sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke


Loppukesästä sukelsin Me Rosvoloiden maailmaan ja ihastuin heti. Siri Kolun luoma päähenkilö Vilja, koko Rosvoloiden perhe ja Suomen maanteitä järisyttävä konnamaailma tarjosi juuri sellaista iloa, huumoria ja pakoa lapsuuden huolettomuuteen, mitä ainakin minä välillä kaipaan kovastikin. Siispä ensimmäisen osan jälkeen piti tarttua heti seuraavaan. Ensimmäisestä romaanista poiketen nautiskelin Me Rosvolat ja konnakaraoken äänikirjana. Elsa Saisio kirjan lukijana oli kertakaikkisen mainio. Olen ennenkin pitänyt hänen lukusuorituksistaan, mutta tällä kertaa hän oli ihan yliveto.

Myös Rosvoloiden maailma oli yhtä kiehtova kuin ennenkin, vaikka kirja alkaakin vähän nyrpeissä tunnelmissa. Vilja on pakotettu pikkuviulistien leirille ja hän pelkää, etteivät Rosvolat osaa tulla häntä sieltä pelastamaan. Pelko osoittautuu luonnollisesti turhaksi ja niin Viljan toinen rosvokesä pääsee alkamaan. Niin mukavaa kuin paluu rosvoauton kyytiin onkin, huomaa Vilja myös, että asiat ovat muuttuneet sitten edelliskesän. Hilda ainakaan ei ole oma itsensä. Ja kaikkien Suomen roistojen yhteisillä kesäpäivillä on suuremmat panokset kuin koskaan ennen, voittajarosvojoukon päälliköstä nimittäin tulee kaikkien maan roistojen rosvokuningas. Ja luonnollisesti Hurja-Kaarlo on tittelistä äärimmäisen kiinnostunut. Niinpä Viljakin alkaa treenata rosvopäiviä varten omaa lajiaan, Huijaa. Kun Rosvolat viimein erinäisten kommellusten jälkeen lähestyvät kisapaikkaa, paljastuu, että peli on kovempaa kuin mitä Rosvolat ovat osanneet kuvitellakaan.

Me Rosvolat ja konnakaraoke vie lukijansa entistä syvemmälle rosvomaailmaan. Esitellyksi tulee useat konnakilpailulajit hyvinkin seikkaperäisesti, samoin jo ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet muut rosvosuvut saavat entistä suuremman roolin. Myös rosvojen historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta luodataan useaan otteeseen. Kaikki tämä syventää ja monipuolistaa Kolun luomaa maailmaa. Myös kirjan päähenkilöt saavat hahmoonsa uusia sävyjä ja syvyyttä. Äänikirjaa kuunnellessa mieleeni tuli, että itse asiassa Rosvola-sarja noudattaa varsin tuttua kaavaa. Vilja Vainisto on vähän niin kuin Harry Potter, sillä erolla, että Vilja käy talvet tavallisten lasten koulua ja viettää kesänsä toisessa maailmassa, Potterin taas tehdessä päin vastoin. Rosvojen erilaiset tavat, kilpailulajit ja suuret menneisyyden sankarihahmot tuovat niin ikään mieleen J. K. Rowlingin maailman. Jopa rosvojen mieltymys irtokarkkeihin (merkkarit ovat tässä osassa hyvinkin tärkeässä osassa) tuo mieleen velhomaailman jokamaunrakeet. Tämä huomautus kaikella lempeydellä ja positiivisessa hengessä esitettynä. Kolun luoma rosvomaailma on uniikki ja äärimmäisen kiehtova, mutta ehkä osa suosiosta selittyy tiettyjen elementtien olemassaololla. Eihän J.K. Rowlingaan ole pyörää itse keksinyt.

Seuraava Me Rosvolat on jo puhelimeen ladattuna, tällä kertaa e-kirjana. Jatkoa siis luvassa syksyn aikana!

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Otava 2011
Elisa Kirja äänikirja 2012
Lukija Elsa Saisio 
9h 17 min

torstai 25. syyskuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38


Täytyy aloittaa paljastuksella. Tai ei tämä ehkä mikään jymy-yllätys ole, sillä olen tästä useallekin bloggaajalle nillittänyt: minulla on ollut pitkään Kjell Westö -kompleksi. Luin Missä kuljimme kerran -romaanin silloin aikoinaan heti uudekseltaan. Ja vaikka kirjan ansiot, erityisesti vahva tunnelma ja historiallinen kuvaus olivat ihan selkeästi nähtävissä, en voinut mitään sille, etten henkilökohtaisesti pitänyt kirjasta ollenkaan. Syynkin osaan eritellä. En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöhahmosta, tunsin ärtymystä ja jotakin moraaliseen ylemmyydentuntoon viittaavaa halveksuntaa läpi kirjan. Siispä en ole Westön romaaneihin sen koommin kajonnut, vaikka iän kartuttua mieleen on juolahtanut ajatus, että ehkäpä ajankohta oli huono lukemiselle. Tai että ehkä olin vain siinä iässä, jossa asiat on vielä mahdollista kuvitella mustavalkoisiksi ja nyt henkilöhahmojen ärsyttävyys saattaisi näyttäytyä vain ihmillisenä. Uuden mahdollisuuden antaminen yhdelle Suomen rakastetuimmista nykykirjailijoista tuntui joka tapauksessa varsin perustellulta.


