tiistai 30. elokuuta 2011

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura


Olen Leena Lehtolaisen vankkumaton fani ja jo vuosikausia Lehtolaisen uusin on kuulunut elokuun viimeisiin pimeneviin iltoihin olennaisena osana. Niin tänäkin vuonna, vaikka nyt ilmestynyt Hilja Ilveskero -sarjan toinen toinen osa ei houkutellut yhtä paljon kuin Maria Kalliot: trillerin ensimmäinen kirja ilmestyi pari vuotta sitten, enkä aivan lämmennyt Lehtolaisen uudelle aluevaltaukselle.

Ensimmäisessä osassa Hilja Ilveskero, Hevonpersiistä kotoisin oleva henkivartija, toimi vaihtelevalla menestyksellä henkivartijana, sekaantui isojen poikien ympyröihin ja rakastui hämäräperäiseen agenttiin. Nyt toisessa osassa tämä rakas, David Stahl katoaa kuin tina tuhkaan jättäen jälkeensä vain tuntemattoman ruumiin. Hilja työskentelee ystävänsä ravintolassa ja yrittää unohtaa Davidin, mutta onnistuu siinä huonosti, varsinkin, kun David on jättänyt hänelle arvoituksen ratkaistavaksi. Apua Hilja saa KRP:n vanhan liiton mieheltä, Laitiolta. Vähitellen Hilja saa uutta tietoa niin Davidista kuin omasta menneisyydestäänkin.

Kuten tuli jo mainittua, en syttynyt Ilveskero -jännäreille ensimmäisen osan jälkeen, enkä liekeissä ole vieläkään, hieman lämmennyt ehkä. Suurin syy lienee siinä, että jostakin syystä minun on vaikea samaistua päähenkilöön millään asteella. Lieneekö hahmo sitten epäuskottava vai realistisuudessaan täysin itsestäni poikkeava hahmo? Suoraan sanottuna en tiedä. Joka tapauksessa välillä on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Ilveskero toimii niin kuin toimii. Paikoin tuntuu siltä, ettei kirjailija itsekään hirveästi sympatiseeraa Ilveskeroa. Sen sijaan ihana, sinapinkeltaiseen villatakkiin pukeutuva, piippua tupruttava, äreä Laitio vetoaa helliin tunteisiin ja on hahmona kertakaikkisen mainio.

Jos Oikeuden Jalopeura ei ehkä ylläkään Lehtolaisen parhaimpien teosten joukkoon, on se oivaa viihdettä. Lehtolaisen teksti on sujuvaa, miellyttävää ja ajatuksia herättävää. Lehtolaisen yhteiskunnallinen ote on aina yhtä virkistävää luettavaa, eikä ylly saarnaamiseksi. Asiat ovat harvoin yksinkertaisia tai mustavalkoisia. Sama pätee ilmeisesti myös henkilöhahmoihin. Erikoiskiitos kirjan kannelle: se on hieno ja jännityskirjallisuudessa piristävän raikas.

maanantai 29. elokuuta 2011

Marko Kilpi Kuopion Taiteiden juhlassa

Niin kuin niin monella paikkakunnalla menneenä viikonloppuna, myös Kuopiossa vietettiin Taiteiden juhlaa. Itse pääsin kuuntelemaan dekkaristi Marko Kilpeä Kuopion kaupunginkirjastolle. Haastattelijana toimi Päivi Savinainen.



Paikalle oli saapunut ikäjakaumaltaan erittäin laaja, mutta naisvoittoinen yleisö. Sattumalta korviini kuului supatuksia:
"Oletko lukenut kirjat?"
"EN! Minä en lue dekkareita ollenkaan... mutta arvostan häntä kyllä."

Niinpä niin, Marko Kilpeä on totuttu Kuopiossa kuuntelemaan, sillä paitsi loistavana kirjailijana, hänet tunnetaan myös ajatuksia herättävänä dokumentaristina ja vanhempana konstaapelina, joka näkee omalta aitiopaikaltaan ympäröivän yhteiskunnan ongelmat häikäisevän selvästi.

Alkujaan Kilpi päätyi kirjailijaksi, koska hänen tekemiään elokuvakäsikirjoituksia moitittiin liiallisesta proosallisuudesta. Tämä on helppo uskoa siinä mielessä, että itse olen ollut näkevinäni hänen kirjoissaan tiettyä elokuvallisuutta (mikä siis on mielestäni pelkästään positiivinen asia). Kilpi kertoi, että hänen kohdeyleisönsä on hän itse: tavoitteena on kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita hän itse haluaisi lukea. Lupsakka savolainen kertoikin olevansa vähän hämmentynyt siitä, että erityisesti naiset tuntuvat pitävän hänen tuotannostaan. Toisaalta myös miehiltä on tullut positiivista palautetta ja kirjailijaa on hätkähdyttänyt se, kuinka miehet ovat tunnustaneet lukeneensa hänen kirjojaan tippa linsissä.

