U.M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Kirjan kannet suljettuani mieleeni tuli vuosia sitten käymäni keskustelu itsensä Kaari Utrion kanssa. Suomalaisen historiallisen viihteen grand old ladylla oli selvä käsitys ns. cliffhanger-lopuista: kirjailija ei saa pettää lukijaa. Tarinan on saatava päätös, hyvän voitettava paha. On lukijan aliarvioimista jättää tarina kesken.

Kieltämättä vähän hölmistynyt ja huiputettu olo minulla olikin U.M. Susimetsän Hämeen linnan Kerttulin jälkeen. Nykypäivänä, kun kaikki kirjoitetaan sarjoissa, ei toki ole tavatonta, että tarina jää kesken, pitäähän lukijan mielenkiintoa pitää yllä seuraavaankin osan tarttumista varten. Nyt kirjoitetaan kuunteluminuutit ja latauskerrat mielessä. En penää sitä, että lopun pitäisi välttämättä olla aina onnellinen, tai edes selkeä. Mutta jonkinlaisen palkinnon sitä luku-urakasta kuitenkin soisi saavansa.

Sillä kyllä tämä paikoitellen urakalta tuntui. Noin 450-sivuinen romaani tuntui todellisuutta pitemmältä. Historiallisten romaanien lukijat jakaantuvat kahteen leiriin: toiset nauttivat yksityiskohtaisesta paikkojen, tapojen, asujen, ruokien ynnä muiden yksityiskohtien kuvailusta, toiset tyytyvät vähempään ja toivovat, että omalle mielikuvituksellekin jää sijaa. Kuulun itse jälkimmäiseen porukkaan. U.M Susimetsä eli kirjailijapariskunta Ulla ja Marko Susimetsä ovat tehneet valtavan työn menneisyyttä tutkiessaan ja kuvatessaan 1600-luvun alkuvuosia mahdollisimman todenmukaisesti. Ajankuva on kieltämättä monisävyinen ja piirtyy lukijan mieleen elävänä. Siitä huolimatta yksityiskohtien määrä oli uuvuttaa minut: ei lukijan tarvitse tietää, kuinka monta tyynyä tornikamarin ikkunasyvennyksen istuinpenkillä on, puhumattakaan siitä, minkälaisia kuvioita niissä on. Arvostan kirjailijoiden vaivannäköä yksityiskohtien miettimisessä, mutta kun puhutaan viihdekirjallisuudesta, lukemisen ei pitäisi tuntua vaivannäöltä. 

Arkena olisin varmasikin väsynyt matkalle, mutta koska satuin olemaan vielä lomalla ja minulla oli normaalia enemmän aikaa, en jättänyt kirjaa kesken. Kieltämättä halusin tietää, mitä tarinassa tapahtuu. Romaanissa on useita kiinnostavia henkilöhahmoja, vahvoja persoonia, ja historiallinen fakta solahtaa fiktioon taitavasti. Halusin nähdä vapaaherra Karl Ulvhufvudin ja fatabuuripiika Kerttulin saavan toisensa, kuten myös halusin nähdä juonittelevan turkulaisrouva Agnetan ja vapaaherran koppavan palvelijan, Hakenin, saavan nenilleen. Sinnittelin kaikki pitkälliset kuvailukohtaukset läpi täyttymyksen toivossa, ja kuinkas sitten kävikään? En spoilaa juonta sen enempää, mutta en ole kyllä tyytyväinenkään.

Sääli, sillä Hämeen linnan Kerttulissa oli paljon hyvää. En ole lukenut Susimetsien aiempaa Kuninkaan rakuunat -sarjaa (ensimmäinen osa taitaa olla minulla hyllyssä), mutta olen kuullut paljon kehuja. Käsittääkseni Karl Ulvhufvud esiintyy myös tässä sarjassa, ehkä sen tarinan tunteminen olisi helpottanut tässä kokemaani tietämättömyyden tuskaa. Tämäkin romaani on ammattilaisten työtä. Tarinassa riittää mutkaa ja käännettä, suuria tunteita puoleen jos toiseen. Yksittäisten ihmiskohtaloiden lomaan on punottu sopivasti Ruotsin valtakunnan politiikkaa, sotatilanteita ja muita historiallisia tapahtumia. Jos päällimmäiset purnauksenkohteeni, eli runsas yksityiskohtien viljely ja hyvin kesken jäävä tarinan lopetus, eivät häiritse, tohdin suositella kirjaa puhtain mielin.

Olisin mielelläni itsekin pitänyt kirjasta enemmän ja jatkanut aikanaan ilmestyvään seuraavaan osaan, mutta ainakin juuri nyt tuntuu, että jää jatkamatta. Sen verran hapan jälkimaku suuhuni jäi, vähän kuin Agnetan mausteviinistä.

Ps. Tunnistatko ollenkaan tällaisia tuntemuksia ja oletko kokenut koskaan, ettet saa kirjasta ”palkintoa”, loppu on epätyydyttävä? 

U.M.Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli
Karisto 2025
n.446s.