Ja kuinka ollakaan, uusi yritys kannatti! Kangastus 38 on kertakaikkisen tyylikäs ja onnistunut teos. Vähän tekisi mieleni hehkuttaa suuremmillakin sanoilla, mutta hitaasti lämpiävänä olen kuitenkin pidättyväisempi kuin mieleni tekisi. Mutta siis, hyvä kirja tämä joka tapauksessa oli. Ne elementit, joita osasin arvostaa jo itselleni pettymykseksi muodostuneessa lukukokemuksessa, ovat Kangastuksessakin vahvasti läsnä. Westön luomaa ajankuvaa ja historiallisten faktojen paikkansapitävyyttä voi vain ihailla. Keskinkertaisuudesta hänet erottaa se, että mainitut historialliset yksityiskohdat ja tapahtumat eivät ole niitä kaikista ilmeisimpiä ja jo kliseiseksi käyneitä esimerkkejä, vaan aidosti tarinaa eteenpäin vieviä, pikantteja lisiä. Näin lukijalle ei tule samaa epämukavaa oloa kuin sellaisia romaaneja lukiessa, joissa historiallisuus on päälleliimattua. Kaikki tietysti lähtee hyvästä ja perustavanlaatuisesta taustatutkimuksesta, josta on hyvä ammentaa.

Kangastus 38 sijoittuu vuoteen 1938. Ajankohta on oivallisesti valittu, sillä sisällissodan pitkät varjot yltävät vielä sinne asti, toisaalta tulevaisuuden tumman pilvet jo kerääntyvät taivaalle. Vaikka historioitsijana ärsyynnyn siitä, että tulevaisuudesta odotetaan tulevan menneisyyden suora toisinto, huomaan, nimenomaan historioitsijana, syyllistyväni siihen itsekin. Eikö vuodesta 2014 löydykin jotain samaa kuin 1930-luvun retoriikasta? Eroavaisuuksiakin on. Ehkä, niin toivon, aikamme pelastus on se, että aatteet ja aatteellisuus eivät saa suuria joukkoja samalla tavalla hurmoksiin kuin ennen. Jotakin hyötyä pinnallisesta ajastammekin siis on?

Kirjan toinen päähenkilö, Claus "Klabben" Thune on maltillinen ja sivistynyt mies, asianajaja ja entinen diplomaatti. Hän kärsii sydänsuruista vaimon lähdettyä hänen lapsuudentoverinsa matkaan. Oman elämänsä lisäksi Thune on eksyksissä myös vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. 1930-luvun lopulla maltillisuus, avarakatseisuus, sovittelevuus ja humanismi nähtiin pelkuruutena ja nahjusmaisuutena. Vallitsevissa olosuhteissa Thune on lyöty, miehuutensa menettänyt mies: vaimo karkaa ja alkaa kirjoittaa eroottisia novelleja ja hänen poliittiset näkemyksensä johtavat iskuihin ihan konkreettisestikin. Bisneskään ei pyöri niin hyvin kuin ankara äiti toivoisi. Westö tuntuu suorastaan mässäävän hahmon antisankaruudella. Siitä huolimatta vahva usko omiin arvoihin auttaa häntä pitämään päänsä pystyssä. Tunnustan, että opin kirjan aikana ihailemaan Thunea kovasti.

Toinen päähenkilö on rouva Wiik, joka esiintyy kirjassa myös kahdella muulla nimellä. Thune palkkaa hänen konttoristikseen asianajotoimistoonsa. Vaikka hänellä on kaikki syyt olla tyytyväinen alaiseensa, on rouva Wiikissä myös jotain sellaista, joka saa hänen uteliaisuutensa heräämään. Rouva Wiikin omien ajatusten myötä hänen traaginen menneisyytensä avautuu pala palalta. Menneisyyden varjot ovat todellakin pitkät ja joskus mikään ei pysty pelastamaan synkkyydeltä, ahdistukselta ja menneiltä pahoilta teoilta. Westö luo Wiikistä kiinnostavan, psykologisessakin mielessä syvällisen henkilökuvauksen.

Luin romaania e-kirjana pitkällä aikavälillä ja ehkä muutenkin alkuun hieman hajamielisesti, kunnes jossakin vaiheessa tarina alkoi kiinnostaa niin paljon, että olin siinä hyvinkin tiukasti läsnä. Todennäkoisesti alun hajamielisyydestä johtuen loppu pääsi yllättämään melkoisesti. Tai sitten Westö on hyvin taitava juonenkuljetuksessaan. Joka tapauksessa olen tästä yllätyksestä iloinen, sillä en muistakaan, milloin kirjan juonenkäänne olisi saanut minut yhtä hurmioituneeksi kuin nyt.

