottaa luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä elämää. Putkiston perusteesit tuntuvat hieman yllättäviltä. Aloittaa kannattaa palleahengityksestä ja pomppimisesta. Tavoitteena on saada kehon eri osaset niin lähelle symmetrista ideaalia kuin se on mahdollista.

Hyvään ryhtiin ja kehonhallintaan tarvitaan toki muutakin. Putkisto avaa ajatuksiaan aika paljonkin, mutta valitettavasti en oikein päässyt niistä perille. Putkisto on luonut kokonaisen hyvinvointifilosofian käsitteistöineen, ja kertalukemalla en pystynyt sisäistämään ajatuksia. Kirja toimii selvästikin herättelijänä ja ehkä Method Putkisto -veteraanilla myös oivallisena käsikirjana, mutta keltanokka jäi kyllä kaipaamaan konkretiaa. Sitä toki on tarjolla kirjan lopussa, jossa on tuhti paketti erilaisia jumppaliikkeitä, mutta niiden suhde aiemmin esiteltyyn treenifilosofiaan ei selvinnyt: pitäisikö kaikki liikkeet tehdä joka kerta? Vai keskittyä johonkin tiettyyn osa-alueeseen? Vai onko liikkeiden tekeminen ylipäänsä turhaa, jos ei ole sisäistänyt oikeaa hengitystekniikkaa ja seisomisasentoa?

Jos haluaisin Putkisto-expertiksi, tarvitsisin kyllä ammattilaisen tueksi, kirjan luettuaan on turha huomata valaistuneensa ja muuttuneensa uudeksi ihmiseksi. Body up oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Erityisen arvokkaiksi itselleni koin hyvän ryhdin, selän, nivelten ja nilkkojen hyvinvoinnin merkityksen korostamisen. Kirja sisältikin monta ajattelemisen arvoista ajatusta ja vinkkiä. Ehkä aloitan oman ryhdin korjausoperaation siitä palleahengityksestä. Katsotaan muita asioita sitten myöhemmin.

Marja Putkisto: Body up. Hyvä ryhti ja liikkumisen vapaus
Gummerus 2017
133s.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Minna Canth: Äiti ja poika/ Päivä koittaa


Hyvää Minna Canthin päivää! Täällä Kuopiossa olisi tänään tarjolla monenlaisia juhlallisuuksia: Minnan päivät, patsaan kukitus ja vierailu haudalla, juhlakonsertti, presidenttiparin vierailu ja paljon muuta, mutta itse ajattelin viettää päivää Minnan hengessä lukien ja pitkän kävelylenkin tehden. Luulen, että Minna hyväksyisi tämän suunnitelman täydelleen!

Viikolla valmistauduin juhlapäivään kuuntelemalla äänikirjana kaksi Canthin novellia: Äiti ja poika sekä Päivä koittaa. Molemmat löytyvät samasta, reilun tunnin mittaisesta äänikirjasta.

Novelleista ensimmäinen, Äiti ja poika, on hyvin lyhyt. Novelli on julkaistu Päijänne-lehdessä ensi kertaa vuonna 1878. Päijänteelle sijoittuu myös tarina. Se on sävyltään varsin uskonnollissävyinen, tarkoitettu lohduttamaan surussa eläviä ja omaisia kaipaavia. 

Mutta muodoltaan novelli on kertakaikkisen hieno ja oivaltava. Novelli jakautuu kolmeen osaan ja aikaan. Ensimmäisessä perhe joutuu Päijänteellä myrskyyn, äiti ja poikavauva selviytyvät, mutta perheen isä kuolee. Vuosia myöhemmin äiti katselee ylpeänä aikamieheksi kasvanutta poikaa ja tuoretta miniäänsä - vietetään häitä. Kolmannessa osassa matkataan jälleen veneellä Päijänteellä, mutta tällä kertaa vainajaa saattaen.

Novelleista pidempi on myös julkaistu Päijänne-lehdessä jatkokertomuksena. Se sijoittuu Kallaveden rannalle ja kertoo Koiviston talon sekä Ristolan ja Rauhalan torppien nuorten kolmiodraamasta. Tyyliltään tarinassa on jotakin samaa kuin edellisessä novellissa. Elämää seurataan sykäyksinä, lukujen välissä kuluu vuosia. Ensin Katri, Niilo ja Yrjö ovat lapsia, sitten Katrista ja Niilosta tulee rakastavaiset, mutta Katrin turhamaisuus, Yrjön kataluus ja onneton sattuma puuttuvat peliin. Niilo katoaa ja lopulta aikansa surtuaan Katri vanhempiensa kehottamana menee vaimoksi Yrjölle, ison talon emännäksi. Pahaksi onneksi Yrjö on kelvoton isäntä, talo joutuu hunningolle ja vasaran alle, Katrin kohtalo on onneton. Kunnes kadoksissa ollut Niilo palaa takaisin kotiseudulleen vauraana miehenä.

Tarinassa on vahva moraalis-eettinen sävy. Katri ei ole aivan syytön itsekään, mutta joutuu silti kantamaan turhamaisuudestaan kohtuuttoman suuren rangaistuksen. Yrjö on kauttaaltaan moraaliton, hän tekee itsenäisiä valintoja, mutta Katri joutuu kohtalon pyörittämäksi, aivan kuten Canthin teksteissä naisille usein käy. Niilo sen sijaan on vakaa, ehkä hieman tylsäkin mies, jonka arvo korostuu hänen palatessaan takaisin. Niilon hyvyys ja moraalisuus elähdyttää paitsi Katria myös Yrjöä, joka tekee parannuksen.

Ehkä tarina on kirjoitettu opetukseksi niin nuorille naisille kuin miehille. Sävy on siinä mielessä henkilökohtainen ja opettava. Kuitenkin novelli kuvaa myös yhteiskunnallisia ilmiöitä. Vaikka perheen äiti ja talon emäntä eläisi kuinka säällisesti ja säästäväisesti tahansa, ei hänen kohtaloaan voi paljon auttaa, jos mies hummaa omaisuuden kaupungin huvituksiin. Canth on kuitenkin halunnut pukea kuvauksen aikuisten sadun muotoon. Oikeassa elämässä Niilon kaltaisia pelastavia ex-sulhasia tuskin on kiirehtinyt kovin usein.


Minna Canth: Äiti ja poika/ Päivä koittaa
Finore Oy 2016 (äänikirja)
Lukijana Ritva-Liisa Elivuo
Kesto 1h 23 min

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


Viime päivät olen vaeltanut keskiaikaisen Savon villeillä soilla, päättymättömissä korvissa ja saarista repaleisissa vesistöissä. Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla aloitti Metsän kansa -kirjasarjan, johon on ladattu melko lailla odotuksia ja paineita, eikä vähiten kirjailijan itsensä taholta. Hän on kertonut tavoitteekseen kirjoittaa kirjasarjan, joka yhdistää lukevaa kansaa Väinö Linnan teosten tapaan. Esikoisromaaninsa kirjoittamiseen hän on kuulemma valmistautunut kymmenen vuotta.

Tehty työ näkyy. Liki 700 sivuun on kirjoitettu niin paljon juonenkäänteitä, folklorea, henkilöiden kipuilevaa kasvua sekä tapoja, tekoja ja uskomuksia, että heikompihermoinen olisi jättänyt jo osan seuraavillekin romaaneille. Mutta ilmeisesti Kamulalla on vielä paljon varastossa tulevaa varten.