Neljän lapsen isänä ja vuorotyötä tekevänä poliisina Kilpi kertoi miettivänsä kirjan tapahtumat ja henkilöt mahdollisimman valmiiksi päässään ennen kirjoitustyön aloittamista; pitkällisiin kirjoitussessioihin kun ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kaksoisrooli poliisina ja kirjailijana on tietenkin tuottelias, mutta toisaalta on haastavaa kirjoittaa niin, ettei tule paljastaneeksi ammattisalaisuuksia. Tästä asiasta Kilpi onkin erittäin tarkka. Kirjoista on myös turha etsiä todellisia ihmisiä, vaikka monet tapahtumat ovatkin omakohtaisesti koettuja tai oikeudenkäyntipöytäkirjoista luettuja. Tästä huolimatta erityisesti Kilven asiakaskunta (ilmeisen sivistynyt siis) tuntuu löytävän itsensä usein kirjojen sivuilta.

Kilven esikoinen, Jäätyneitä ruusuja voitti aikoinaan Vuoden Johtolanka -palkinnon ja Kadotetut oli sekä Savonia- että Finlandia -palkintoehdokas. Kaikki paikallaolijat kirjailijaa itseään myöten olivat sitä mieltä, että keväällä ilmestynyt Elävien kirjoihin on miehen tähän mennessä paras teos. Lieneekö tänä vuonna Marko Kilven vuoro voittaa?

Psst! Monet kiitokset Sinuhe- palautteesta, se lämmittää mieltäni. Unohtui mainita, että osallistuin kirjan lukemalla Sadun neljänteen minihaasteeseen 500+ -kirjat.

perjantai 26. elokuuta 2011

Tervehdin sinua Sinuhe Egyptiläinen,

yksinäinen, villiaasin poika.
Eilen illalla suljin kannet kirjastasi ja laittauduin makuulle, vaikka mieleni tuntui viipyvän sinun ja Mutin luona meren rannalla.


Kuten niin hyvin tiedät, elämänsä keväässä ihminen tekee tekojaan miettimättä ja rajoja kokeillen. Minä aloitin tarinasi teini-iässä ja häpeäkseni minun on tunnustettava, että luin vain kolmetoista ensimmäistä sivua, sillä olin vielä liian nuori ja ymmärtämätön, eivätkä sanasi viihdyttäneet minua. Siksi en myöskään tarttunut yhteenkään Mika Waltarin historialliseen romaaniin tulevina vuosina, vaikka kenties olisin ollut jo kypsempi niitä ymmärtämään. Tämän olen halunnut kertoa ollakseni rehellinen ja jotta seuraava todistukseni olisi sitäkin arvokkaampi.

Muinainen Egypti ei ole koskaan erityisesti kiehtonut mieltäni, mutta nyt kun olen lukenut kuvailuasi Theban kukkuloista, entisen kuparinvalajan talon pihalla kasvavasta sykomorista ja Niilin rannoilla uivista krokotiileista, tunnen tarvetta matkustaa kotimaahasi tunteakseni mustan maan ja myrhan tuoksun. Joskin uskon, että Egypti on muuttunut sitten sinun päiviesi niin paljon, että näkemäni tuottaisi kenties pettymyksen.

Kerrot asioita kauniisti. Viimeinen kuvasi Mineasta on piirtynyt mieleeni. Ja kun sanot, että naisen keväät olivat jo kukkineet, en usko, että asiaa voi sen kauniimmin sanoa. Isäni kysyi minulta, eikö tarinassasi olekin kauniita kohtauksia ja minun isäni on mies, joka puhuu paljon, muttei koskaan käytä sanaa kaunis. Niin syvältä sanasi ovat koskettaneet ja luulen sen johtuvan siitä, että jokaista kokemaasi onnen hetkeä leimaa luopumisen tuska ja jokaista katkeraa tuskanhetkeä taas lievittää alistuminen kohtalon kuljetettavaksi.