Olen monta kertaa miettinyt sitä, mille "puolelle" tai "kannalle" olisin itse kallistunut tietyissä historiallisissa käännekohdissa. Poliittiset mielipiteet tietysti syntyvät voimakkaasti oman perheen, suvun ja ystäväpiirin, koulutuksen ja kokemusten myötä ja ovat näin ollen huonosti siirrettävissä ajankohdasta toiseen ilman anakronismin vaaraa. Jälkeenpäin on luonnollisesti houkuttelevaa ajatella olevansa voittajan puolella. Tunsin kuitenkin kirjaa lukiessani vahvaa sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta Thunen kanssa. En niinkään hänen poliittisten mielipiteidensä vuoksi, vaan hänen maltillisuuteensa ja kiihkottomuutensa vuoksi.

Aika hyvin, ottaen huomioon, että edellisen kerran Westöä lukiessani inhosin suurin piirtein jokaista hänen luomaansa henkilöä. Ehkä Westö on kehittynyt, minä olen varmasti.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38)
Otava 2013
Suomentaja Liisa Ryömä
334s.


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tuntemattomien sotilaiden albumi


Sotakuvat eivät sinänsä ole uusi asia. Sotakuvasto lienee osa kansallista kulttuurikokemustamme, onhan yksin kulttielokuva Tuntemattomassa sotilaassakin käytetty autenttista sotakuvaa. Tuntemattomaan sotilaaseen viittaa myös Olli Kleemolan, Aake Kinnusen ja Virpi Kiviojan teos Tuntemattomien sotilaiden albumi. Teoksessa pureudutaan perinteisten, propagandakäyttöön otettujen, virallisten sotakuvien sijasta tuikitavallisten sotilaiden kuviin ja sitä kautta sotakokemuksiin.

Kuvat on jaoteltu aihepiireittäin ja jokaisen luvun alussa kuvia on analysoitu monipuolisesti. Kuvamateriaalin sisältöön, erityispiirteisiin tai sen puuttumiseen on etsitty syitä. Kantaa on otettu myös siihen, miksi tietyt kuva-aiheet olivat suositumpia kuin toiset. Erityistä syvyyttä tuo sodan psykologiseen ulottuvuuteen pureutuminen ja vertaaminen eri kansojen sotakuviin. Eritysesti saksalaiset aseveljet ovat tässä yhteydessä tarkastelun alla.

Talvisodasta kuvamateriaalia on varsin vähän. Pimein talvi ei ollut otollisinta aikaa valokuvaukselle ja toisaalta lyhyt sota oli niin intensiivinen, ettei kuvaamiseen jäänyt aikaakaan. Sen sijaan jatkosodan alkuvaiheesta kuvia löytyy paljon. Matkustamiseen tottuneelta nykyihmiseltä unohtuu usein se seikka, että hyökkäysvaiheen aikana moni sotilas oli ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla. Sodan raakuudesta ja väsymyksestä huolimatta uudet maisemat herättivät myös aitoa uteliaisuutta ja ihastusta, jotka haluttiin tallentaa filmille. Edelleen asemasotavaiheen suvanto jätti aikaa kuvausharrastukselle. Sodan loppua kohti kuvat vähenevät, sillä uutta kuvattavaa oli vähemmän ja pitkään jatkunut suursota toi mukanaan pulan myös filmimateriaalista. Lapin sodasta on muistoksi jäänyt lähinnä kuvia poltetuista silloista ja kylistä.

Kirjassa on kyse paljon muustakin kuin kuvista. Asiantuntevista analyyseista paljastuu, että kuvista voi päätellä paljon siitä, mitä sotilaiden mielessä liikkui. Monessa tapauksessa kuvat välittävät jopa hyvin tiedostamattomiakin seikkoja. Kaikista herkimpiä lukijoita on syytä varoittaa, sillä osa kirjan kuvamateriaalista saattaa järkyttää. Toisaalta näiden järkyttävänkien kuvien psykologista taustaa avataan kirjassa hyvin lukijalle.

Myönnän olleeni vähän yllättynyt siitä, kuinka paljon sotilailla oli kameroita mukana rintamalla. Myös sotakuvien myynti- ja välitystoiminta oli uutta. Äkkiseltään voi ihmetellä, miksi joku haluaa itselleen kuvia sodasta ja sen kauheudesta. Mutta tarkemmin ajateltuna siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ehkäpä juuri tänä nykyisenä instagram- ja selfie-aikakautena syyt ovat helpommin ymmärrettävissä. Kuvaaminen on tapa jäsentää maailmaa. Kuvaaminen mahdollisti vaikean tilanteen haltuunottamisen. Nopeiden, traumaattisten tapahtumien kuvaaminen auttoi sotilaita käsittämään, että kaikki tapahtunut oli todellisuutta. Sodan edetessä tovereiden merkitys kasvoi entisestään ja oli luonnollista kuvata rakkaaksi tullutta kaveriporukkaa. Omalla tavallaan aika liikuttavakin tieto oli, että monet veteraanit ovat palanneet sota-albuminsa pariin vielä vanhoilla päivillään ja järjestelleet kuvat uudelleen. Tämä kertoo siitä, kuinka tärkeitä välineitä valokuvat olivat tapahtumien jäsentymiseen mielessä niin sota-aikana kun vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Kleemola, Kinnunen,  Kivoja: Tuntemattomien sotilaiden albumi
Readme, 2014.
288s.