Esikoisromaanissa seurataan Juko Rautaparran ja hänen perheensä elämää jossakin nykyisen Leppävirran paikkeilla 1400-luvulla. Erityisesti ääneen pääsevät hänen lapsensa, liki aikuinen Heiska, 15-vuotias Varpu ja 11-vuotias Tenho, joiden näkökulmista tarinaa vuorotellen seurataan. Heiska on nopeasti miehistyvä, taitava metsämies, Varpu on oman arvonsa tunteva ja seikkalunhaluinen, selkeästi murrosikäisen kulmikas tyttö ja Tenho puolestaan on kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta: haltijoista, taioista ja uskomuksista. Käytän nyt tässä sanaa yliluonnollinen, mutta sellaista ei tunneta romaanissa. Realistinen historian ja ajan tapojen kuvaus limittyy saumattomasti fantasiahenkiseen tarumaailmaan, joka on kirjan henkilöille yhtä todellinen kuin meille kaupassakäynti. Ratkaisu on lukijan kannalta komea ja nautittava, mutta myös uskottava. Mitä muuta, kuin täyttä totta taiat ja uskomukset aikalaisille olivat?

Folklore, elävä luonto ja arjen kuvaus ovat kirjan parasta antia. Kun niihin vielä yhdistetään myyttisiä käänteitä ja vauhdikkaita tilanteita, on kyseessä melkoinen sankarikertomus menneiden aikojen eeposten tapaan. Lukiessa ei käy todellakaan aika pitkäksi, sillä Rautaparran perhettä hätyyttävät niin lappalaiset, karjalaiset, manauksen voimalla nostatettu karhu, ahne ja ilkeä neljännesmies kätyreineen kuin luonnoton, pahojen voimien luoma härkäkin. Lisäksi on toveruutta, petosta, pelkoa, dramatiikkaa ja sankaruutta, romantiikkaakin. En yleisesti juurikaan perusta tiiliskiven kokoisista romaaneista, mutta tästä kirjasta en olisi tiivistänyt mitään.

Kaikki ei ollut kuitenkaan sentään aivan täydellistä. Ottaen huomioon, kuinka silmiähivelevä työ oli tehty kaiken materiaalin kokoamisessa ja sovittamisessa yhteen elävän juonen kanssa, oli kieli paikoin yllättävänkin kömpelöä. Tai ehkä kyse oli nimenomaan siitä, että hallittavia elementtejä on ollut kertakaikkiaan liikaa. Erityisesti kaipasin omistusliitteitä ja dialogeihin lisää sujuvuutta. Paikka paikoin dialogeissa oli minusta myös havaittavissa selvää anakronismia, joskin tässä asiassa myönnän olevani heikoilla jäillä: eivätpä Heiskan, Varpun ja Tenhon aikalaiset varmasti muutenkaan haastelleet nykyaikaisella kirjakielellä.

Jos kielen osalta jäinkin kaipaamaan sujuvuutta, olivat kielelliset ratkaisut kuitenkin johdonmukaisia. Valitusta linjasta pidettiin kiinni alusta loppuun, mikä oli parempi kuin hallitsematon ja epävarma poukkoilu. Ennen kaikkea tarina oli kuitenkin niin hyvä, että olin valmis antamaan muotoseikat anteeksi. Olen lukenut lukemattomia kielellisesti ylivertaisia kirjoja, jotka ovat kuitenkin jättäneet minut sisältä kylmiksi. Sitä vaaraa ei tällä kertaa ollut. Kamula osoittaa kirjassaan sellaista tarinankertojan paloa, ettei kyyninenkään lukija voi olla sille alistumatta. Ja kun kielikin todennäköisesti tulevaisuudessa vielä sujuvoituu, on Metsän kansalta lupa odottaa jatkossa suuria.

Tuleeko tästä sarjasta sitten sellainen, joka lunastaa paikkansa kirjallisuuden kaanonin suurten joukossa? Sitä en osaa mennä ennustamaan, mutta pakko myöntää, että innostuin kyllä aika paljon. Ikävöin jo nyt kirjan maailmaan.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
680s.

Arvostelukappale

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Teatteri Jurkka: Anders B.

Anders B. Kuva Tuomo Railo 2016.
Anders B. Tuomo Railo 2017.
Yksi blogihistoriani eniten tunteisiin mennyt lukukokemus on Åsne Seierstadin Yksi meistä. Koko pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ravistellut joukkosurma kuvataan kirjassa tarkasti, samoin veriteon toteuttajan elämänvaiheet ja kehityskaari, joka lopulta johti heinäkuun 22. päivään vuonna 2011.
Kirjan luettuani viskasin sen kädestäni kuin se olisi sivelty pernarutolla ja kirjoitin kiukkuisen kipakan arvion blogiin. Puoli vuotta myöhemmin olin jo valmis nimeämään kirjan yhdeksi parhaista kyseisenä vuonna lukemistani tietokirjoista. Sitten jätin asian mielestäni.

Enpä olisi arvannut, että päädyn vielä aiheen pariin uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin. Sain nimittäin kutsun Teatteri Jurkkaan katsomaan Anders B. -monologia, jonka taustatyössä on käytetty muun muassa Yksi meistä -kirjaa. Tuomo Railo tulkitsee Anders Behring Breivikin herättämiä tuntoja paljaasti ja hypnoottisesti. Väkevän tekstin, Railon liikehdinnän sekä Eija Kankaanrannan hienon kantelemusiikin luoma kokonaisuus vangitsee ja pitää otteessaan.

Anders B. liikkuu rajapinnoilla. Päällimmäinen kysymys esityksen ja sitä seuranneen paneelikeskustelun (Railon lisäksi ylikomisario Jari Taponen ja Lilli Earl) jälkeen mielessäni on: missä menee raja? Rajoista, niiden vetämisestä ja vangiksi jäämisestä kumpuaa myös monologin symboliikka. Valtaosaltaan esitys mahtuu lavalla olevan kehikon sisään. Se kuvaa niin Breivikin syrjäytymistä ja yksinjäämistä kuin katsojan luontaista hylkyreaktiota: en halua ymmärtää, en etsiä selityksiä, en tuntea sääliä. Oikeastaan en halua edes ajatella. Haluan lakaista maton alle, sulkea silmät ja unohtaa kauheat tapahtumat. Niin haluaa myös monologin kertoja, mutta ei anna itselleen tai katsojalle armoa. Ja lopulta, esityksen jälkimmäisellä puoliskolla, kuullaan jo Breivikin omia, korvia raastavia (ihan konkreettisesti) sanoja. Niin kuullaan myös niiden 77 henkilön nimet, jotka saivat surmansa hänen toimestaan.