En murehdi sitä, että en lukenut tarinaasi aiemmin, sillä en varmastikaan olisi osannut nauttia siitä niin kuin nyt tein. Siksi oli varmaan tähtiin kirjoitettu, että vasta nyt tunsin tarvetta tutustua elämääsi. Yhtä tähtiin kirjoitettua on myös vanheneminen ja jos luen tämän kirjan kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä, uskon ymmärtäväni sanomasi vieläkin syvällisemmin. Siksi en tunne murhetta, vaan päin vastoin olen tyytyväinen, että kävi niin kuin kävi.

Kuitenkin tarinasi puolivälistä lähtien en voinut olla tuntematta surua, sillä ymmärsin, että luin parhaillaan kenties parasta kirjaa, mitä olen lukenut aiemmin tai tulen koskaan lukemaan. Siksi viivyin sivuillasi pitempään kuin oli välttämätöntä, sillä halusin pitkittää seikkailua kanssasi. Mutta nyt kun olen sulkenut kannet, on oloni onnellinen, mutta haikea. Sillä miksi lukisin enää yhtään kirjaa tai tarinaa, joka on nyt lukemaani huonompi? Parempaa taas en usko pitkiin aikoihin kohtaavani. Tätä mietin ja omistan tämän kirjoitukseni järkirealisti-Kaptahille, byrokraattiselle vartija-Rojille, julmalle ja petolliselle Neferneferneferille ja kirjailijalle, jonka mielikuvitus ylittää ymmärrykseni.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

KBF 8: Sähköä, ääntä, paperia... mitä saisi olla?


Lukeminen on niitä harvoja toimintoja, joka on pysynyt suhteellisen samanlaisena sitten kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Kirjojen yleisyys, materiaalit ja kirjasinlajit ovat vaihdelleet, mutta yleisesti ottaen kyse on ollut jonkinlaisesta paperinidoksesta, jota on luettu ja jonka parissa on viihdytty, haaveiltu ja pohdiskeltu. Mutta nykyaika on viimein saavuttamassa tämänkin viimeisen perinteikkään linnakkeen: äkkiä meillä onkin useita vaihtoehtoja lukukokemuksellemme!

Äänikirja ei sinällään ole kovin uusi juttu, mutta tekniikan kehitys on tehnyt äänikirjojen tekemisestä ja käyttämisestä entistä näppärämpää. Enää ei tarvitse välttämättä ostaa tai lainata levyä (kasetista puhumattakaan), vaan äänikirjan voi näppärästi ladata musiikkisoittimeen tai kännykkään parissa minuutissa. Kätevää! Mutta onko äänikirja enää kirja, vai onko se kuunnelma? Kuinka paljon lukijan ääni ja eläytyminen vaikuttavat lukukokemukseen? Entä oma vireystila: "haukionkala"-lukeminen on yleistä, mutta ajatusten herpaantuminen kuunnellessa vasta helppoa onkin. Ja entä perimmäinen kysymys: ovatko jotkut tarinat tai ajatukset yksinkertaisesti tarkoitettu luettaviksi, ei kuultaviksi?

Yhä ihmeellisemmäksi menee: sähköinen kirja, e-kirja. Mikäs se semmoinen on? Markkinamiehet ovat jo jonkin aikaa pyrkineet vakuuttamaan kansalaiset siitä, että on paljon kätevämpää lukea kirjoja erilliseltä lukulaitteelta kuin kirjasta. Lukulaitteelle, joista on olemassa monennäköisiä, -kokoisia ja -hintaisia versioita, voi ladata palveluista kirjoja. Lukemisen lisäksi laitteissa on merkistä ja mallista riippuen myös monia muita toimintoja. On tietenkin paljon helpompaa ja kepeämpää kantaa kassissa vain yhtä lukulaitetta kuin pinoa kirjoja. Puut ja maailmakin säästyy, vai kuinka paljon luonnonvaroja lukulaitteen valmistaminen mahtaa viedä? Entä kuinka monella yleisesti ottaen on tarvista kanniskella puolta kirjastoa mukanaan? Opiskelijoilla ja tutkijoilla ainakin (hahmottelin mielessäni tällaista laitetta opiskeluaikana, mutten millään arvannut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin niitä myytäisiin kaupoissa. Luottaisinpa joskus visioihini, niin olisin rikas!). Mutta pakko kysyä: voiko kunnollista lukemista olla ilma paperin kahinaa ja kansien sivelyä?

Itse nautin suurimman osan kirjoistani ihan perinteisesti paperina ja musteena. Älypuhelimen hankinnan jälkeen olen kuitenkin alkanut lukea myös sähköisiä kirjoja ja kuunnella äänikirjoja, joita pystyn kätevästi latamaan operaattorini kaupasta. Arvio puhelimestani lukulaitteena löytyy täältä. Varsinaisista lukulaitteista ovat kertoneet ainakin Hanna ja Anni.m. Kansalliskirjaston sivulta taas löytyy pieni, mutta hieno sähköinen kirjahylly, josta jo melkein pystyy haistamaan vanhojen sivujen tuoksun: tulevaisuutta?

