Hanna Tuuri: Tuulen maa

Olen kehunut Hanna Tuurin Orapihlajapiiriä kuplille kaikkialla, missä se on ollut mahdollista. Niinpä oli päivänselvää, että Tuurin uusi teos Tuulen maa päätyi lukulistalleni.

Lukiessani minua hieman hämmensi se, etten tiennyt, mitä pidin käsissäni. Tuuri tarinoi levolliseen ja viehättävään tapaansa irlantilaisesta paikallisyhteisöstä Mayossa, mutta en tiedä, olivatko tarinat ja henkilöt tosia vai keksittyjä. En tosin tiedä, onko sillä mitään väliä. Onko, saisiko, pitäisikö olla?

Tosia tai ei, aluksi henkilöt ja paikannimet tahtoivat mennä sekaisin. Mutta kun sama henkilökaarti ja Askeyn tienmutkat toistuivat jokaisessa pikkutarinassa, alkoi pian tuntua kuin jotakin ihanaa irkkusarjaa seuraisi. Henkilökaartikin oli vähän samantyyppinen: hampaaton, myssypäinen karjankasvattaja Paddy, hieman vihertävä akateeminen päähenkilöpari, naapuri-Tom ja hänen hevosmies-poikansa Shane, amerikkalainen tupeerattu blondi-Mad, tietysti hieman pahis tai ainakin epäluuloja herättävä suurtilallinen Horkan ja niin edelleen. Tuuri kuvaa niin tarkasti ja hersyvästi, että minulla on jokainen henkilö tarkasti mielessäni, voisin melkein roolittaa kirjaan pohjautuvan sarjan tältä istumalta!

Tuurin irlantilaisen nummimaiseman kuvaus on kaiketi komeaa, mutta itse olen aina ollut enemmän asialinjalla, joten kiinnostavimmaksi anniksi muodostui nykypäivän Irlannin yhteiskunnallinen kuvaus. Irlanti on vähän niin kuin Aku Ankka, sille käy aina huonosti. Vuosikymmenten ja -satojen saatossa Irlannista onkin aina pitänyt lähteä leveämmän leivän perään. Suurin osa on jäänyt sille tielleen, mutta osa on myös palannut takaisin. Se tuo irlantilaiseen kulttuuriin oman mielenkiintoisen erityispiirteensä. Tuulen maa kuvaa aikaa, jolloin Irlanti painiskelee uusimmassa talouskriisissään. Kahviloissa eivät enää tuoksu foccacciat, vaan perinteiset makkarat ja pekoni, Olli Rehnin huolestuneita äänenpainoja seurataan huolella ja taas uusi sukupolvi muuttaa maasta työn perässä.

Tuuri raottaa kiehtovasti verhoa salaperäiseen ja kiehtovaan maahan, joka on säilyttänyt omaleimaisuutensa, vaikka sen on ollut myös pakko uusiutua. Siitä kertoo Askeyn tiekin, jonka varressa asui ennen 68 ihmistä, nyt asukkaita on vain viisi; kaksi irlantilaista, kaksi englantilaista ja yksi suomalainen.

Tuulen maa oli mukava ja leppoisa luettava, ehkei erityisen mieleenpainuva kirja, mutta selkeästi positiivinen lukuelämys kuitenkin. Pidän Hanna Tuurin tyylistä paljon, joten hänen muutkin kirjansa ovat ehdottomasti lukulistallani.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Otava 2012

174s.