On sanomattakin selvää, että Anders B. sisältää nyt merkityksiä, joita vielä muutama vuosi sitten ei olisi osannut kuvitellakaan. Parhaillaan Rautatientorilla on meneillään eräänlainen näytelmä, paitsi että se on totisinta totta ja kyse on ihmishengistä. Railon Breivik haastaa katsojan: "Haluatko, että jatkan? Voit kyllä kieltää minua, mutta jos et kiellä, niin jatkan." Jälleen kerran ollaan tultu rajalle. Kuka sen vetää ja mihin se vedetään? Lopulta kehikko toimii kuvastimena, peilinä. Minä olen osa yhteiskuntaa, samoin rasistit, jopa Breivik, hänkin on osa yhteiskuntaa. Miten me siihen asetumme? Breivik teki oman valintansa, mutta meillä muillakin on siihen oikeus. Voiko astumalla rajojensa ulkopuolelle saavuttaa myös jotakin hyvää? Onko rasistiseen kielenkäyttöön puuttuminen bussissa astumista kehikon ulkopuolelle?

Ja lopulta, mitä olisi tapahtunut, jos Breivik olisi saanut osakseen arvostusta tai ainakin hyväksyntää jossakin elämänsä vaiheessa? Kyseessä ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen kerta, kun näkymätön haluaa tull  näkyväksi, vaikka senkin uhalla, että herätetty reaktio on viha. Sillä onko mitään pahempaa, kuin olla olemassa ilman tarkoitusta?  Ehkä meillä pitäisi olla enemmän rohkeutta tuomita väärät teot, mutta myös osoittaa arvostusta ihmiselle? En tiedä.

Anders B. herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastuksia, mutta rohkenen uskoa näin olleen tarkoituskin. Esitys rohkaisee ajattelemaan, kannustaa muuttamaan maailmaa pieni teko kerrallaan. Parhaimmillaan se laukaisee prosessin, jonka vaikutukset ovat mittaamattomissa. Autoritaarisuus pyrkii muuttamaan ihmisen sisältä käsin, mutta sama tavoite on myös taiteella. Ei ihme, että vapaata taiteentekemistä pelätään niin paljon siellä, missä peräänkuulutetaan vahvaa, kaikkitietävää johtajaa.

Jos puhutaan näytelmästä teknisenä suorituksena, seurasin Railon tekemistä ihastuksella. Monologi yleensäkin on toki muistettavaa tekstiä täynnä, mutta tämänkaltainen kerronta asettaa vielä ihan omat haasteensa. Saman se tekee myös katsojalle, mutta Railo ei päästä katsojan ajatuksia harhailemaan. Eleetön, mutta silti ilmaisurikas liikekieli vie perille niinä hetkinä kun mieli jää askartelemaan yksittäisten sanojen parissa.

 
Anders B:n esityksiä on Teatteri Jurkassa jäljellä vielä kaksi, tänään 11.3. ja torstaina 16.3. klo 19.30.

Anders B.
Käsikirjoitus, koreografia ja rooli: Tuomo Railo
Musiikin sävellys: Juhani Nuorvala
Musiikin esitys: Eija Kankaanranta

Blogiyhteistyö Teatteri Jurkan kanssa. Kiitos kutsusta!


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Elsa ystävineen kääntää selkänsä maalliselle krumeluurille ja janoaa syvää uskonnollista kokemusta.

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo kainuulaisesta Elsasta, joka etsiytyy ystäviensä kanssa helluntailiikkeen pariin. Kirjassa seurataan Elsan kamppailua kohti aitoa, elävää uskoa ja armolahjoja sekä niitä ristiriitoja, joita usko aiheuttaa kotona. Toisella aikatasolla taas liikutaan kuusi vuotta myöhemmässä ajassa. Elsa asuu Kolumbiassa ja potee uskonkriisiä. Hän on turhautunut paikallaan junnaavan suhteeseen sissien kidnappaaman ja vakavasti traumatisoituneen Manuelin kanssa. Myös uskonyhteisö tuntuu vieraalta. Oma elämä ei tunnu alkavan ollenkaan.

Jäyhän Kainuun ja aistikylläisen Kolumbian yhdistelmä on jännittävä ja paikkojen erilaisuus luokin kirjaan suurimman jännitteen. Toisaalta kaksi aikatasoa toimi ainakin itselläni vieraannuttavana tekijänä ja minulla olikin vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Vaikka siinä lopulta onnistuinkin, jäivät Elsa ja muut henkilöt vähän vieraiksi. Törmälehdon kieli on äärimmäisen hienoa, useat lauseet ja kielikuvat saivat huokaamaan ihastuksesta. Toisaalta kirjailija sortui paikoin turhiinkin korulauseisiin, eikä kieli aina palvellut tarinan dynaamista etenemistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjasta jäivätkin käteen kaksijakoiset tuntemukset. Muodoltaan romaani on äärimmäisen kaunis, valmis ja ehjä kokonaisuus. Toisaalta se jätti minut pikkuisen kylmäksi. Vaikka olen entinen seurakuntanuori, en oikein ymmärtänyt Elsan ja hänen ystäviensä toiminnan motiiveja. Kaipasin yhteiskunnallisempaa otetta ja helluntailaisuuden kuvausta, pohdintaa siitä, mikä vetää karismaattisen liikkeen toimintaan mukaan. Teos kuitenkin keskittyi enemmän yksilön uskonnolliseen kasvukipuun.

Vaikka vuoret järkkyisivät ei olekaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kaltainen puheenvuoro herätyskristillisyyteen. Kyseessä on pikemminkin nuoren naisen kasvutarina, johon syvä uskonnollisuus luo taustan ja toiminnan moottorin. Kaikista kiinnostavinta antia kirjassa olikin Elsan ja hänen äitinsä problemaattinen, mutta kuitenkin toimiva suhde. Äiti ja tytär ovat kovin erilaisia, mutta halu kurkottaa erilaisuuden ylitse ja löytää pienin yhteinen nimittäjä on jotensakin liikuttavaa luettavaa.

Vaikka tämä romaani ei ollutkaan aivan jättipotti omalta osaltani, on sitä silti helppo suositella luettavaksi. Kieleltään yhtä korkeatasoisia romaaneja ei montaa vuodessa ilmesty. Kieli luo vahvan tunnelman, joka syöpyy mieleen ja säilyy pitkään.

Kaunista kokonaisuutta tukee loistavasti kirjan henkeen sopiva, upea kansi, jonka on suunnitellut Timo Numminen.


Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017
288s.
Arvostelukappale

torstai 2. maaliskuuta 2017

Helmikuun kooste

 
Kuten vähän viime kuun lopussa ounastelin, helmikuu oli erittäin kiireinen kuukausi töissä. Loppupuoliskolla voimia verotti myös raastava flunssa, joten lukemisesta ei meinannut oikein tulla mitään.

Onni onnettomuudessa, että hankin kuunneltavakseni niin hyvän äänikirjan! Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli yhtä aikaa riemastuttava ja koskettava. Olisin halunnut venyttää nautintoa mahdollisimman pitkään, onhan kyseessä sentään trilogian päätös, mutta lopulta en malttanut. Oli pakko saada tietää, miten Pasasten tarina päättyy!

Hietamies on monivuotisia suosikkejani, ja samaa voi sanoa myös Liane Moriartysta. Tavalliset pikku pihajuhlat ei ollut mielestäni aivan parasta Moriartya, mutta silti hyvä ja sopivan kevyt lukuromaani, vaikka aihepiiri oli toki aika vakavakin.