Miten te kirjanne haluatte? Perinteisenä paperisena, vaiko kenties sähköisenä? Vannotko äänikirjojen nimeen? Ja onko tulossa vielä jotakin muuta uutta, mitä tässä alustuksessa ei mainittu? 


Kertokaa omia kokemuksianne eri lukemisen muodoista, apuvälineistä ja palveluntarjoajista. Mistä pidätte, mistä ette? Suositelkaa ja varoittakaa. Puolustakaa vanhaa, hehkuttakaa uutta! Tavalliseen tapaan parhaalle kommentille luvassa palkinto!

perjantai 19. elokuuta 2011

Juhani Ahon museo ja Papin tytär

Tänä vuonna vietetään Juhani Ahon 150-juhlavuotta. Minäkin osallistuin juhlahumuun siten, että pistäydyin viimein Iisalmessa Juhani Ahon museossa, ns. entisessä pikkupappilassa, missä Aho, silloin Brofeldt vietti lapsuutensa.

Juhani Ahon lapsuudenkoti hellepäivän hohteessa.


Ahon lapsuudenmaisemiin kuuluu muuten myös maineikas Koljonvirta, jonka taistelussa Runebergin Sven Dufva taisteli yksin venäläisiä vastaan. Näissä kesäisissä ja supisuomalaisissa maisemissa oli mukava kuljeskella ja erityisen kiinnostavaa se oli siksi, että samaan aikaan luin e-kirjana Ahon Papin tytärtä. Väkisinkin mietti, kuinka paljon kirjailijan mielikuvissa ovat kirjoittaessa välkkyneet omat lapsuuden tantereet.

Papin tytär kertoo nimihenkilö Ellin lapsuudesta ja nuoruudesta, joiden aikana villikkotytöstä hiljalleen sukeutuu varovainen nuori neito ja papin morsian. Tai oikeastaan sellaiseksi hänet nujerretaan. Pienenä Elli haaveilee vapaudesta, avarasta maailmasta ja seikkailuista, mutta vuosien saatossa hän huomaa, ettei tytöille moisia asioita ole olemassakaan. Hänen isänsä ei voi ollenkaan ymmärtää tyttärensä omaa tahtoa ja äiti tuntee huonoa omatuntoa tyttärensä lannistamisesta, mutta ei näe mitään muutakaan vaihtoehtoa, sillä: "Maailmassa ihminen on muurahainen ja nainen sen työjuhta."

Pakoa todellisuudesta tarjoavat Ellin lukemat romaanit. Erityisesti mainitaan Runebergin Hanna, jonka itse luin viime talvena. Hannahan saa eräänä romanttisena juhannusyönä omakseen pappilaan vierailulle tulleen ylioppilaan ja hetken aikaa Ellikin uskoo, että elämä on kuitenkin sellaista kuin kirjoissa kuvataan. Aho oli kuitenkin realisti, eikä päähenkilölleen yhtä armollinen kuin Runeberg aikoinaan, joten romantiikan sijaan Elliä odottaa järkiavioliitto.


Aho on varmasti nostanut omana aikanaan tärkeän asian esille. Aina uudelleen minua jaksaa hämmentää, kuinka hyvin Aho on osannut kuvata naisten ajatuksia, se kun tuntuu olevan liki mahdotonta monelle nykymieskirjailijallekin ja ajat ovat kuitenkin tyystin erilaiset. Ahoa on aina yhtä miellyttävä lukea, mutta en aivan jaksanut eläytyä kirjan tunnelmaan. Alleviivaavuus on varmaan puoltanut paikkaansa 1880-luvulla, mutta nyt se teki tarinasta turhan puhkiselitetyn.

Papin rouva on Papin tyttären jatko-osa ja aion tarttua siihenkin jossakin vaiheessa. Mutta kertokaa te, millaisia ajatuksia Papin tytär teissä on herättänyt? Entä miten te olette osallistuneet tai aiotte osallistua Juhani Ahon juhlavuoteen?

JK. E-kirjoista puheen ollen, KBF-keskustelut palaavat pian kesätauolta ja ensimmäinen aihe liikkuu juuri tässä aihealueessa... alkakaahan siis teroitella näppäinsormianne ;)

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Muffinssi





Valkoinen kirahvi lähetti minulle herkkusuulle tällaisen ihanuuden, kiitos!