perjantai 19. syyskuuta 2014

KIRJABLOGGAAJIEN COPYCAT-KILPAILU ALKAA: Rakas romaanihenkilö



Kuva: AmazonCrossing

Olitte ehkä jo menettäneet toivonne tai sitten unohtaneet koko asian, mutta viimein minulla on ilo ja kunnia julistaa vuoden 2014 Suuri Copycat -kilpailu avatuksi! Tervetuloa mukaan kaikki vanhat konkarit ja uudet haastajat! Niitä, joille Copycat-kisa on aivan uusi asia, pyydän tutustumaan kahteen aikaisempaan Copycat-kilpailuun. Se onnistuu näppärästi oikeassa sivupalkissa olevan tunnistetaulukon kautta (ks. sieltä copycat). Lyhykäisyydessään tarkoituksena on luoda oma versio jostakin kirjan kannesta. Toteutustapa on vapaa: kuvaaminen, piirtäminen, maalaaminen ja kaikki muut variaatiot ovat sallittuja.

KAIKKIEN AIKOJEN KOLMANNEN, RAKAS ROMAANIHENKILÖ - COPYCATKISAN SÄÄNNÖT OVAT SEURAAVAT:

1. Tämänkertaisen kisan aiheena on Rakas romaanihenkilö. Valitse siis joku itsellesi läheinen kirjallinen hahmo ja häntä esittävä, kuvaava, ilmentävä (muutkin kuin suoranaisesti ihmistä/hahmoa esittävät kansikuvat siis sallitaan) kansikuva.
2. Luo oma versiosi haluamallasi tavalla. Kuvasta tai sen saatteesta tulee ilmetä, mistä romaanihenkilöstä on kyse.
3. Kun kuva on valmis, osallistu kilpailuun kommentoimalla tämän postauksen kommenttilaatikkoon. Aikaa osallistua on kuukausi, eli kuvien vastaanottaminen päättyy 19.10.
4. Mikäli sinulla on blogi, voit julkaista kuvan siellä. Myös muut sosiaalisen median julkaisut ovat sallittuja ja jopa suotavia. Tunnisteena tässä karnevaalissa toimii #kirjacopycat. Tässä yhteydessä on myös näppärää esittää alkuperäinen kansikuva muistin virkistämiseksi (esim. kuten yllä olen tehnyt, mielellään tekijä- tms. tietojen kanssa varustettuna)
5. Lähetä oma, alkuperäinen kuvasi sähköpostiosoitteeseen ammanblogi@gmail.com 19.10 mennessä. Arvostan mahdollisimman hyvää kuvanlaatua ja pakattua tiedostoa.

GRANDE FINALE:
6. Kaikista osallistuneista copycat-kuvista kootaan Kuopion kaupunginkirjastoon Rakas romaanihenkilö - näyttely, joka on esillä 17.11.- 29.11.2014. Samana aikana kaikilla halukkailla on mahdollisuus äänestää mielestään parasta kuvaa.
7. Äänestäminen tapahtuu Amman lukuhetki -blogissa ja Kuopion kaupunginkirjastossa myöhemmin ilmoitettavien ohjeiden mukaisesti.
8. Voittajakuvan tekijä palkitaan kirjapaketilla. Samoin yksi onnekas äänestäjä arvotaan kirjapaketin voittajaksi.

Siis vielä lyhkäisesti: Valitse romaanihenkilö ja kansi. Tee copycat-kuva. Ilmoittaudu alla kommenteissa ja lähetä kuvasi minulle sähköpostissa. Saavu Kuopioon ihailemaan näyttelyä, erinomainen mahdollisuus tarjoutuu mm. Kirjakantin aikana 21.-23.11. ÄÄNESTÄ!