 
Alkukuusta luin tietokirjallisuutta. Eppu Normaalin juhlakirja 40 vuotta tiimalasin santaa herätti mielenkiintoista keskustelua uudelleen lämmitetyistä teoksista ja ennen kaikkea siitä, miten asia pitäisi tuoda esille. Kyseessähän on vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen teoksen uusi versio. Santtu Luodon kirjoittama kirja oli kuitenkin minulle entuudestaan tuntematon ja ennen kaikkea hyvin ja mielenkiintoisesti tehty, joten en koe henkilökohtaisesti kärsineeni, vaikken kirjan historiasta ostohetkellä tiennytkään. 

Toinen tässä kuussa lukemani tietokirja oli taas aivan uunituore. Omannäköinen elämä on teos, jonka avulla voi selvittää, mitä elämässä oikeastaan haluaisi tehdä. Opas on vankasti käytännönläheinen ja sisältää paljon erilaisia tehtäviä, joko yksin tai ystävän kanssa tehtäväksi.

 
Kuukauden kirjallisiin kohokohtiin on vielä lisättävä blogissa käyty mielenkiintoinen keskustelu tällä hetkellä pinnalla olevasta trendistä. Moni muukin kuin minä on huomannut, että lapsiin kohdistuva väkivalta ja kauheudet tuntuvat olevan paljon käsiteltyjä aiheita kirjallisuudessa. Tämä näkyy ennen kaikkea jännitys- ja dekkarikirjallisuudessa, mutta myös muissa genreissä. Jos keskustelu meni ohi tuoreeltaan, pääset tutustumaan siihen täällä.

Tiivistettynä voi sanoa, että kuukausi siis alkoi lapsiin kohdistuvalla pahalla, mutta päättyi ilahduttavaan tietoon siitä, että Pasasen Paavolla ja hänen isällään Antilla on kaikki hyvin. Hyvä kehityskulku siis!

Tässä kuussa lukuvuoroa odottaa ainakin pari kevään uutuutta. Niistä yksi, kovasti kehuttu esikoinen, on jo luettu. Bloggaan siitä lähipäivinä. Unohtaa ei sovi myöskään Minna Canthin päivää. Kuten tapana on ollut, tänäkin vuonna aion lukea Canthia merkkipäivän tienoilla. Tiedossa olisi myöskin teatteria. Helmikuu kului rockmusiikin tahdissa (hyvä niin), tästä kuusta taitaa tulla teatterikuu!


maanantai 27. helmikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju (äänikirja)


Kuin olisi palannut rakkaiden ystävien luo.

Eve Hietamiehen Pasasen perheen miehistä kertova trilogia on muodostunut minulle vuosien kuluessa tärkeäksi. Syykin on ilmiselvä, oma esikoinen on kasvanut samaa tahtia kuin Paavo Pasanen, isänsä kanssa kahdestaan asuva, kerrassaan valloittava miehen alku.

Oli onni, että Hammaskeiju ilmestyi vasta tässä vaiheessa vuotta, sillä jos olisin lukenut kirjaa viime syksynä, tuoreen ekaluokkalaisen äitinä, en olisi ehkä kestänyt. Hietamies kuvaa niin elävästi ja kirkkaasti niitä tuntoja, mitä varmaankin jokainen vanhempi käy läpi. Tunteita, kun oma pieni vauva onkin yhtä äkkiä jo iso, mutta ei kuitenkaan ole. Miten lapsi, joka vielä muutama kuukausi sitten oli pieni eskarilainen, onkin yhteiskunnan mukaan yhtä äkkiä riittävän iso viettämään aikaa yksin kotona aamulla ja iltapäivällä, lähtemään kouluun, kulkemaan koulumatkat, ottamaan vastuuta paitsi koulunkäynnistä myös omasta ajankäytöstä ja turvallisuudesta? Mitä kaikkea kotona voi tapahtua iltapäivän aikana? Entä jos lasta kiusataan koulussa? Entä jos lapsi ei vain kertakaikkiaan opi mitään? Entä jos sitä ja entä jos tätä? Tuoreena vanhempana sitä oppii hyvin äkkiä laskemaan kauhukertoimia, analysoimaan ja estämään uhkaavia katastrofeja: kuumia helloja, houkuttelevia pistorasioita, lattialla syömistä odottavia, vaarallisia roskia. Ja juuri kun parin viimeisen vuoden aikana on oppinut, ettei ihan koko ajan tarvitse olla hälytysvalmiudessa, ollaankin taas uuden ja pelottavan edessä.

Toki Pasasen perheessä olosuhteet eivät ole aivan tavanomaiset. Jo kirjasarjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien Antti ja Paavo ovat eläneet kahdestaan, miesten kesken. Yksinhuoltajaperheessä arjen pyörittäminen vaatii ylimääräisiä kierroksia. Ja niitä kierroksia Hietamies osaa henkilöidensä elämään lisätä! Jos osa tapahtumista käykin sydämeen, on tarinassa yhtä paljon, enemmän, naurun aihetta. Paavo ja Antti joutuvat kommelluksiin tämän tästä. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään päättömästä kohelluksesta, vaan hyvinkin tutuista arjen tilanteista. Jos kaikkea ei ole omalle perheelleni tapahtunutkaan, niin potentiaalia ainakin on ollut. Useammin kuin kerran huokailin Antin pähkäilyille ymmärtävästi: "Niinpä, sanoppa muuta!"

Vanhemmuuden ja kasvamisen kysymysten lisäksi kirjassa tapahtuu paljon muutakin. Ilmassa on romantiikkaa, ja Hietamies onnistuu herkässä kuvauksessa äärimmäisen hienosti. Yhtä kuulasta kerronta on myös silloin, kun kuvataan elämän synkimpiä sävyjä: totaalista väsymystä, elämänvaihetta, jossa elämästä katoavat kaikki värit. Ja entä sitten Antin veljen, kehitysvammaisen Jannen vaiheiden kuvaus? Hietamies ottaa voimakkaasti kantaa vammaisten oikeuksien puolesta. Lukija elää ja on vahvasti mukana Pasasen klaanin kaikissa elämänvaiheissa, valossa ja varjossa. Kirja herättää paljon ajatuksia ja tulee iholle.

Erityiskiitos kuuluu Antti Virmavirralle. Päädyin nimittäin kuuntelemaan Hammaskeijun äänikirjana, ja kylläpä nautin! Ei ole aivan helppo tehtävä tulkita uskottavasti muun muassa keski-ikäistä perheenisää, ekaluokkalaista poikaa, kehitysvammaista miestä... puhuttamattakaan niin rakkaista Nelli-Tupperwaresta, Julia-Kauppakassista ja ehdottomasta suosikistani, Pihla-Puolukasta, joka hahmona ylittää jo ennestään legendaarisen itsensä. Nämä kaikki ja monta muuta henkilöhahmoa Virmavirta tuo lukijan lähelle uskottavasti ja hersyvästi, liioitteluun sortumatta. Olipa kyse rasvaisista kahvitauko-vitseistä tai niistä kaikista herkimmistä hetkistä olohuoneen sohvalla, tulkinta osuu aivan nappiin.