Herkuttelun jälkeen kerron vähän itsestäni:

1. Lempiväri: Elän väreistä. Ei ole olemassa väriä, josta en pidä. Tai no on: persikan- ja/tai lohenpunainen., mutta muita en keksikään. Minulla on aina menossa värikausi tai sitten useampia, sillä pukeutumisvärit ja sisustusvärit ovat tietysti asia erikseen. Kerrotaan nyt siis, että tällä hetkellä minulla on menossa vaaleansininen/vaaleanpunainen/valkoinen -kausi pukeutumisessa, vaalea lila-kausi sisustuksessa ja blondikausi hiuksissa!

2. Lempiruoka: Tämä onkin vielä pahempi kysymys. Ravintolassa tilaan useimmiten joko pastaa, kanaa tai sitten kasvisruokaa. Noin muuten olen aika tavallisen ruoan ystävä: pottumuussi ja lihapullat tai lasagne ovat kyllä aika kovia juttuja (ja tässä vaiheessa onkin oivallista mainostaa uuninlämmintä ruokablogiani, johon pääsee klikkautumaan oikealta).

3. Minne haluaisin matkustaa? Minne en haluaisi matkustaa? Meillä on keskusteltu aiheesta kotona paljon viime aikoina, koska olemme mieheni kanssa huomanneet olevamme road trip -ihmisiä. En oikein pidä lentämisestä, sitä paitsi lentäessä ei edes näe mitään. Haaveilen siitä, että joskus lähtisimme asuntoautolla tai junalla kiertämään Eurooppaa. Jos joskus saan ylipuhuttua itseni lentävään alumiinilootaan yli neljäksi tunniksi, on Iso Omena ehdottomasti paikka, jossa haluaisin käydä.

"Åland-road tripin" vuoksi taidan olla auttamattoman myöhässä tämän haasteen levityksessä, mutta jos joku sivupalkkini bloggaaja on jostakin syystä sattunut jäämään ilman tätä herkkua, tarjoan pellillisen hyvitykseksi, olkaa hyvät!

maanantai 15. elokuuta 2011

Odelma


Minulla on ollut jo viikko aikaa pohtia, mitä kirjoittaisin teille Katja Kaukosen esikoisteos Odelmasta (WSOY 2011 155s.). Koska en ole päässyt sopusointuun itseni kanssa, täytyy minun turvautua vanhaan ja hyväksihavaittuun väittelytekniikkaan.

VÄITE 1: Kertomus Odelmasta on hieno

TOTTA: Pienestä sivumäärästä huolimatta Kaukonen on rakentanut tarinansa kotiinsa palaavasta ja kovia kokeneesta Odelmasta hyvin suomalaisista, mutta universaaleista aineksista. Lähteminen, palaaminen, yhteiselämä, rakkaus, pelko, yksinäisyys, vieraus, sota... kirjailija kuljettaa henkilökohtaista tarinaa myös erittäin laajalla tasolla. Tarina on jännittävä, mystinen, ehkäpä hieman karmivakin. Ennen kaikkea se on hyvin salaperäinen ja arvoituksellinen.

TARUA: Siis mistä tämä tarina oikeastaan edes kertoo?? Kansiliepeen mukaan Kaukonen nauttii siitä, että asioita voi olla sanomatta niin monella tavalla. Pitää paikkansa. Tuntuu siltä, että hän on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa siihen, että tarina antaa vihjeitä itsestään, mutta häilyy alati vääristyen kuin vanhan lasin läpi katsottuna. Ärsyttävää, kun joutuu kirjan jälkeen miettimään, ymmärsikö tarinan oikein!

VÄITE 2: Kirja on kaunis

TOTTA: Kaukosen kieli on rikasta ja metaforista. Jokainen lause on harkittu. Oikeastaan kieli on niin kaunista, että se alkaa lähestyä runoutta. Odelma tarkoittaa sadonkorjuun jälkeen nousevaa uutta heinää, kaunista.

TARUA: Kirja on harmaa. Kansi on harmaa. Maisema on harmaa. Ihmiset ovat harmaita. Elämä on harmaata. Lukijan sydänkin jähmettyy ikiroutaan. Onko autiotalon ullakolle kuolleet silkkiperhoset kaunis vai pelkästään masentava ajatus?

