torstai 18. heinäkuuta 2013

Varhaislapsuuteni parhaat -teemaviikko: Jäitä hattuun, Hullu luokka (Kaisa Ikola)


Tarkkaan ottaen en ole aivan varma, olenko lukenut tätä kirjaa aiemmin. Sarjan kahdeksas osa on ilmestynyt vuonna 1997, joten alkaa olla niillä rajoilla, olenko jo siirtynyt synnyinpitäjäni kirjaston romantiikka- ja dekkariosastolle. Jotakin tutunomaista häivähdystä kirjan tarina kuitenkin mielessäni herätti, joten ehkä olen tämänkin lukenut. Kaisa Ikolan Jäitä hattuun, Hullu luokka on mainio ajankuva. Olenhan itsekin ollut vuonna 1997 yläasteella, joten kirjan tapahtumiin oli helppo samastua ja nostalgisoida. Valitettavasti tämä myös ehkä tarkoittaa sitä, ettei nykynuoriso varmaankaan ymmärrä kirjasta mitään. Tai ehkä olen väärässä, olenhan itsekin lukenut Hilja Valtosta, Mary Marckia ja Anni Polvaa.

Ensiksikin kirja sijoittuu aikaan, jolloin kännykät alkoivat tulla laajemman yleisön, ja hyvä ihme, myös nuorison käyttöön. Muistattehan sen herättämän pöhinän, Mäkitorpan soittoäänen ja ajan kuluessa joka puolelta raikaavan Säkkijärven polkan? Kirjassa Loiva saa neronleimauksen, jonka seurauksena kaikilla koulun oppilailla on pian oma kännykkä. Ja tämä tietysti saa opettajat hulluiksi. En jaksa millään uskoa, että älypuhelinsukupolvi innostuisi tästä kuvauksesta, mutta me, jotka olemme tilanneet Ressun kuvia ja muita suttuisia logoja Seuran takakannesta, tiedämme mistä on kysymys.

Toinen kirjasta esiinnouseva teema on rasismi. Kouluun tulee sijaiseksi (juonipaljastus!) tummaihoinen opettaja. Kirja ei siis missään nimessä ole rasistinen, vaan siinä käsitellään huumorin keinoin sitä, kuinka hankalaa läpeensä härmäläisessä ympäristössä eläneille ihmisille on tottua tummaihoiseen ihmiseen. Asiasta revitty huumori on sopinut hyvin aikaansa, mutta nyt se tuntui hieman aikansa eläneeltä.

On kirjassa paljon toimivaakin hauskaa. 9B nimittäin on huolissaan luokkaretkirahastonsa riittävyydestä. Tämän seurauksena Kyösti osallistuu pizzansyöntikilpailuun ja koko luokka päättää kuvata jännitysfilmin... ja siitähän tietysti seuraa kaikenlaista Hullulle luokalle ominaista sähellystä.

Erityismainintana kerrottakoon, että kirja tarjoaa mukavaa piilohuumoria varttuneemmalle lukijalle. Tarinan lisäksi sinne tänne on nimittäin ripoteltu kaikkea pientä viittausta vähän sinne sun tänne. Jokainen kirjan luku on nimetty vanhan suomalaisen elokuvan mukaan ja Emilia viljelee jatkuvasti vanhan kansan sananlaskuja. Myös kirjailija Kai Saikolan oikeista kirjailijoista väännellyt salanimet ovat ehkä menneet kohderyhtmältä ohi (tai ainakin minulta), mutta nyt huomasin hykerrellä kekseliäille väännöksille.

Kaisa Ikola: Jäitä hattuun, Hullu luokka!
Kirjapaja 1997.
158s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...