***

Ohessa oma näkemykseni aiheeseen. Tutustuin Leena Lehtolaisen Maria Kallioon jo varhaisnuoruudessa ja hänen kanssaan olen kasvanut aikuiseksi. Maria on vähän vanhempi kuin minä, siksi hänen vanavedessään onkin ollut helppoa opiskella, siirtyä työelämään, vakiintua, perustaa perhe, yhdistää äitiys ja työelämä jne. Toisaalta Maria ei ole yksiselitteinen tai -ulotteinen hahmo, vaan kaikessa ristiriitaisuudessaan inhimillinen. Monta kertaa olen ollut hänen kanssaan aivan eri mieltä ja minulla on ollut vaikeuksia hyväksyä hänen ratkaisujaan. Kuinka kasvattavaa onkaan vaihtaa ajatuksia romaanihenkilön kanssa ja ymmärtää, ettei minun tapani käsittää asioita ole välttämättä se ainoa ja oikea. Olen Marialle paljosta kiitollinen!
Oheinen kansi on AmazonCrossingin julkaisemasta My First Murder (Ensimmäinen murhani) -dekkarista. Valitettavasti en löytänyt tietoja kannen tekijästä. Alkuperäisen kuvan naisella on kohtalokkaat silmät. Omiani on kyllä kehuttu kauniiksi, mutta enemmän nallekarhumaisella tai lehmämäisellä (!) tavalla. Kukin tyylillään ;)

Onnea, iloa ja leikkimieltä kaikille kilpailuun!

maanantai 15. syyskuuta 2014

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset


Minna Lindgrenin viime vuonna ilmestynyt Kuolema ehtoolehdossa on mielestäni yksi viime vuosien kotimaisen kirjallisuuden virkistävimpiä tapauksia. Lindgrenin luomat yli yhdeksänkymppiset Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat pelottavan vanhoja, pelottavan hupsuja ja pelottavan teräväpäisiä. Mikähän siinä on, että meidän suomalaisten (tai ehkä tämä on yleismaailmallista) on helpompi ottaa terävää yhteiskuntakritiikkiä ja -satiiria vastaan vanhusten suusta? Nyt jo valkokankaallekin yltänyt Mielensäpahoittaja on tästä toinen hyvä esimerkki. Voi, milloin koittaa se päivä, että Siiri ja Irma nousevat ratikan kyytiin valkokankaalla? Tuottajille tiedoksi, että unelmakolmikkoni rooleihin olisi Seela Sella, Kristiina Elstelä ja Eila Roine, vaikka kaikki ovatkin vielä ihan tyttösiä kirjan henkilöhahmoihin verrattuna.

Irma pakkasi vikkelästi käsilaukkuunsa kaiken välttämättömän, toisin sanottuna pelikortit, pienen viskipullon, kaksi pitsinenäliinaa, raitiovaunukortin, lompakon, avaimet, tupakat, kurkkupastillit, varasukkahousut ja ipadin. Ne olivat kaikki jo valmiina laukussa, mutta Irma purki tavaransa ensin eteisen pöydälle tarkistaakseen, että mitään ei puuttunut, ja heitti ne sen jälkeen mielivaltaisessa järjestyksessä takaisin kassiin.

Oheinen lainaus voisi kuvata sitä, etteivät nämä 90-vuotiaan leidit ole ihan niitä kaikista perinteisimpiä mummeleita, mutta niin kirjoittaessani syyllistyisin julkeaan ikäsyrjintään. Yksi kirjan tärkeimmistä sanomista on se, ettei ole olemassa yhdenlaista vanhuutta, jotakin muottia ja kuluraamia, mihin jokaisen tulisi sovittautua. On vain elämää ja se on aivan yhtä monimuotoista ja rikasta kuin nuorempienkin elämä. Tai ainakin niin pitäisi olla.

Tällä kertaa Ehtoolehdon palvelukodissa alkaa putkiremontti ja täyssaneeraus. Tuloksena on tietenkin täyskatastrofi ja vanhuksen päättävät paeta. Onneksi Anna-Liisan vastavihityllä aviomiehellä, Suurlähettiläällä, on kaikenlaisia afäärejä ja sitä kautta myös asuntoja ympäri Helsinkiä. Niinpä sekalainen seurakunta muuttaa kimppakämppään Hakaniemeen, taloon, jonka katolla lukee OXYGENOL. Asunto ei vain ole ihan perinteinen vanhusten asunto...

Edeltäjänsä tavalla kirjassa oli paljon kuviakumartelematonta huumoria. Osansa saa vanhuus, mutta sitäkin enemmän nuoruus. Elämä ylipäätänsä. Lindgren nauraa vähän kaikille ja kaikkien kanssa. Kun kotihoitaja löytää Siirin kokkaamasta pikkuriikkinen Queen of Fucking -essu yllään, nauraa rätkätin niin, että olin pudota tuolilta. Ja kuten ennenkin, jälleen hurmaannuin henkilöhahmojen sivistyneisyydestä, musiikkimausta, suomen kieliopista ja vanhan Helsingin hengestä. Ja kuinka paljon nautinkaan, kun Anna-Liisa käytti spontaanisti ilmauksia: "Istu ja pala!" tai "Tuli ja leimaus!" aivan kuten vuosikymmenten takaisissa tyttökirjoissa oli tapana.