VÄITE 3: Kirja on jännittävä

TOTTA: Kirja pitää otteessaan. Mitä Odelmalle on tapahtunut? Löydetäänkö hänet? Mikä on pienen tytön kohtalo? Mitä talossa tapahtuu? Luvut ovat lyhyitä ja vaikka lukemista yrittää välillä keskeyttää, pitää kuitenkin "lukaista vielä seuraava luku", koska siinä voi tapahtua vaikka mitä jännää.

TARUA: Ööö, nainen tulee joesta, kuljettelee karvaa, löytää kivisen miehen ja neuloo tälle villapaitaa. Ai niin, ja seikkaileehan mukana tietysti myös kettu. Tosi jännää.

Mutta yhdestä asiasta olen yhtä mieltä. Luettuani jälkikäteen Joanan, Marjiksen, Morren ja Lumiomenan arviot, huomaan, että jokainen on tulkinnut kirjan aivan omalla tavallaan. Haluan pitää oman tulkintani salaisuutenani. Jakomielisestä arviostani huolimatta kehotan teitä lukemaan kirjan ja muodostamaan oman salaisuutenne.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Terveisiä Myrskyluodolta (ainakin melkein)!

Palasimme aamuyöllä kotiin, joten päivitän vähän sanoja, mutta enemmän kuvia. Meillä oli oikein mukava viikko: Ahvenanmaa sopii lapsiperheen lomakohteeksi erinomaisesti. Olo on kuin ulkomailla olisi ollut, vaikka ihan Suomessa matkailtiinkin:)

Muut kuvat puhukoot puolestaan, mutta kahta ensimmäistä hieman selitän. Ne ovat kirjailija Anni Blomqvistin kotisaarelta. Sinne mentiin kahdella lossilla (siltoja on Ahvenmaalla turha edes yrittää laskea). Varsinainen kirjojen Myrskyluoto olisi vielä ollut täältä 40 minuutin venematkan päässä! Sinne asti emme enää jatkaneet, mutta asian harrastajille ja merihirmuille kyllä järjestetään retkiä sinnekin. Valkoinen rakennus paparazzikuvassa on Blomqvistin koti.






Toivottavasti näiden kuvien myötä välittyy pieni pala lomatunnelmaa teidän jokaisen sunnuntaipäivään! Palaan alkuviikolla Odelman kera. Hejdå!

Psst! Leena, arvasitpas!

perjantai 5. elokuuta 2011

Uusia tarinoita etsimässä...


Meitä vähän jännittää, kun meitä on ensimmäistä kertaa neljä. Ja meillä on ihan hirmuisesti tavaraa. Siitä huolimatta minulla on nykyisen kirjani lisäksi mukana se yksi iso keltainen jättiläinen, arvaatteko, mikä se on? Piilotin sen pyyhkeitten ja lakanoitten väliin. Muuten joku olisi saattanut ihmetellä, eikö tavaraa muka ole tarpeeksi muutenkin.

En tiedä, selätänkö jättiläistä tälläkään kertaa. En lupaa mitään. Mutta kuvia lupaan.

Tavataan taas. Filosofoidaan sitten yhdessä.

Hej då!

torstai 4. elokuuta 2011

Mielensäpahoittaja (Tuomas Kyrö)


Kun kolmisen vuotta sitten vanhempani tulivat ensi kertaa katsomaan ostamaamme taloa, he tutkivat ensimmäiseksi, mihin kohtaan kannattaa tehdä perunamaa.

Tiesin, että pitäisi tästä kirjasta. Mutta en arvannut, että pitäisin näin paljon!

Kun kuulin ensi kertaa Mielensäpahoittajan pahasta mielestä Antti Litjan kertomana, en ollut kuullutkaan Tuomas Kyrön kirjasta, mutta uteliaisuuteni heräsi heti: "Siis mitä tämä on, tätähän pitää jäädä kuuntelemaan!" Suunnilleen noin ajattelin. Sittemmin Mielensäpahoittajasta on kuultu paljonkin ja kaupunkilehtemme julkaisemalla viiden luetuimman kirjan listalla se on keikkunut ykkösenä... noh, kauan.

Jos joku ei vielä ole tutustunut Mielensäpahoittajaan, veikkaan että ainakin tosielämän mielensapahoittajia tuntee jokainen. He ovat niitä, joiden mielestä muu ruoka kuin keitinperunat ja ruskea kastike eivät ole ruokaa nähneetkään, heidän nuoruudessaan kaikki oli paremmin ja heidän mielestään nuorisolla ei olisi ongelmia, jos nuorisotalojen sijasta teinit koottaisiin savottahommiin. Jos jollakulla ei löydy mielensäpahoittajaa omasta lähipiiristä, jotakin tuttua saattaa löytyä omasta itsestä. Minäkin olen huomannut kassalta löytyvän pussirullan tuoman säästön pienten ostosten kanssa, teen eväsleivät junamatkalle ja en väsy katsomaan Virenin voittojuoksua vuodelta 1972.