Hietamies on ripotellut tekstiin sellaisia kerronnallisia tehokeinoja, jotka tuovat potkua tekstiin ja saavat hymyn huulille. Kirjasta tulee hyvälle tuulelle. Lisäksi se voimaannuttaa. Kun kerran Pasasen Paavo ja Anttikin pärjäävät, niin miksei sitten mekin? Hietamies on sanonut, että Pasasten tarina päättyy tähän. Vaikka ymmärrän päätöksen hyvin, olo on kuitenkin haikea. Näitä hahmoja tulee aidosti ikävä. Sitä paitsi, saattaisin kaivata Antti Pasasen vertaistukea vielä, viimeistään sitten murrosiässä. Joten, never say never? :)

Aiemmat osat:
Yösyöttö
Tarhapäivä

Hammaskeijusta muualla:
Rakkaudesta kirjoihin: Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.
Lukutoukan kulttuuripäiväkirja: Hammaskeijua täydellisempää päätöstä en olisi voinut toivoa.
Mrs. Eriksson's Room: Samaistumisen ja vertaiskokemusten myötä syntyy tuttuus, ajatus siitä, että noin se meilläkin meni. 

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017 (Elisa Kirja äänikirja)
Lukija Antti Virmavirta
Kesto 11h 29 min

maanantai 20. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Australialainen Liane Moriarty on viime vuosina noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Moriarty kirjoittaa kaltaisistani kolme-neljäkymppisistä, keskiluokkaisista perheenäideistä ja -isistä, jotka joko piilottevat jotakin tai joiden turvatut puitteet elämälle natisevat liitoksissaan. Romaanit ovat täynnä nokkelaa ja vähän ilkeääkin kuvausta. Tapahtumat käynnistyvät usein jostakin tapahtumasta: "jossakin on tapahtunut jotakin jollekin", arvoituksesta, jota lähdetään kehimään auki pikku hiljaa. Moriarty on mestari ylläpitämään hienovireistä jännitystä ja samalla viihdyttämään sukkelalla sanailulla ja kutkuttavilla juonenkäänteillä.

Myös kirjailijan uusin suomennos Tavalliset pikku pihajuhlat on kaikkea tätä. Kolme pariskuntaa: sellisti Clementine miehensä Samin ja parin lasten kanssa, ensin mainitun lapsuudenystävä Erika miehensä Oliverin kanssa sekä heidän naapurinsa, vieraita rakastava, hyväntuuliselta mafiosolta vaikuttava Vid ja vaimonsa, ex-strippari Tiffany, ovat kokoontuneet pitämään pieniä grillijuhlia Tiffanyn ja Vidin takapihalle. Puitteet ovat komeat, viini virtaa ja pieni flirtti väreilee ilmassa. Mutta jotakin kammottavaa tapahtuu.

Jännitystä pidetään yllä pitkään, mutta nopeammin selviää, ettei Erikan ja Clementinen lapsuudesta asti jatkunut ystävyys ole ollenkaan terveellä pohjalla. Oikein terveeltä ei itseasiassa vaikuta päähenkilöistä kukaan, kaikki tuntuvat olevan kovin järkyttyneitä. Keskiluokkaiseen lähiöidylliin on luikerrellut käärme. 

Kaikki tämä on taattua ja tuttua, mutta myös kovin tavallista Moriartya. Juonikuvio on varsin tunnistettava jo aiemmista romaaneista (Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti). Ehkä kuvaavinta Moriartyn tasaisen varmanpäälle rakentuvasta aihevalikoimasta on, että aiempien romaanien otsikot (tai niiden alkukieliset vastineet) sopisivat hyvin myös tämän romaanin nimeksi. Tavallisissa pikku pihajuhlissa on useampikin hyvä aviomies, mustia, valkeita valheita päästelee lähestulkoon jokainen ja Erika kärsii vieläpä muistinmenetyksestäkin. Varmaankin tästä johtuen tarina tuntui turhan ennalta-arvattavalta, eikä varsinaisia yllätyksiä tullut, kuten aiempia romaaneja lukiessa. Siihen nähden yli 450 sivua tuntui tarinaan nähden liian pitkältä. Vaikka teksti rullasi hyvin ja oli viihdyttävääkin, oli turhauttavaa odottaa käännettä, jonka oli arvannut tapahtuvaksi jo kymmeniä sivuja aiemmin.

Pidän Moriartyssa siitä, että viihteellisen kuoren alla on aina jokin syvempikin sanoma. Tässä tapauksessa syyllisyys (mielestäni romaanin englanninkielinen nimi Truly Madly Guilty onkin osuvampi). Kaikki romaanin henkilöt, lapset mukaanluettuina, kärsivät syyllisyydestä. Kukaan ei tunnu osaavan käsitellä sitä, mikä aiheuttaa luonnollisesti paljon muita ongelmia niin pari- kuin ystävyyssuhteille. Erilaisia ystävyys- ja riippuvuussuhteita kirjassa käsitellään laajemminkin sekä sitä, kuinka iso merkitys lapsuudenkodin turvattomuuden tai toisarvoisuuden tunteilla voikaan olla. Romaanihenkilöt tuntuvat olevan pakahtumaisillaan tukahdutetuista tunteista. Kaurismäkeläisessä ohjauksessa tästä tarinasta saisi aikaiseksi äärimmäisen suomalaiskansallisen, Teuvo Tulio -henkisen melodraaman.

Tavalliset pikku pihajuhlat ei kuitenkaan ole melodraamaa, joskaan ei se kyllä ole komediaakaan. Moriartyn ystäville kirja on varmaa lukemista, samoin niille, jotka pitävät hyvästä lukuromaanista pienellä arvoitustwistillä höystettynä. Jotakin jäin kuitenkin kaipaamaan. Ehkä ennen kaikkea tiivistystä ja uusiutumista. Toivottavasti Moriarty seuraavaksi uskaltaa ottaa hypyn kohti tuntematonta.

Muissa blogeissa: 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guelty)
Wsoy 2017
Suomennos Helene Bütsow
464s.
Arvostelukappale

torstai 16. helmikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä


Leena Ståhlberg ja Marjaana Herlevi ovat uuden ajan ohjaus- ja valmennuspalveluyrittäjiä. Molemmilla on pitkä työkokemus erilaisista opinto-ohjaustehtävistä ja tämän kokemuksen myötä he ovat päätyneet tarjoamaan palveluitaan yksityisillä markkinoilla niin omaa alaansa etsiville nuorille kuin uutta suuntaa kaipaaville aikuisille. Samaa tarkoitusta varten on syntynyt myös Omannäköinen elämä -teos, joka kulkee alaotsikolla: Näin teet hyviä valintoja. Periaatteessa kirjan tehtävistä ja ajatuksista voi siis ammentaa inspiraatiota ihan kaikenlaisissa elämän käännöskohdissa, mutta pääsääntöisesti näkökulma on opiskelu- ja työelämässä.

Teos on suunnattu kuluttajille, mutta arvatenkin myös ammattilaiset hierovat käsiä yhteen kirjan ääressä. Itsekin olen aiemmin työskennellyt niin opinto-ohjaajana kuin uravalmentajana, ja tällainen käsikassara olisi ollut molemmissa tehtävissä hyvin tarpeellinen. Eivät kirjailijat toki suurimpia liikesalaisuuksiaan paljasta, mutta kahteensataan sivuun mahtuu monta käytännössä toimivaksi todettua harjoitusta erilaisiin tilanteisiin. Kirjasta onkin varmasti paljon kollegiaalista iloa vaikkapa opinto-ohjaajalle, joka kaipaa uusia vivahteita omaan työkalupakkiinsa.