Jokin oli kuitenki myös muuttunut. En ole varma, oliko Lindgrenin yhteiskuntakritiikki muuttunut entistä kärkkäämmäksi vai olenko minä vain muuttunut. Sellainen tunne kuitenkin jäi, että Lindgren haastaa yhteiskunnan ja meidän jokaisen käsitykset ihmisarvosta entistä kiivaammin. Pidän puheenvuoroa tärkeänä ja allekirjoitan ajatukset täysin, mutta samalla tulin myös surulliseksi siitä, kuinka vähän osaamme ikää, kokemusta ja vanhuutta arvostaa. Vanhuus nähdään sairautena, johon syötetään pillereitä, joiden aiheuttamiin komplikaatioihin tarvitaan uusia pillereitä, kunnes vanhus makaa kasviksena sairaalassa. Kuvaavaa onkin, että yksi kirjan onnellisimmista tapahtumista on onnellinen kuolema, omassa sängyssä, läheisten keskellä. Harvinainen ylellisyys näinä päivinä.

Kaiken hersyvän huumorin, korkean iän suoman pikkutuhmailun (Nyt poltan tupakan tai en kuole ikinä) ja kiinnostavan Helsinki-kuvauksen ohella jäinkin mietteliääksi ja surumieliseksi.

Mutta suomalaisen yhteiskunnan insinöörijohtoinen käytännöllisyys ja tehokkuus ruumiin käsittelyssä yhdistettynä alimitoitettuun ja tehtävänsä kadottaneeseen terveydenhoitoon sai heidät mietteliäiksi.

Onko niin, että suomalainen terveydenhuolto, tuo kansallinen ylpeydenaiheemme, on kadottanut tehtävänsä? Vai onko kyse laajamittaisemmasta ongelmasta, siitä, että paitsi ettemme uskalla enää kohdata kuolemaa, pelkäämme myös vanhuutta? Sen sijaan, että kohtaisimme toisen ihmisen ja samalla omat pelkomme, haluamme piilottaa iän tuomat vaivat ja viat. Ja kun se ei enää ole mahdollista, piilotamme vanhuksen palvelutalojen ja sairaalakompleksien sisälle, lääkitsemme hiljaiseksi ja uneliaaksi, tilaan, jossa kuolema tulee aivan liian hitaasti.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014
335s.



torstai 11. syyskuuta 2014

"Se ensimmäinen on aina paras. Nainen ja auto ja musiikki."

Mielensäpahoittaja ja miniä (Antti Litja ja Mari Perankoski). Solar Films/ Marek Sabogal



Kyllä minä niin itkin ja nauroin elävissä kuvissa kun tämän näin. Hienoa, Dome Karukoski, Antti Litja, Mari Perankoski, Iikka Forss ja muut! Ja tietenkin hienoa, Tuomas Kyrö!

Käykää katsomassa!

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Suojattomat


Viime heinäkuussa luin Kati Hiekkapellon esikoisdekkarin Kolibrin. Suhtauduin kirjaan vähän kahtalaisesti: toisaalta pidin juonesta, kerronnasta ja tunnelmasta, mutta henkilöhahmoista löysin huomautettavaa. Olin kuitenkin aivan vakuuttunut siitä, että haluan lukea Hiekkapellon seuraavankin dekkarin, sen verran lupaavalta meno vaikutti jo esikoisteoksessa.

Ja eipä tarvinnut pettyä. Suojattomissa Hiekkapelto onnistuu lunastamaan ne odotukset, joita häneen on markkinointikoneiston toimesta asetettu jo esikoisen yhteydessä. Vielä vuosi sitten hieman epäilin, voidaanko puhua uudesta kotimaisesta dekkaritähdestä, mutta nyt olen jo valmis myöntämään, että viitta tuntuu sopivan Hiekkapellon hartioille.

Suojattomissa jatketaan jo edellisosasta tuttujen henkilöiden seurassa. Päähenkilö Anna Fekete saa tällä kertaa selvitettäväkseen hämäräperäisen tapahtumavyyhdin, jossa eräästä kerrostalosta löytyy takavarikon yhteydessä kuollut narkomaani ja valtava määrä huumeita. Huoneistosta niinikään löytynyt laiton maahanmuuttaja tekee kaikkensa välttääkseen karkotuksen. Samaan aikaan saman talon kahdelle vanhukselle käy huonosti. Toinen jää auton alle maattuaan keskellä tietä ja toinen on kadonnut mystisesti. Kaiken kukkuraksi kaupunkia tuntuu uhkaavan täysimittainen jengisota.

Syy siihen, miksi olen niin ihastunut Hiekkapellon tyyliin, on hänen taitonsa punoa juonia. Viime aikoina olen ollut yleisellä tasolla vähän tyytymätön nykydekkaristien juoniin, sillä joko ne ovat ennalta-arvattavia tai epäuskottavia. Tätä vaaraa ei Hiekkapellon kohdalla ole. Juonenkäänteitä riittää sopivasti, eikä lukija pääse pitkästymään. Ratkaisu avautuu sopivasti samaan tahtiin kuin päähenkilöllekin, mutta kirjan loputtua mielessä ei ole petettyä tunnetta, eikä tarvitse miettiä, mitä kirjassa lopulta oikein tapahtuikaan.