Kuten takakansitekstissä sanotaan, Mielensäpahoittajalla on järjen ja jäärän ääni. "Kyllä en vastusta kehitystä" sanoo Mielensäpahoittaja ja tekee sitä kaikin mahdollisin keinoin ja erityisesti yleisönosastoille ja julkkiksille kirjoittaen. Vakavalla mielellä, sillä mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

"Ensimmäiseksi vastapäisessä kahvilassa istui nuori äiti, joka antoi lapselleen tissiä. Kaikkien nähden ja oikein puristeli. 
Tiedän minä mitä tästä sanotaan. Sanotaan että on luonnollista.
Siinähän se on, kun ihmiskunta on yrittänyt joitakin tuhansia vuosia päästä irti sellaisista välittömän luonnollisista puuhista kuten ulkosalle kakkimisesta ja verikostosta, että mitenkä se on tämän imettämisen kanssa? Tuli kiire mennä seisoskelemaan vaikka autotallissa."

Kyllä meinasi tippua vauva sylistä, kun tämän luin. Ei tahtonut naurusta loppua tulla. Onko se nyt sitten oikein, minä vaan kysyn? Kyllä ei ole.

Kirja on hersyvää luettavaa ja minun olisi tehnyt mieleni koko ajan lukea siitä otteita miehelleni, mutta tämä lurjus kielsi, koska haluaa lukea kirjan itsekin. Jos Kyrö olisi mennyt siitä, mistä aita on matalin, kirja olisi vain suunnattoman hauska. Mutta on se muutakin. Paitsi, että Kyrö antaa äänen yhdelle sukupolvelle ja nostaa esille epäkohtia, paljastaa hän myös vanhan jäärän pehmeän puolen. Kuinka lapsenlapsista on vaikeampaa erota kuin aikuisista, kuinka hän kaikesta huolimatta haluaa, että miniän joululahja on mieluinen (vaikka syöttikin kinkun sijasta kalkkunaa) ja kuinka tärkeä on yhteinen televisiohetki Kuusikodissa vaimon kanssa. Kuinka tärkeää on löytää toiseen maailmaan luisuneista silmistä tuttu lujuus, kuinka tärkeää on toisen hento, paljon tehnyt käsi omassa kädessä.

Mielensäpahoittajan jälkeen mieli on hyvä ja täynnä hellyyttä. Ehkä maailmaa katsoo myös vähän uusin silmin, ehkä menneestä voisi oppia jotakin?

maanantai 1. elokuuta 2011

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja


Marko Kilven esikoisdekkari Jäätyneitä Ruusuja (Gummerus 2011, 294s.) voitti ilmestyessään ensi kertaa vuonna 2007 Vuoden johtolanka-palkinnon ja myytiin loppuun. Nyt Gummerus on julkaissut kirjasta uusintapainoksen.

Aloitin aiemmin tutustumisen Kilven tuotantoon takaperoisesti lukemalla Elävien kirjoihin -uutuuden. Pidin siitä kovasti, joten tartuin innolla myös tähän esikoiseen, varsinkin, koska arvasin Olli Revon hahmon avautuvan tätä kautta paremmin. Niin kuin sitten kävikin.

Minun täytyy sanoa, että Kilvellä on erinomainen kyky saada minut itkemään. Vaikka hän viekin lukijansa rikosten maailmaan poliisimaisella kovapintaisuudella, sekoittaa hän kertomuksiinsa aimo annoksen inhimillisyyttä, lempeyttä ja koskettavuutta, tavallisten ihmisten ajatuksia ja kohtaloita. Tällä kertaa tämä kaikki oli kuitenkin melkein liikaa. Vai mitä sanotte tästä: pommiuhkia ja räjäytyksiä, siviilejä uhkaava ampumavälikohtaus, yhteiskuntaan uskonsa menettänyt terroristi...?  Ymmärrätte varmaan, että täysin kirjasta riippumattomista syistä selkäpiitäni karmi. Toisaalta on sanottava sekin, että vuoden 2007 kritiikkejä selatessani huomasin, että jotkut kriitikot olivat pitäneet kirjan juonta utopistisena. Ei varmaankaan pidetä enää, sillä Pohjola ei ole enää sama lintukoto kuin neljä vuotta sitten. Kirjailijan lahjojensa lisäksi Kilpi on siis myös näkijä.