Omannäköinen elämä sisältää erilaisia tehtäviä ja harjoituksia, joiden tarkoitus on johdattaa lukija miettimään arvojaan, vahvuuksiaan, unelmiaan ja ylipäänsä kaikkia sellaisia rakennuspalikoita, joiden varaan elämää rakennetaan. Tehtävien välissä on lyhyitä "teoria"pätkiä, kansantajuisesti ja helposti ymmärrettävästi esiteltyjä ajatuksia ja teorioita, jotka tukevat ajatteluprosessia. Niin tekstissä kuin tehtävissä otetaan huomioon sekä nuoret että aikuiset alanvaihtajat. Ehkä rivien välistä kuitenkin huokuu kirjoittajien opinto-ohjaajatausta ja nuorten tuntemus. Ainakin itsestäni näin aikuislukijana olisi ollut kiinnostavaa lukea erilaisista teorioista enemmän ja syvällisemmin. Esimerkiski Steven Reissin motivaatioteoria ja tulevaisuuden ammattinimikkeiden arvuuttelu sai omat aivonystyrät hyrräämään. Myös pitkin kirjaa ripotellut esimerkkitarinat elävästä elämästä olivat innostavia ja niitä olisin voinut lukea vielä lisääkin.

Toisaalta tehtävien paljous ja kirjan käytännönläheisyys toi teoksen mukavan henkilökohtaisen ja konkreettisen sävyn, jota ympäripyöreistä ja markkinahenkisistä selfhelp-kirjoista saa turhaan etsiä. Tehtävien tekemiseen en kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ryhtynyt. Aion niitäkin vielä jossakin vaiheessa kokeilla, mutta mielestäni tehtävät herättelevät niin kauaskantoisia ja syvälle meneviä ajatusprosesseja, että niille täytyy varata kunnolla aikaa.

Kirjaa ei kannata lukea alusta loppuun, vaan kannattaa valita itselle ajankohtaisia osa-alueita ja tehtäviä tarkastelunkohteiksi. Tehtävissä on runsaasti valinnan varaa, sillä yleensä jokaisessa osa-alueessa on useampia, samansuuntaisia tehtäviä. Kirjoittajat antavat myös soveltavia ohjeita ja kannustavat pohtimaan kysymyksiä ystävien kanssa.

Omannäköinen elämä on elämänmyönteinen ja -makuinen teos, joka ei sorru besserwisseröintiin. Teos antaa välineitä oman ajattelun kehittämiseen, mutta muutoksen avaimet ja pallo ovat lukijan hallussa. Kaikista parhaiten näkisin tällaisen teoksen sopivan peruskoulunsa päättävälle, abille, ylioppilaalle tai nuorelle aikuiselle, joka ei tiedä, mitä haluaisi isona tehdä. Yhtä hyvin harjoituksista voi kuitenkin olla apua myös elämänmuutosta kaipaavalle aikuisellekin. Kirja on myös pitkäikäinen. Sen ajatuksiin ja tehtäviin voi palata aina uudestaan, sillä tehtävät eivät vanhene.

Tämä kirja sopii haaveilijoille, unelmiin kurkottajille, omannäköisen elämänsä etsijöille.

***

Omannäköiseen elämään voit tutustua myös netissä täällä. Facebookissa puolestaan julkaistaan viikottain erilaisia harjoituksia omannäköisen elämän saavuttamiseen. Olen seurannut ihaillen tämän kirjan markkinointiprosessia, johon on Suomen oloissa käytetty paukkuja ja mielikuvitusta erityisen paljon. Ståhlberg ja Herlevi ovatkin olleet esillä monissa medioissa. Tästä linkistä pääset lukemaan Helsingin Sanomien haastattelua tammikuun lopusta. Jutussa kirjailijat määrittelevät oman ammattinsa seuraavasti: suunnannäyttäjä ja elämäntehtäväetsivä.

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä. Näin teet hyviä valintoja
Ps-Kustannus 2017
204s.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Santtu Luoto: Eppu Normaalin tarina - 40 vuotta tiimalasiin santaa


Olin 3.2. Kuopion Musiikkikeskuksella Eppu Normaalin Kosketuksissa -kiertueen konsertissa. Kyseessä oli väliaikoineen yli kolmetuntinen akustinen konsertti, jota leimasivat harvoin livenä kuullut kappaleet, kunnianhimoiset sovitukset ja liki runoiltamaisen syvällinen tekstien tulkinta. Ei ihan festarimeininkiä, mutta viimeistä penkkiä myöten täysi sali eli vahvasti mukana ja osoitti lopuksi suosiotaan seisten.

Perinteisen Eput-paidan sijaan hankin rockhistoria-kokoelmiini Eppu Normaalin tarina -teoksen, jonka lukeminen on ollut mielessä jo kuukausia. Jo heti kärkeen täytyy tunnustaa sivistymättömyyteni. Vaikka kirja on osunut silmiini siellä täällä, en ollut rekisteröinyt, että kyseessä on Eppujen 40-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaisema juhlakirja, joka on pääosin ilmestynyt jo vuonna 2000. Ainoastaan kirjan alkuun ja loppuun on lisätty kappaleet nykypäivästä. Siispä ehdin lukea kirjaa jonkin matkaa, ennen kuin epäilykseni heräsivät Juice Leskisen alkaessa puhua preesensissä. Selkäpiitä karmivan tyyliseikan sijasta tekstissä oltiin siirrytty kahdenkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin.

Tavallaan ymmärrän ratkaisun, tavallaan en. Ymmärrystä lisää se asia, että Santtu Luoto on aikoinaan tehnyt erittäin perusteellista työtä. Kirjassa kuuluu vahvasti paitsi bändin jäsenten, myös ystävien, taustavoimien, toisten muusikoiden äänet. Niin ikään musiikkitoimittajille ja faneille on annettu sivujen alaosassa oma tilansa ja sinne Luoto onkin kerännyt mittavan otannan arkistolähteitä, esimerkiksi yhtyeen levyjen ja konserttien arvioita. Kirja sisältää siis paljon sellaista tietoa ja ajankuvaa, jota enää vuonna 2016 ei olisi ollut mahdollista tavoittaa. Suorastaan kulttuurihistorialliselta tuntuu toiseksi viimeinen kappale, jossa 20-vuotias Eppu Normaali tuntuu elävän epävarmuuden aikaa. Keikkoja tehdään harvakseltaan, edellisestä levystä, Studio Etanasta on jo aikaa. Tällaisia, yllättävät avomielisiäkin pohdintoja vuosituhannen vaihteesta kirjassa on paljon. Nykyhetkestä tarkasteltuna tällaiset mietteet ehkä ohitettaisiin sivulauseella.