Henkilöhahmoihin en ole vieläkään aivan ihastunut. Eikö fiktiiviseissä poliiseissa kertakaikkiaan voi olla yhtään normaalia, sisäisesti ja ulkoisesti hyvivoivaa ja tasapainoista ihmistä, joka on täysin tyytyväinen elämäänsä? Ilmeisesti ei. Annakin painiskelee monenlaisten tunteiden, koti-ikävän, vieraudentunteen ja aikuistumisen kriisin kourissa. Vielä ongelmaisempi Eskokin kamppailee oman etsikkoaikansa kanssa.

Vaikka kirjassa vähän liikaa ankeutta onkin, pidän kuitenkin sitä temaattisesti onnistuneena ratkaisuna. Poliisien omat ongelmat ja kriisit nivoutuvat varsin hienosti heidän asiakkaidensa kohtaloihin. Ihmisten elämäntarinat ulottuvat Suomen rajojen ulkopuolelle. Toiselle oma kotimaa on välkkyy muistoissa onnellisena ja turvallisena, toinen taas näkee maanpäällisen paratiisin täällä. Kolmas miettii, olisiko aika kääntää kokonaan uusi lehti jossakin muualla. Siitä huolimatta kaikki tuntuvat olevan aivan väärissä paikoissa ja yksin enimmän aikaa. Erityisesti pakistanilaisen Sammyn kohtalo on koskettava. Kuinka vähästä voikaan olla ihmisen tulevaisuus kiinni? Kuinka helppo onkaan katkaista elämänlanka ja usko tulevaisuuteen?

Jos ette ole vielä Hiekkapellon dekkareihin tutustuneet, niin tehkääpä se nyt. Kolibrin tunteminen on eduksi, mutta kyllä mukaan pääsee suoraan Suojattomistakin. Ennustan, että Hiekkapellon tuotanto tulee kulumaan dekkarikansan käsissä tulevaisuudessa vielä paljon enemmän.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Otava 2014
298s.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Savolaisen kirjallisuuden jäljillä 4: Tatu Kokko


Kuopiolaisesta kirjallisuuselämästä on tällä hetkellä vaikea puhua mainitsematta kirjailija Tatu Kokkoa. Paitsi ahkerana kirjailijana, Kokko tunnetaan myös kustantajana ja Pohjois-Savon Kirjallisen yhdistyksen, Vestäjien, puuhamiehenä. Vestäjissä hänen tehtäviinsä kuuluu kirjailijoiden keskinäisten tapaamisten ja toiminnan organisointi.

 - Savolaisten kirjailijoiden yhteistyöllä on pitkät perinteet. Jo Minna Canthin aikaan Kuopioon oltiin perustamassa kirjailijayhdistystä. Minnan salonkiin kerääntyi kirjailijoita ja taiteilijoita. Haluan tuoda Vestäjien toimintaan samaa yhteisöllisyyttä, vaikka toki vähän eri mittakaavassa, Kokko kertoo.

Tämänhetkisen savolaisen kulttuurielämän tilanteen Kokko näkee hyväksi. Savolaisuuden ympärillä ylipäänsä on hyvää pöhinää.

 -  Keihäänheittäjämme Antti Ruuskanen on tuonut savon kieltä hienosti esille. Kirjallisuuden puolella samaa on tehnyt Antti Heikkinen. Ja Olavi Rytkönen on tietysti pitänyt savolaisuutta esillä jo pitkään, hän miettii.

Kirjailija
Kokolta itseltään ilmestyy syyskuun 23. päivä yhdeksäs kirja, kun Roskasakki -lastenkirjasarja saa uuden osan. Sarjan avaus, Roskasakki ja kadonnut kulkunen ilmestyi vuonna 2012 ja sitä seurannut puuhakirja Roskasakki ja suuri kierrätyseikkailu vuonna 2013. Kokko kertoo, että Roskasakin ensimmäiset hahmot putkahtivat mieleen oopperassa. Myöhemmin hän alkoi kertoa Roskasakkiin liittyviä tarinoita omille lapsilleen. Sittemmin Roska, Rusina, Superlon ja muut hahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä Lastenteatteri Hermannin näytelmässä.

      - Uuden Roskasakki ihan pihalla -kirjan kirjoittaminen oli siinä mielessä erilainen prosessi, että dramaturgi kirjoitti yhtä aikaa käsikirjoitusta uutta näytelmää varten. Näytelmä tulee ensi-iltaan lokakuussa, Kokko kertoo.

Roskasakin lisäksi Kokolla on työn alla myös nuortenkirja, jota sitäkin kirjoitetaan hieman epätavallisin metodein, nimittäin tiiviissä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Kokon kirjaprojektin ja käsikirjoituksen edistymistä voi seurata Livekirjailija - Tatu Kokko -blogissa. Viime vuonna Kokolta puolestaan ilmestyi historiallinen romaani Heinäkuun päivä. Sysäys kirjoittamiseen tuli omasta sukuhistoriasta, mutta romaani kuvaa myös 1800-luvun lopun pohjoissavolaista kulttuurielämää, sillä tarina rakentuu Eero Järnefeltin maalauksen ja sen syntyprosessin ympärille. 