Olli Repo on menestykkeestä mainosurasta tarpeekseen saanut aloitteleva poliisi, joka vastoin kaikkia vannomisiaan löytää itsensä vanhan kotikaupunkinsa poliisilaitokselta. Kotikaupungissa ahdistaa erityisesti hänen isänsä, johon Ollilla on vaikea suhde, jos nyt mitään suhdetta edes onkaan. Lisäksi Ollin mieltä painaa koti-ikävä sekä yhä pakkomielteisemmin kaupunkia piinaava terroriaalto, jonka jäljille Olli pääsee parinsa Tossavaisen kanssa. Vaikuttaa siltä, että vastassa on vahvasti fatalistinen terroristi, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä.

Marko Kilvellä on menneisyys elokuvien parissa ja sen huomaa myös hänen kirjoistaan. Kirjailijalla on erinomainen taito luoda kohtauksia, hetkiä, jotka voivat olla traagisia kuten pysähtynyt epätoivon hetki laukauksen jälkeen tai tragikoomisia niin kuin tiskeihin tarttuva poliisi white trash-kodissa. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan aloitus ja lopetus, jotka muodostavat kokonaisuuden. Alun hienous ja koskettavuus paljastuvat todenteolla vasta lopussa.

Jos jostakin haluaa moittia, minua jäi häiritsemään, etten ymmärtänyt miten kirjan nimi liittyy tarinaan. Tosin minulle tuli parin päivän tauko lukemisessa, minkä vuoksi minulta saattoi jäädä jotain olennaista huomaamatta. Joka tapauksessa Jäätyneitä ruusuja lunasti odotukset ja on maineensa ansainnut. Varsinaisen juonen ohella tarina liikkuu melkoisen syvissä vesissä: kuinka huono tuuri ja väärässä paikassa väärään aikaan oleminen voikaan koitua kohtalokkaaksi. Vai onko olemassa sattumaa, onko kaikki kohtaloa? Ja onko lopulta kumpikaan vaihtoehto täysin tyydyttävä selitys?

Aika ihana juttu...("kohu"paljastus)


Aika ihana juttu tämä elokuu. Tämä on minun kuukauteni. Olen syntynyt elokuussa, niin on muuten miehenikin. Olemme menneet naimisiin elokuussa ja melkein joka kerta muuttaneet uuteen kotiin elokuussa. Elokuussa tapahtuu aina tärkeitä asioita. Ja kuinka ihana onkaan elokuinen luonto, lämpö, luonnon yltäkylläiset antimet ja värit, mutta toisaalta pimenevien iltojen antama lupaus tulevasta syksystä. Sillä kuka tällaista valon ja lämmön juhlaa loputtomiin kestäisi... ?

Tällä kertaa odotettavissa on lomamatka Ahvenanmaalle. Ja sitten se yksi aika ihana juttu, josta jo vähän teille vihjailin. Olen joskus jossakin yhteydessä pähkäillytkin, että haluaisin kirjoittaa blogia jostakin muustakin. No nyt minä sitten sen tein. Perustin ruokablogin. KÄÄK!

Kunnon bloggaajan tavoin tästäkin voi kehitellä itselleen identiteettikriisin: onko minun "sopivaa" änkäytyä munakasrullineni oikeiden, gourmet-ruokia valmistavien kulinaaristen nerojen joukkoon?  Olenko epäuskottava kirjabloggaaja, jos minulla ruokablogi? Tai epäuskottava ruokabloggaaja, koska minulla on kirjablogi? Mutta ehkä joku osaa arvostaa tavallista, maalaistalon opeilla tehtyä kotiruokaa? Ja ehkä kenellekään ei tule yllätyksenä, että innokkainkaan kirjablogisti (hänen perheestään puhumattakaan) ei elä pelkällä hengen ravinnolla. Vai mitä? : D

Oikeasti olen aika innoissani tästä. En koe olevani mitenkään poikkeuksellisen hyvä ruoanlaittaja. Teissä lukijoissa on varmasti monta paljon taitavampaa. Mutta minusta on niin mukavaa laittaa ruokaa ja leipoa, jakaa kanssanne ohje, kuva ja maku. Silloin tällöin, lämmöllä, ilman suoritus- ja päivityspaineita.

Jos sinua siis kiinnostaa, käy kurkkaamassa täällä. Siellä on jo vähän jotain.

Pssst kirjablogipuritaanit! Palaan kirjablogistiruotuun Marko Kilven kera lähipäivinä, ei huolta siis :))

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...