Mutta toisaalta, olisi ollut mukavaa lukea enemmänkin siitä, millaisena Eppu Normaalin jäsenet näkevät yhtyeen ja musiikkinsa tänä päivänä ja myös siitä, millaisena neljänkymmenen vuoden huikea historia näyttäytyy tästä perspektiivistä katsottuna. Lisäksi uran jälkimmäisen puoliskon ahtaminen muutaman sivun mittaiseen loppulukuun tuntuu väkivaltaiselta ratkaisulta. Tuona aikana Epuilta kuitenkin on ilmestynyt useampi levy, takana on menestyksekkäitä kiertueita ja ylipäänsä bändillä tuntuu olevan virtaa ja ideoita vaikka muille jakaa. Kliseisesti sanottuna, bändi tuntuu vain parantuvan vanhetessaan. Ennen kaikkea tuntuu hieman arveluttavalta ratkaisulta, ettei kirjan kannesta välttämättä ymmärrä kyseessä olevan pääosin vuosikymmeniä sitten ilmestynyt kirja. Toki kannessa lukee Juhlapainos, mutta sen yhdistäminen vuoteen 2000 vaatii jo aiempaa perehtymistä aiheeseen.
 
Minulle 40 vuotta tiimalasin santaa oli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Kirjan lukeminen oli luontevaa jatkumoa syksyllä lukemalleni Pauli Hanhiniemen Kerran elettyä -elämäkerralle. Kuulostan ehkä hieman yksinkertaiselle, mutta en ole aiemmin tajunnut, kuinka samanhenkisiä orkestereita nämä kaksi kotimaista lempiyhtyettäni ovat. Enkä puhu nyt varsinaisesti musiikillisista asioista, vaan enemmänkin hengestä, jostakin joka huokuu eetterissä komppien ja riffien ulottumattomissa. Tuskin on sattumaa, että maalaistyttö on diggaillut nimenomaan maalaispoikien bändejä. Tietynlaisesta pojankloppimaisesta juntti-imagosta ja kuviakumartelemattomuudesta huolimatta molempien bändien musiikkiin on olennaisena osana kuulunut syvälliset ja liki korkeakirjalliset sanoitukset sekä tinkimätön musiikintekeminen.

Eppujen kirjaa lukiessa Spotify oli ehdoton oheistyökalu, sellaista hittiparaatia teksti tiiviimmillään on. Paitsi, että tulin perehtyneeksi itselleni vieraampiin kappaleisiin, löytyi vanhoista tutuista klassikoistakin uusia kulmia tarkasteltavaksi, kun syntyprosessista tiesi enemmän. Eppu Normaalin jäsenistä ihmisinä avautui myös näkymiä, mutta niiden todenperäisyydestä on vaikea mennä sanomaan juuta eikä jaata. Voi olla, että Suomen legendaarisimman rock-bändin jäsenet ovat juuri sellaisia kuin miltä he kirjassa vaikuttavat, ikuisia pikkupoikia ja kaveruksia Ylöjärveltä. Voi myös olla, että kyseessä on vahva julkikuori ja julkisuutta varten luotu imago.Voi toki olla niinkin, että nämä kaksi ovat sekoittuneet toisiinsa jo kauan aikaa sitten.

Oli niin tai näin, tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen matkan ajassa suomalaisen punkin syntyyn ja Suomirockin historiaan. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että olisi 40 vuoden kunniaksi voinut kirjoittaa kokonaan uudenkin historiakirjan. Ehkä sen vuoro on sitten kymmenen vuoden päästä?

Santtu Luoto: Eppu Normaalin tarina. 40 vuotta tiimalasin santaa.
WSOY 2016 (perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen laitokseen)
240s.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Käytännön blogifilosofiaa: Lapsiin kohdistuva paha - lääke lukemattomuuteen?


Monien vuosien jälkeen, julistan Käytännön blogifilosofiaa -keskustelun avatuksi! Aikaa edellisestä KBF-keskustelusta on niin kauan, että moni lukija ei varmaan termiä ole kuullutkaan. Menneinä vuosina Käytännön blogifilosofiset keskustelut olivat kuitenkin kuukausittaisia Amman lukuhetkessä. Hiljaiselo tällä saralla on johtunut yksinkertaisesti siitä, ettei tarpeeksi merkittävää sanottavaa ole tuntunut olevan. Mutta nyt on. Olen kiinnittänyt huomioni asiaan, joka herättää minussa ristiriitaisia tunteita. 

Kovin useassa uutuuskirjassa lapsille tuntuu käyvän kalpaten.

***

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo vuosien ajan tehnyt hyvää yhteistyöä kustantamojen kanssa. Yksi olennaisista yhteistyön muodoista on arvostelukappaleiden lähettäminen. Toisinaan kiinnostavan uutuuskirjan bongattuani pyydän kirjaa kustantamosta, toisinaan kustantamot lähettävät minulle kirjojaan. Välillä huomaan, että kirja on haluttu lähettää juuri minulle: lukumakuni on pistetty merkille. Toisinaan kirjan markkinointiin taas halutaan satsata ja sitä laitetaan massapostituksena isommalle joukolle bloggaajia. Tässäkään ei ole mitään pahaa, sillä ns. pyytämättä tulleista arvostelukappaleista olen löytänyt monta helmeä, jotka olisivat muuten saattaneet mennä kokonaan ohi.

Tämä alustuksena siihen, ettei tarkoitus ole katsoa lahjahevosen suuhun, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesta ilmiöstä. Jonkin verran avauduin asiasta jo toisille kirjabloggaajille pari viikkoa sitten, mutta ilmiö on niin kiinnostava, etten malta jättää keskustelua siihen. Alkuvuonna minusta alkoi nimittäin tuntua, että olen saanut saman kirjan arvostelukappaleena moneen kertaan. Vaikka olen aika avoin erilaiselle kirjallisuudelle, yhteen lajityyppiin en koske. Omien lasteni syntymän jälkeen en ole halunnut lukea kirjallisuutta, jossa lapset kokevat kauheuksia. Esimerkiksi Erik Axl Sund -kirjat jätin muutama vuosi sitten lukematta ihan jo kansikuvan perusteella. Joka tällaisia kirjoja haluaa lukea, lukekoon, mutta itseäni en moisella kiusaa. 

Jostakin syystä tämä aihepiiri kuitenkin tuntuu nyt olevan pinnalla. Ainakin jos on uskominen vuodenvaihteen uutuuskirjoihin. Tässä otteita muutamista takakansista:

" Ei lunnasvaatimuksia. Ei jälkiä. Selvittämättömät lapsikidnappaukset pitävät kaupunkilaisia kauhun vallassa."
- Tuomas Nyholm: Leijona (ilm. maaliskuussa 2017), Otava 

" Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu."
- Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (ilm. helmikuussa 2017), Gummerus

" Naapurit kutsuvat Annen ja Marcon päivälliselle, mutta lapsenvahti peruuttaa viime hetkellä. Marco kuitenkin suostuttelee Annen lähtemään, ja he käyvät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, kehto on tyhjä.
- Shari Lapena: Hyvä naapuri (ilm. joulukuussa 2016), Otava

"Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan."
- Beth Lewis: Suden tie (ilm. tammikuussa 2017), Like

Ja ehdoton suosikkisitaattini:

" Entinen poliisi Viveca Eldh ryhtyy tutkimaan vastasyntyneen lapsen kuolemaa, joka vaikuttaa rituaalimurhalta."

- Filip Alexanderson; Esikoinen (ilm. helmikuussa 2017), Like

Silläkin uhalla, että kuulostan hurskastelevalta kukkahattutädiltä, kysyn: miksi ja miksi juuri nyt?

