Paula Havaste: Tuulen vihat

Tässäkö se nyt oli, syksyn paras kotimainen kirja? En vielä tiedä, mutta ainakin aika lähellä sitä. Olen pitänyt valtavasti Paula Havasteen aiemmista romaaneista, joten tiesin odottaa hyvää myös Tuulen vihoilta. Mutta aikakausi mietitytti. En normaalisti lämpiä keskiaikaisille tai sitä varhaisempiin aikoihin sijoittuville romaaneille. Ajanjakso ei kiinnosta itseäni samassa määrin kuin uudempi aika  ja toisaalta useat taitavatkin kirjailijat sortuvat anakronismin syntiin, mitä kauemmas historiassa edetään. Suoraan sanottuna en osaa arvioida sitä, käykö Paula Havasteelle näin. Tuulen vihat nimittäin sisältää muinaista luonnonuskoa, taikoja, arkielämän työtapojen ja elämän kuvausta sen verran paljon, että ainakin minä nostin kädet pystyyn arvioinnin suhteen ja yksinkertaisesti nautin viihdyttävästä kerronnasta. Havaste on varmasti tehnyt valtavan työn muinaisia tapoja tutkiessaan ja hän siirtää tiedon romaaninsa sivuille niin uskottavasti, että ainakin minuun kaikki meni ihan täydestä. Hyvä niin.

Tuulen vihat on ankkuroitu hyvin vahvasti suomalaiseen mytologiaan niin mausteidensa kuin varsinaisen soppansakin osalta. Kuitenkin henkilökuvaus tekee romaanista miellyttävällä tavalla raikkaan ja 2010-luvulle sopivan. Erityisesti päähenkilön, Kerten, kuvaus on monisyinen ja -tahoinen. Kerten ema on kuollut tytön ollessa vielä vauva. Ankara, väkivaltainen isä johtaa tuvan elämää kovalla otteellaan. Kerten varaäiti on Uvanta, jonka poika Ahto asuu myös talossa, samoin kuin Sule, Kerten veli, josta ei kouristuskohtaustensa takia ole isännäksi. Hellyyttä Kertte ei ole saanut liiaksi elämässään kokea, eikä leikkiseuraakaan löydy muualta kuin niistä läpikuultavista hengistä, joita muut eivät näe. Romaani seuraa Kerten kasvua tytöstä naiseksi, itsenäiseksi, taitavaksi ja ylpeäksi tuvan emännäksi. Kerten henkilö ei ole missään nimessä siloteltu, vaan rosoinen kaikkine inhimillisine puutteineen. Se tekee siitä myös uskottavan.

Vuodenkierto on tärkeässä asemassa. 1100-luvun Suomessa elettiin luonnon tahdissa ja armoilla. Marjatalta, Tapiolta ja muilta luonnonmahdeilta pyydettiin apua ja heitä myös kiitettiin. Tuulen ja veden vihoja pelättiin, samoin kuin suurta riipijää. Talveksi eläimet otettiin tupaan ihmisten kanssa ja kun kovalla pakkasella miehetkin pysyttelivät puhdetöissä, oli hermo ahtaissa oloissa ja savuisessa tuvassa kireällä yhdellä jos toisella. Tilannetta ei parantanut ollenkaan kevättalvinen nälkä, riesa, joka useimpina talvina koetteli ja jolle saatiin helpotus vasta kun päästiin hakemaan pesistä munia syötäväksi. Ihmisen symbioosi luonnon kanssa puhuttelee 2010-luvun ekologisesta kriisistä huolestunutta lukijaa. Mutta totta puhuen, ihan hirveäähän se elämä silloin on ollut, liian romanttista kuvaa kirjailija ei lukijalleen esittele.

Luontosuhteen lisäksi kerronnan keskiössä ovat ihmissuhteet. Kirjan alkupuolella kaikkialla tuntuu isän raskas, tumma varjo, katkeruus ja pelko. Kun Paimiolaan haetaan kotivävy, Larri, tunnelmakin muuttuu, ainakin hetkeksi. Larri on hyvä isäntä, joka ei nosta kättään omaa väkeään vastaan. Mutta ajan oloon Kertte alkaa pitkästyä, mistä löytää sisältö arkeen sitten, kun solkien välissä keikkuu himoitut kolme käätyä? Jokin epämääräinen uhkan etiäinen myös tuntuu ilmassa.

Tuulen vihat on mainio maagisia elementtejä ja muinaistapoja sisältävä ihmissuhderomaani, joka pureutuu muinaiseen mytologiaan ihmisläheisesti, mutta tiukasti. Kirja on kevyt ja nopea luettava, mutta ei suinkaan katoa mielestä yhtä nopeasti ja kepeästi. Päin vastoin, huomaan, että ajatukseni kulkeutuvat jatkuvasti erään savutuvan kieppeille. Elämä 2010-luvulla on kovin erilaista, mutta Havaste operoi kirjassaan taajuudella, joka auttaa ymmärtämään sen, etteivät ihmiset loppujen lopuksi ole muuttuneet kovinkaan paljoa.

Paula Havaste: Tuulen vihat 
Gummerus 2014
383s.
Arvostelukappale