Kustantaja
Tatu Kokko on hämmästyttävän ehtiväinen mies. Tiiviin kirjoitustahdin ohella hänet tunnetaan myös opettaja ja kustantaja Tatu-Pekka Kekäläisenä. Icasos-kustantamo perustettiin vuonna 2009.

- Olen sielultani kirjailija, mutta olen myös kutsumusopettaja. Kustantaminen on tullut kirjoittamisen sivutuotteena. En halunnut jäädä kuukausiksi tai jopa vuosiksi odottelemaan, tapahtuuko käsikirjoitukselleni mitään kustantamokierroksella, vaan päätin perustaa kustantamon itse. Oli siinä mukana uhmaakin. Ajattelin K.J. Gummerusta, joka kustansi ensimmäisenä oman kirjansa ja päätin tehdä itse saman, Kokko-Kekäläinen kertoilee.

Hän lähti projektiin tunteella, mutta vaikean kustannusalan realiteetitkin ovat tulleet tutuiksi. Pienen kustantamon ei kannata julkaista kirjoja, jotka eivät myy. Oman kustantamon pyörittämisessä on paljon työtä, mutta toisaalta se antaa myös paljon mahdollisuuksia.

      - Voin tehdä asioita niin kuin haluan ja sillä aikataululla kun haluan. Miinuspuoli on, että kaikki pitää tehdä itse ja se vie aikaa. Mutta pidän tästä todella paljon, Kokko summaa. 

     Tällä hetkellä Kokkoa työllistävät uuden Roskasakin myötä kouluvierailut ja Livekirjailija-projektin edistäminen. Rob McCool ja Krimin jalokivi -nuortenkirjan on tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Myöskään uusien historiallisten romaanien kirjoittamista Kokko ei poissulje.

     - Ajatus siitä on olemassa. Ehkä toteutan sen joskus, Kokko lupailee.
     Ja yleensä tämän miehen ajatukset toteutuvat, tavalla tai toisella.

 Heinäkuun päivä Amman lukuhetkessä




tiistai 2. syyskuuta 2014

Elokuun luetut


Jonnekin vain hurahti elokuu. Aluksi oli niiiiin kuuma, ettei tuntunut elokuulta ja sitten olikin jo niiiiin kylmä ja pimeä, ettei tuntunut oikealta sekään. Jossakin remonttiprojektin syövereissä se muutos tapahtui. Kuukauteen mahtui paljon hyvää ja mukavaa. Lukeakin ehdin, vaikkakin vähän huonosti. Enkä lukenut mitään, mitä suunnittelin. En dekkareita, en kesäkirjoja. Pah. Vähän lipsahtanut olo jäi.

Parasta oli tutustuminen Rosvoloiden perheeseen. Siri Kolun Me Rosvolat vei minut lapsuuteen, jolloin kaikki oli leikissä mahdollista. Parhaillaan kuuntelen seuraavaa osaa äänikirjana, joten jäin oitis koukkuun!

Äänikirjoista puheenollen, Anna Janssonin Haudan takaa oli varsin mukava äänikirjakokemus. Eniten taisin kuitenkin viehättyä Gotlannista.

Elokuun pöhinäkirja oli ehdottomasti Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Tykkäsin, en tykännyt, tajusin, en ihan tajunnut. Ristiriitaisia tuntemuksia herättävä kirja, mutta pidän siitä, ettei kaikki ole niin selkeää.

Myös Leena Lehtolaisen Kuusi kohtausta Sadusta on varmasti yksi syksyn odotetuimmista kirjoista. Voisin oikeastaan määritellä sen ihan samoin sanoin kuin Statovcin kirjan yllä. Paljon hyvää, jotakin häiritsevää, kiinnostavaa.

Kolmas lukemani syksyn uutuuskirja on Rakkaani, romaanihenkilö. Kirja osoittautui ihanaksi ja erittäin kiinnostavia lukuvinkkejä antavaksi teokseksi. Vähän niin kuin olisi lukenut 20 rakkauskirjettä!

Satuhetkessä taas kurkattiin lastemme sielunelämään. Dinojen iso hätä käsittelee sitä itseään eli kakkaa. Muuta ei kai tarvitse siitä sanoakaan.

Kuten ehkä huomasitte, Copycat-kisa ei pärähtänytkään käyntiin vielä elokuun puolella. Pahoittelen, en yksinkertaisesti ehtinyt. Mutta ei hätää, nimittäin kyllä se sieltä tulee. Ihan pian, lupaan. Parempana ja kauniimpana kuin koskaan.

Muuta en syyskuulle lupaakaan. Enkä suunnittele, että mitä aion lukea. Luen ihan mitä mieli tekee, lue sinäkin!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...