***



Suomessa ja länsimaissa yleensäkin lapset eivät ole kai koskaan eläneet yhtä turvallista elämää kuin nyt. Olkoonkin, että väkivallantekoja ja traagisia onnettomuuksia tapahtuu, tapahtuu niitä huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Tämä toki ei tarkoita sitä, etteikö asiasta saisi puhua. Monissa maissa lasten asema on heikko, jopa kauhea. Aiheellista on myös puhua menneiden vuosikymmenten ja -satojen epäkohdista ja traumoista. Mutta pelkkien takakansien perusteella näissä kirjoissa aihepiiriä ei käsitellä, ehkä Macintoshia lukuunottamatta, kovinkaan syvällisesti, epäkohtia nostaen tai eheytymiseen pyrkien.

Selkeästi oletuksena on, että lapsiin kohdistuvat uhkat ja rikokset myyvät. Ja koska valtaosa ylläkin lainatuista kirjoista on käännöskirjoja, kyseessä lienee maailmanlaajuinen trendi. Asiassa ei toki ole mitään uutta. Ihmisluonto on sellainen, että tykkäämme tonkia tunkiota: lukea Alibin ja iltapäivälehdistön rikosraportteja, yhtä aikaa mässäillä ja kauhistella makaabereja yksityiskohtia. Kyseessä on samantapainen ilmiö kuin kauhuelokuvia katsoessa. Ehkä omia pahimpia pelkojaan voi käsitellä paremmin viihteellistämällä ja karrikoimalla.

Ja pelätähän me osaamme. Vaikka lapsemme tosiaan elävät turvallisemmin kuin koskaan, pelkäämme heidän puolestaan entistä enemmän. Varustamme lapset kännyköillä, jotta saamme heidät aina kiinni (ja kun emme saa, hysterisoidumme), kuljetamme kouluun ja kiellämme vaaralliset leikit. Osa asiantuntijoista on huolissaan, kun lapsilla ei enää ole mahdollisuutta kiipeillä puissa, riehua ja kokeilla rajoja. 

Ehkä kirjailijat ja kirjojen kustantajat ovat oikeassa. Voi olla viisaskin veto iskeä herkimpään kohtaamme. Kun into lukemiseen vuosi vuodelta hiipuu, pitää kokeilla uusia asioita. Ja kun populäärikulttuuri on jo näyttänyt meille suurin piirtein kaiken, mitä ikinä osaamme pelätä, täytyy lisätä vielä vähän kierroksia.

Mutta aivan kaikkien kohdalla taktiikka ei toimi. Tähän junaan en nouse, kiitos vain.

***

Oletteko te muut kiinnittäneet huomiota samaan asiaan? Mitä mieltä ylipäänsä olette lapsiin kohdistuvan väkivallan, rikollisuuden tai onnettomuuksien kuvaamisesta kirjallisuudessa? Luetteko viihteenä, terapiamielessä vai jätättekö kokonaan väliin?

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, onko muita aihealueita, jota käsittelevät kirjat jätätte suosiolla väliin tai ainakin pyritte välttämään?

Sana on vapaa!
 

lauantai 4. helmikuuta 2017

Tammikuun tapahtumia ja luettuja (sekä keskeytettyjä)

Tammikuussa ihastelimme lapsuudenkodissani vanhoja postikortteja.

Sanon tämän joka vuosi ja sanon jälleen: onneksi tammikuu on ohi! Siinä on kuukausi, josta en piittaa yhtään. Mielettömän pitkä ja pimeä, yleensä myös kylmä, joskaan ei tällä kerralla. Huh, onneksi se meni ja ollaan jo monta askelta lähempänä kevättä!

Tietty alavireisyys leimasi koko alkukuukautta, eikä lukemisesta meinannut tulla oikein mitään. Jätin kesken peräti kaksi viime vuoden kehuttua kirjaa: Riitta Jalosen Kirkkauden, joka ei lähtenyt vetämään yhtään ja Maja Lunden Mehiläisten historian, joka veti vähän, mutta ei tarpeeksi. Kirjojen keskeyttämisessähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta minulle sitä sattuu harvemmin, lähinnä itsepäisyyteni vuoksi. Vielä omituisemmaksi tilanteen tekee se, että molemmat kirjat vaikuttivat kiistatta erinomaisilta teoksilta. Ajankohta oli vain selkeästi väärä. Ehkä annan niille uuden mahdollisuuden keskikesän kirkkaudessa.

Jotakin kuitenkin luinkin. Antti Tuurin Ameriikan raitilla tarjosi juuri sopivaa eskapismia ja nojatuolimatkailua Amerikan mantereella eri vuosikymmeninä. Donald Trumpin valtaannousun jälkeen olen monta kertaa palannut mielessäni Tuurin kuvaamaan maisemiin. Mitenkä mahtaa käydä tulevaisuudessa?

Luin viime vuoden puolella useampiakin elämäkertoja ja vielä tammikuussa tartuin yhteen monista vuoden 2016 taitelijaelämäkerroista. Elisa Heilalan Heikki Kinnus- elämäkerta Tarinankertojan elämät oli leppoisaa luettavaa, joskaan ei yltänyt aivan viime vuoden parhaimpien elämäkertojen joukkoon.

Varsinaiseen romaanikirjallisuuteen jaksoin paneutua vasta kun laskin rimaa riittävän alas. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että Jessie Burtonin Nukkekaappi olisi huono teos, mutta varsin kepeästi luettava, juonivetoinen lukuromaani on kyseessä. Juuri sopivaa luettavaa lukujumin riivaamalle lukijalle!

Kuukauden ehdoton kohokohta kuitenkin oli Paperi T:n runoteos Post-alfa, joka oli viime vuoden suurimpia kirjallisia tapauksia ja yllättäjiä. Yllätti se minutkin ja löysin monen vuoden jälkeen itsestäni pienen lyriikan harrastajan. Tätähän on saatava lisää!

Jos lukeminen paikoitellen tökki, oli kuukautta piristämässä onneksi useampia kulttuuririentoja. Niistä blogin puolella näkyi Savonia-palkinnon jakaminen Virve Sammalkorvelle ja Blogistanian parhaiden kirjojen äänestys. Yle pyöräytti käyntiin oman 101 kirjaa -kampanjansa, jossa myös bloggaajat ovat mukana. Itse olen mukana kahdella kirjalla. Huhtikuussa bloggaan vuonna 1988 ilmestyneestä Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavasta lehmästä. Syksyllä puolestaan on vuorossa Katri Valan Paluu vuodelta 1934.

Toinen kiinnostava aluevaltaus on teatteri. Amman lukuhetkessä näytelmistä tosin on blogattu jo monen vuoden ajan, mutta nyt Kuopion kaupunginteatteri ja paikalliset kirjabloggaajat ovat kaikessa hiljaisuudessa virittäneet yhteistyötä käyntiin. Tämän yhteistyön tiimoilta kävin viime viikolla katsomassa Olli-Matti Oinosen ohjaaman Suomen hevosen.

Kaiken kaikkiaan kuukauteen voi siis olla hyvinkin tyytyväinen. Helmikuulle minulla ei ole vielä sen suurempia lukusuunnitelmia, enkä uskalla niitä tehdäkään, sillä työrintamalla lähiviikot näyttävät kiireisiltä. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että opasta elämäntaitoon ja -hallintaan on luvassa, samoin palanen suomalaista rock-historiaa. Pysykääpäs siis kuulolla!

Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...